Jukka-Pekka Takala

Ajatuksia Sellon jälkeen

Rikoksentorjunta-palstalla pohditaan tällä kertaa vakavan väkivallan riskiä, lähestymiskieltoa ja muita rikoksentorjunnan mahdollisuuksia.

Laajennettu lähestymiskielto ei estänyt Ibrahim Shkupollia menemästä vastoin kieltoa ensin ex-naisystävänsä asuntoon ja surmaamasta tätä eikä sitten menemästä myös kieltoalueeseen kuuluvaan Sellon kauppakeskukseen ja ampumasta kuoliaaksi neljä naisen työtoveria. Tapahtumasta julkisuuteen tulleet taustatiedot panivat pohtimaan, voisiko vastaavien tragedioiden riskiä vähentää parantamalla väkivallan riskin arviointia ja siihen puuttumista sekä tehostamalla lähestymiskieltoa.

Riskitiedot yhteen

On helppo keksiä mahdollisia tapahtumakulkuja, joissa nämä surmat olisivat jääneet tekemättä. Vaikeampi on hahmottaa sellainen yleisesti käyttöön otettavissa oleva järjestelmä, joka ilman kohtuuttoman suuria haittoja ihmisten oikeuksille ja vapauksille pystyisi vähentämään tällaisten tapahtumien todennäköisyyttä. Joitain sellaisia menetelmiä on kuitenkin näköpiirissä, jotka saattavat toimia nimenomaan tilanteissa, joissa on suuri vakavan väkivallan riski.

Yksi lupaava keino on muodostaa viranomaisten ja muiden toimijoiden moniammatillisia yhteistyöryhmiä, jotka pystyvät erikseen toimivia viranomaisia paremmin tunnistamaan vakavan uhkan tilanteet ja koordinoimaan niihin puuttumisen. Englannissa ja Walesissa on käytössä Marac-niminen yhteistyömuoto, jossa viranomaiset ja väkivallan uhrien ja tekijöiden kanssa toimivat tahot ottavat yhteiseen käsittelyyn tapauksia, joissa on tunnistettu tai epäillään olevan korkean perheväkivallan riski. Toimintamalli näyttää saaneen aikaan varsin hyviä tuloksia. Cardiffin poliisitilastojen mukaan se vähensi toistuvia kotiväkivaltatapauksia samoissa osoitteissa kymmenillä prosenteilla. Myös uhrien haastattelut tukevat kuvaa. Puolen vuoden kuluttua heidän asiansa Marac-käsittelystä 60 % perheväkivallan uhreista oli elänyt ilman väkivaltaa tai sen uhkaa. Tulos on hyvä: niin vakavaa ja toistuvaa väkivaltaa he tyypillisesti olivat kokeneet. Toimintamallin yksi etu on se, että väkivallan riskistä saadaan realistisempi arvio, kun se tehdään usean toimijan yhteen koottujen tietojen pohjalla. Toinen etu on, että voidaan yhdessä sopia, mitä riskin vähentämiseksi tehdään. Cardiffin mallia pilotoidaan Suomessa kolmella alueella.

Espoon surmien taustassa näyttää olleen useita tekijöitä, joihin Maracin tapainen moniammatillinen riskinarviointikokous olisi kiinnittänyt vakavaa huomiota: tekijän vainoharhaiselta vaikuttava mustasukkaisuus, sairaalloinen omistushalu ja yritykset kontrolloida uhrin elämää; useat vakavat uhkaukset tappaa entinen naisystävä, tämän sukulaiset ja ystävät; itsemurhauhkaukset; raivonpuuskat ja tavaroiden rikkomiset; lähestymiskiellon rikkomiset; tuomiot väkivalta- ja ampuma-aserikoksista; uhrin voimakas pelko väkivallan jatkumisesta ja tappamisen uhasta; jatkuva vainoaminen ja seurailu; uhrin yritykset erota kumppanistaan.

