Matti Laine

Yksinäissellin paluu

Kriminologia-palstalla käsitellään tällä kertaa vankien eristämistä yksinäisyyteen ja tästä aiheutuvia haittavaikutuksia.

Modernin vankilan 200-vuotisen historian suuri kysymys on ollut pyrkimys estää vankien pahuuden lisääntyminen vankilassaoloaikana. Pelko siitä, että vankilasta muodostuisi rikollisuuden korkeakoulu, on ollut mukana alusta lähtien. Siksi esille nousi pyrkimys eristää vangit toisistaan yksinäisyyden avulla. Tähän tehtävään on palattu säännönmukaisesti sen jälkeen ja nyt se taas tuntuu ajankohtaistuneen.

Kveekarit, jotka olivat kehittelemässä ensimmäisiä yksinäissellivankiloita 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa, uskoivat, että yksinäisyyteen sinänsä sisältyy parantava voima. Se tuottaa katumuksen (penitence), ja siitä Philadelphia-mallin mukaiset yksinäissellivankilat saivat nimensä: penitentiary.

Näitä uusia vankiloita pidettiin keinona, joka hävittää rikollisuuden lopullisesti, ja kaikkien "sellivankiloiden äidistä" Eastern State Penitentiarystä (Cherry Hill) todettiin, että siinä toteutuu "filosofia kivessä". Kaikki eivät kuitenkaan uskoneet. Kirjailija Charles Dickens vieraili Eastern Statessä vuonna 1842 ja kirjoitti kokemuksistaan (lainaus Rothman 1995):

"Uskon, että hyvin harvat kykenevät arvioimaan sen valtavan kidutuksen
ja tuskan määrän, jonka tämä vuosikausiksi pitkitetty rangaistus aiheuttaa
sen kärsijöille... Pidän tätä hidasta ja päivittäistä aivojen mysteerien peukalointia mittaamattomasti pahempana kuin mitään ruumiillista kidutusta...
Tämän rangaistuksen läpikäyneiden täytyy siirtyä takaisin yhteiskuntaan
moraalisesti epäterveinä ja sairaina."

Kuten tässä lehdessä jo aiemmin (Haaste 4/2004) on tuotu esiin, myös Venäjä kieltäytyi yksinäissellijärjestelmistä. Siksi tänäkin päivänä rangaistusvankilat Venäjällä ovat ojennustyösiirtoloita, joissa vankien keskinäinen vuorovaikutus on vilkasta. Venäjän ratkaisun suuri ongelma oli kuitenkin se, että se johti järjestelmään, jossa osa vangeista pitkälti hallitsee vankilan sisäistä elämää. Tämä jatkui myös Neuvostoliiton kaudella, minkä voi todeta vaikkapa Solzhenitsynin Vankileirin saaristo -kirjasta. Yksinäisyyden käyttö jatkui pitkään maailmalla; vasta vuoden 1930 vankeinhoitokongressissa Prahassa sen ongelmallisuuteen alettiin kiinnittää huomiota. Peter Scharff Smithin (2009) mukaan myös vankeinhoitokirjallisuus alkoi samoihin aikoihin myöntää, että yksinäisselli "tuotti hulluutta, eikä parantumista".

