Riikka Kostiainen

Rikosoikeuden ja uskonnon suhde koetuksella

Suomen Kriminalistiyhdistys järjesti oikeustieteen opiskelijayhdistys Pykälän kanssa toukokuussa Helsingin yliopistossa keskustelutilaisuuden aiheesta "Rikosoikeus – uskonnon ja monikulttuurisuuden vietävänä?".

Oikeustieteen professori Kimmo Nuotio alusti rikosoikeuden, uskonnon ja kulttuurin suhteesta. Hän lähti liikkeelle 1734 rikoslain uskontorikoksista ja kirkon ja valtion läheisestä suhteesta. Merkittävä käänne oli uskonnonvapauden läpilyönti 1920-luvulla. Nykyisin sääntelyssä otetaan huomioon muidenkin uskontojen kuin kristinuskon tarpeita. Keskustelun painopiste on kääntynyt jumalanpilkkapykälien kumoamisen tarpeeseen, yksilön uskonnon harjoittamisen suojaan ja viharikosten sääntelyyn (ks. enemmän Haaste 1/2009 ).

– Rikosoikeuden kannalta uskonnolliset ja kulttuuriset kysymykset ovat hankalia. Kompromisseja joudutaan tekemään sen suhteen, milloin kyseessä on uskontoon tai kulttuuriin perustuva tapa ja milloin rikos. Keskustelussa on ollut esillä esimerkiksi ehtoollisviinin tarjoaminen 15-vuotiaalle, poikien ympärileikkaukset ja uskonnolliset teurastukset. Rikosoikeudessa joudutaan pohtimaan tarkkaan suojeltavia oikeushyviä, demokratian toteutumista ja rikoslain ajan tasalla pysymistä.

Oikeushistorian dosentti Heikki Pihlajamäki kävi lyhyesti läpi kirkon vaikutusta rikosoikeuteen keskiajalta nykypäiviin. Moderni rikosoikeus on katolisen kirkon keksintö 1100-1200-luvuilla. Rikosoikeus erottui omaksi alakseen ja luotiin tietyt piirteet, mm. yksilöön keskittyminen, syyntakeisuusoppi ja rikoksen ja synnin erottelu – synnit menivät sisäiseen tuomioistuimeen eli rippiin. Kirkon kriminaalipolitiikka tähtäsi keskiajalla sielujen pelastamiseen. Reformaation jälkeen protestanttisissa maissa kirkko siirtyi valtion alle ja rikosoikeudesta tuli valtion politiikan vahva väline. 1800-luvulla uskonnon vaikutus rikosoikeuteen vähentyi entisestään.

Teologian tohtori, kansanedustaja Ilkka Kantola pohti sitä, onko kirkolla kriminaalipoliittisia näkemyksiä. Lakivaliokuntakokemuksensa pohjalta hän näki, että kirkolla voi olla relevantteja kriminaalipoliittisia näkemyksiä, sillä mm. Kirkkohallitukselta pyydetään usein lausuntoja. Kirkon näkemykset nousevat työntekijöiden kokemuksista, anteeksiannosta ja ihmisten inhimillisestä kohtelusta.

Uskonnoilla on oma kriminaalipolitiikkansa, käsitys oikeasta ja väärästä sekä hyvästä ja pahasta ja siitä mitä näitä näkemyksiä vastaan rikkoneille ihmisille tehdään. Kantola kertoi kiinnostavin esimerkein Vanhan testamentin käsityksistä rikoksesta ja rangaistuksesta sekä Uuden testamentin uudenlaisesta ajattelutavasta.

– Viimeisessä tuomiossa ei arvioida julkiuskonnollisuutta vaan antautumista sosiaalityöhön ja sosiaaliseen kriminaalipolitiikkaan – joskaan aivan näillä sanoin sitä ei ole ilmaistu. Varhaiskristillisyydessä sosiaalityö oli keskeistä, mutta sittemmin se jäi varjoon, kunnes valistuksen ajalla vaatimukset sosiaalityöhön ja kriminaalityöhön kasvoivat. Nykyäänkin kirkko on keskittynyt vankeinhoidon sosiaalityöhön monin tavoin.

Alustusten jälkeen keskustelu painottui monikulttuurisuuden kysymyksiin ja ihmisoikeuksiin sekä kristinuskon yhä vahvaan roolin ja muiden uskontojen vaikutusmahdollisuuksiin.

 
Julkaistu 1.6.2009