Marac-mallin mukaan pitää harkita sekä uhattua henkilöä tukevia toimia että väkivallantekijän muodostamaa uhkaa vähentäviä toimia. Uhatun kohdalla näihin voivat kuulua esimerkiksi turvallisuussuunnitelman teko, turvatumpi asumisjärjestely ja hälytysjärjestelyt ja monet muut tukitoimet. Uhkaajan kohdalla tyypillistä on ottaa häneen yhteyttä ja muistuttaa, että hänen toimintaansa seurataan ja kertoa rikkomusten todennäköisistä seurauksista.

Poliisin, sosiaalitoimen ja psykiatrian yhteistyö

Tanskassa on syntymässä uusi moniammatillinen yhteistyömuoto, jolla voi olla tärkeä merkitys eräiden väkivallan riskitilanteiden vähentämisessä. Uusi laki velvoittaa Tanskan poliisilaitoksia järjestämään poliisin, sosiaalitoimen ja psykiatrian välillä säännöllisen yhteistyöfoorumin. Tämän PSP-yhteistyön tarkoituksena on taata parempaa apua henkilöille, joiden ongelmat muutoin helposti jäävät kunnolla käsittelemättä, koska ne hukkuvat eri viranomaisten vastuualueiden välisiin mustiin aukkoihin. Tarkoituksena on myös ehkäistä rikollisuutta. Tässä yhteistyössä tanskalaisviranomaiset voivat myös vaihtaa muuten salassa pidettäviä tietoja silloin, kun niitä voidaan pitää välttämättöminä rikoksentorjuntatyön kannalta. Yhteistoiminnan toivotaan mm. vähentävän rikoksia, joiden synnyssä mielenterveyden häiriöillä on osuus.

Suomessa vuosittain 50–80 henkirikoksen tekijää todetaan kokonaan tai osittain syyntakeettomaksi, mikä yleensä tarkoittaa mielisairautta tai muuta mielenterveyden häiriötä. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen henkirikoskatsauksen mukaan mielenterveyden häiriö mainittiin joka kahdeksannen vuosina 2002–2008 tehdyn henkirikoksen motiivina. Keskusrikospoliisin tiedotteessa Sellon esitutkinnasta puhutaan mustasukkaisuudesta ja sairaalloisesta omistushalusta.

Lähestymiskielto toimii usein

Toiseksi on syytä pohtia mahdollisuuksia tehostaa lähestymiskieltoa siten, että sen avulla pystyttäisiin paremmin vastaamaan korkean väkivallan riskiin.

Puutteistaan huolimatta lähestymiskielto näyttää usein toimivan hyvin, vaikka kovin luotettavia arviointitutkimuksia sen vaikutuksista ei ole. Helinä Häkkäsen ja kumppanien tutkimuksessa lähestymiskiellosta 2000-luvun alussa kävi ilmi että sellaisissakin tapauksissa, joissa lähestymiskieltoa oli rikottu, kielto näytti vähentäneen väkivaltaa. Tutkimuksen heikkous on tietojen vertailukelpoisuus, sillä kieltoa edeltäviä tapahtumia haettiin kattavammista lähteistä kuin sen jälkeisiä. Silti erot olivat niin suuria, että olisi yllättävää, jos niiden takana ei olisi myös väkivallan ja häirinnän vähentymistä.

Myös Jouko Nummelan 2003 haastattelemat kymmenen naista, joiden turvaksi oli määrätty lähestymiskielto entistä parisuhdekumppaniaan kohtaan, pitivät kieltoa enimmäkseen toimivana. Niissäkin tapauksissa joissa häirintä jatkui, suojattu koki usein elämänlaatunsa kohenneen. Tosin alkuperäiseen 20 naisen satunnaisotokseen kuuluneista naisista vain puolet saatiin haastatelluksi, mikä heikentää muutenkin pieneen aineistoon perustuvan tutkimuksen yleistettävyyttä.

Keski-Uudenmaan poliisilaitos selvitti tammikuussa 2010 voimassa olleiden 69 lähestymiskiellon toimivuutta. Lähestymiskieltoon oli määrätty 62 miestä ja seitsemän naista. Laitokselta otettiin puhelimitse yhteyttä kaikkiin lähestymiskiellolla suojattuihin. Selvityksen tuloksena arvioitiin, että 51 tapauksessa lähestymiskielto toimi odotetulla tavalla. Lähestymiskieltoa rikottiin 18:ssa tapauksista, mutta näissäkin tapauksissa vain neljä kiellolla suojattua piti kieltoa tehottomana.