xxx

Yksinäisyyden käyttö vankeuden eri vaiheissa ei koskaan ole kokonaan loppunut. Nyt se näyttäisi taas palaavan laajempaan käyttöön. Yksinäisyyttä käytetään tänä päivänä useassa eri yhteydessä ja tarkoituksessa (Smith 2009). Ensinnäkin sitä voidaan käyttää erillisenä kurinpitorangaistuksena vankilan sisällä tapahtuviin rikkomuksiin. Tällöin se useimmiten on lyhyt, kestäen vain muutamia päiviä tai viikkoja. Tutkintavankeuden yhteydessä vankeja usein pidetään myös muista erillään. Tämä on ollut yleinen käytäntö mm. Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa, jotka ovat saaneet myös ihmisoikeuksiin perustuvaa kritiikkiä siitä. Kolmanneksi yksinäisyyttä käytetään tutkinnassa olevien vankien ja pidätettyjen "kuulustelukeinona". Eurooppalainen kidutuksen vastainen komitea (CPT) on useaan otteeseen huomauttanut Suomea siitä, että se käyttää poliisivankiloita ja niiden yksinäissellejä tutkintavankien laajaan säilyttämiseen. Olisi naiivia väittää, etteikö taustalla olisi osaltaan vangitun puhumaan altistaminen. Muutama päivä poliisivankilassa saa tavallisen ihmisen hyvinkin puheliaaksi.

Yksinäisselliä voidaan käyttää myös kovennetun vankeuden muotona. Tämä lienee tavoitteena mm. Venäjän nykyisessä käytännössä, jossa kuolemantuomiosta elinkautiseen armahdetut vangit suorittavat tuomiotaan pitkälti yksinäisyydessä. Monissa maissa myös kuolemantuomion täytäntöönpanoa odottavat vangit pidetään yksinäisyydessä.

Viimeinen ja ehkä nykykauden merkittävin yksinäisyyden muoto on niin sanottu hallinnollinen eristäminen. Tällä tarkoitetaan käytäntöjä, joissa riskialttiiksi tai vaarallisiksi koetut vangit eristetään erityisiin varmuusosastoihin tai -vankiloihin, joissa he asuvat yksinäisselleissä. Kontakteja muihin vankeihin ei käytännössä juuri ole ja vierailut ja puhelut ovat lähes kokonaan kiellettyjä tai merkittävästi rajoitettuja. Sijoitus tällaiseen yksikköön saattaa kestää vuosia tai jopa vuosikymmeniä. Kansainvälisesti tunnetuin esimerkki tällaisesta eristämisestä ovat Yhdysvaltain erityisturvavankilat (supermaxit)1. Tutkimusta niistä on vielä rajoitetusti, mutta on mm. esitetty (Mears 2008), että empiirinen tuki niiden olemassaolon perustelemiseksi on hyvin heikko. Klassinen on myös huomio, että ne saattavat johtaa ns. itseään toteuttaviin ennusteisiin, vaaralliseksi luokitellut tulevat yhä vaarallisemmiksi. Kalifornian osavaltion Pelican Bay -vankilasta on sanottu, että se ansaitsee nimen super vain siinä mielessä, että se on superväkivaltainen (King, Steiner, Breach 2008). Vuonna 2004 Yhdysvalloissa oli supermax-vankiloita 44 osavaltiossa ja niissä oli noin 25 000 vankia (Mears 2006).

xxx

Kuten jo todettiin, tieto yksinäisyyden psyykkisistä haittavaikutuksista on vanhaa. Kokemus näytti sen jo ensimmäisissä Auburn- ja Philadelphia-mallin vankiloissa. Myöhemmin mm. kokeellinen tutkimus on tuonut esiin aistiärsytyksen minimoinnin eli sensorisen deprivaation merkittävät vaikutukset. Muistin heikkenemistä tapahtuu hyvin nopeasti, samoin taantuu ihmisen kyky erilaisen informaation käsittelyyn. Yksinäisyys johtaa suhteellisen nopeasti siihen, että vangitun johdateltavuus lisääntyy. Tämä lienee suurin syy mm. sotavangeilla tähän ilmiöön, ei niinkään systemaattinen ja voimakas aivopesu. Aistiärsytyksen minimoinnin avulla ihminen saadaan uskomaan lähes mihin tahansa. Eristysvankeudessa aistiärsytyksiä ei ole totaalisesti minimoitu, mutta myös sosiaalinen eristäminen saa aikaan monenlaisia psyykkisiä vaikutuksia. Minäkäsitys voi häiriytyä, samoin ajan ja tilan taju. Jotkut kokevat voimakkaita pelko-, ahdistus- ja paniikkitiloja. Myös pakoa fantasiamaailmaan ja lisääntyvää vainoharhaisuutta voi esiintyä. Usein opittu avuttomuus lisääntyy ja jotkut saattavat ääritapauksissa lakata kokonaan "käyttäytymästä". Luonnollisesti oireisiin voi kuulua lisääntyvä aggressiivisuus (ks. aiheesta tarkemmin Haney 2009).

Suomessa ei ole varsinaisia maksimiturvavankiloita. Vankeuslakiuudistuksen myötä meille on kuitenkin perustettu kahteen vankilaan varmuusosastot, joihin voidaan määrätyin kriteerein eristää vankeja. Näissä osastoissa vankien määrä on ollut vielä suhteellisen pieni, vaihdellen tiettävästi noin 10-20 välillä. Suuren eristettyjen ryhmän muodostavat omasta tahdostaan eristetyt, ns. pelkääjävangit. Heitä oli maaliskuun alussa 2009 vankiluvussa peräti 212, mikä on iso osa maamme rangaistustaan suorittavista vangeista. Vaikka he ovat yksinäisyydessä omasta tahdostaan, yksinäisyyden potentiaaliset haitat koskettavat myös heitä. Myös uuden vankeuslain mukaisen pidennetyn sijoitteluprosessin käyttöönotto on saanut aikaan tilanteista, joissa vankeuden alkuvaiheessa joudutaan olemaan pitkitetysti eristyksissä ja jopa ilman mitään järkevää toimintaa. Varsinkin ensikertalaiselle vangille tämä voi olla ahdistava kokemus.

Kun vankeihin kohdistetaan erityisiä turva- ja valvontatoimia, unohdetaan usein yksi merkittävä seikka: miten tämä koetaan vankien ja vankiyhteisön tietoisuudessa. Usein vangin status nousee näiden toimien seurauksena; USA:n supermaxien vangeista on saattanut tulla vankien luokkakerrostuman ylin porras (Hartman 2008). Tämä on nähty myös Suomessa. Kun "Suomen vaarallisinta vankia" kuljetetaan useiden autojen erityissaattueissa käräjille tai muualle, statuksen nousu näkyy. Ilmiö on tuttu jo klassisista vankilatutkimuksista. Gresham Sykes kirjoitti teoksessaan The Society of Captives (1958):

"...ja näyttää siltä, että monien vankien kohdalla jäljellä olevat rangaistuskeinot ovat menettäneet potentiaalinsa. Tähän meidän täytyy lisätä tärkeä tosiseikka, että ne rangaistukset, joita vankeinhoitajat voivat toimeenpanna, voivat johtaa arvovallan kasvuun toisten vankien silmissä. Vangista voi tulla sankari, marttyyri, mies joka on uskaltanut vastustaa kiinnipitäjiään ja haastanut heidät tekemään pahintaan. Vankiväestön dialektiikassa rangaistukset ja palkkiot ovat silloin kääntyneet päälaelleen ja virkailijoiden kontrollitoimet voivat tukea tottelemattomuutta enemmänkin kuin vähentää sitä."

Lähteet saa kirjoittajalta matti.laine[at]om.fi.

1 Vanha käytäntö oli jakaa vankilat turvallisuustason mukaan kolmeen luokkaan (minimum, medium, maximum). Kun tarvittiin "vielä turvallisempia", niitä alettiin nimittää maxi-maxeiksi tai supermaxeiksi. Ensimmäinen erityisturvavankila oli tietenkin Alcatraz, mutta modernimpien supermaxien esikuvana on ollut U.S. Penitentiary Marion (ks. siitä esim. Richards 2008). Uusimpaan teknologiaan perustuva on vuonna 1994 aloittanut ADX Florence Coloradossa.

 
Julkaistu 1.6.2009