Hankalien tapausten tehokkaampi valvonta?

Lukuisissa tapauksissa lähestymiskielto ei ole kuitenkaan riittänyt turvaamaan henkilöä, jota sillä on pyritty suojaamaan. Yksi keino, josta on toivottu apua lähestymiskiellon tehostamiseen, on sähköinen valvonta. Jos lähestymiskieltoon määrätyn liikkeitä valvottaisiin tosiaikaisella paikkaseurannalla, joka hälyttäisi heti hänen lähestyessään kiellettyjä alueita, kiellon rikkominen tulisi heti tietoon ja mahdollistaisi periaatteessa tilanteeseen puuttumisen. Käytännön toteutuksessa on kuitenkin monta mutkaa, ja kokemuksia niistä on maailmassa vielä sangen vähän.

Espanjassa on EU:n laajin lähestymiskiellon sähköinen valvonta. Sitä on kokeiltu viitisen vuotta pienemmillä alueilla, ja järjestelmä otettiin käyttöön koko maassa heinäkuussa 2009, jolloin Espanja hankki laitteet tuhannen lähestymiskieltosuhteen valvomiseksi. Järjestelmässä voidaan valvoa tosiaikaisesti sekä kieltoon määrätyn että sillä suojatun sijaintia. Jos kieltoon määrätty ylittää kielletyn rajan tai etäisyys suojattuun alittaa raja-arvon, järjestelmä antaa hälytyksen. Tällöin valvontakeskuksesta voidaan ottaa puhelinyhteys jompaankumpaan tai molempiin, minkä sanotaan usein riittävän uhkaavan tilanteen laukeamiseen. Arvionsa mukaan valvontakeskus voi hälyttää poliisipartion hoitamaan tilannetta. Espanjan kokemuksesta ei ole tieteellistä arviota. Järjestelmää on kokeilu Madridissa usean vuoden ajan, ja toimintakertomuksen mukaan se on toiminut hyvin. Espanjassa tuomari voi lähestymiskiellon yhteydessä melko vapaasti liittää siihen myös sähköisen valvonnan.

Ruotsissa laaditaan parhaillaan ehdotusta uudeksi lähestymiskieltolaiksi. Lakiin liitettäneen sähköisen valvonnan mahdollisuus. Toisin kuin Espanja, Ruotsi kaavaillee vain kieltoon määrätyn sijainnin seuraamista. Hälytys tulisi, jos kieltoon määrätty menee kielletylle alueelle. Kaavailujen mukaan sähkövalvontaan voitaisiin määrätä sellainen, joka on rikkonut voimassa olevaa kieltoa mennä tietyille alueille.

Kummassakaan maassa lähestymiskieltoon ei automaattisesti liitettäisi sähköistä valvontaa. Useimmissa tapauksissa se ei ole tarpeen. Taloudellisesti ja organisatorisesti sellainen tulisi myös erittäin kalliiksi. Ruotsin stalkningsutredningen arvioi, että jos vuosittain noin 150 kontaktikieltoon määrättyä henkilöä asetettaisiin sähköiseen valvontaan, järjestelmän pyörittäminen maksaisi noin 32 miljoonaa kruunua vuodessa. Laskelmasta puuttuvat järjestelmän käynnistyskustannukset sekä seurannasta aiheutuvien hälytystehtävien kustannukset.

Suomessakin lähestymiskiellon sähköisen valvonnan käyttöön ottoa kannattaa harkita siitä näkökulmasta, että sitä käytettäisiin lähinnä suuren riskin tapauksissa. Mutta riskin suuruutta ei välttämättä arvioitaisi vain lähestymiskiellon mahdollisten rikkomusten valossa vaan kokonaisvaltaisemmin. Shkupollin viimesyksyisiä lähestymiskieltorikkomuksia (soittoyritys ja sisällöltään ei-uhkaava tekstiviesti) ei pidetty vakavina. Kokonaistilanteen huomioon ottaen ne saattoivat olla vakavasti otettavia oireita kasvaneesta vakavan väkivallan riskistä.

Haaste 2/2010

 
Julkaistu 14.6.2010