Regina Järg-Tärno

Pohjoismaisessa hankkeessa pureuduttiin väkivaltaan

Pohjoismaisen rikoksentorjuntayhteistyön painopisteenä oli 2006–2009 hanke "Väkivalta ja väkivallan vähentäminen Pohjoismaissa". Projekti käynnistettiin Suomen aloitteesta yhdessä muiden Pohjoismaiden rikoksentorjuntaneuvostojen ja Pohjoismaisen kriminologisen yhteistyöneuvoston (NSfK) kanssa. Sen rahoittivat Pohjoismaiden ministerineuvosto ja NSfK. Hankkeen päätavoitteena oli syventää yhteistyötä väkivallan vähentämisessä ja edistää tietoon perustuvaa kriminalipolitiikkaa. Kullakin maalla oli vastuullaan oma teemansa.

Väkivaltatietoa koottava eri tilastolähteistä

Tilastotiedoilla oli itsestään selvä sija projektissa. Suomen rikoksentorjuntaneuvosto (RTN) kokosi pohjoismaisen työryhmän selvittämään ja vertailemaan väkivaltarikollisuutta. Työryhmän raportti luo katsauksen pohjoismaisiin väkivallan tilastolähteisiin.

Luotettavimmat väkivaltatilastot ovat henkirikostilastot sekä kuolinsyytilastot. Ne osoittavat, että kansainvälisesti verraten kaikissa Pohjoismaissa esiintyy suhteellisen vähän väkivaltaa. Suomen väkivaltakuolemien määrä on kuitenkin vähintään kaksinkertainen muihin Pohjoismaihin ja Länsi-Eurooppaan verrattuna. Kaikissa Pohjoismaissa väkivaltakuolemien määrä on viimeisten 15−20 vuoden aikana ollut verrattain vakaa.

Tunnetuin ja eniten käytetty väkivallan laajuudesta kertova lähde ovat poliisin tilastot, joiden mukaan lukuun ottamatta henkirikoksia väkivaltarikosten määrä on viime vuosikymmeninä kohonnut kaikissa Pohjoismaissa. Väkivaltarikosten määritelmät ja kirjaamisen käytännöt eroavat maittain, minkä vuoksi poliisitilastojen vertailu ei ole luotettavaa. Ongelmana on myös se, että vain osa väkivallanteoista ilmoitetaan poliisille.

Kyselytutkimuksista (ja sairaanhoitotiedoista) käykin ilmi, että väkivaltatilanne on ennemmin pysynyt melko vakaana. Tärkein syy ristiriitaan poliisitilastojen kanssa on ihmisten entistä suurempi valmius ilmoittaa väkivallasta poliisille. Selitystä tukevat myös uhrikyselyt, jotka osoittavat, että ilmoittaminen on lisääntynyt merkittävästi. Nämä tiedot eivät saa silti johtaa ongelman vähättelyyn, koska tietynlainen väkivalta saattaa olla lisääntynyt, kuten työpaikkaväkivalta varsinkin terveys- ja sosiaalipalvelujen naisten kohdalla. Lisäksi tiedetään, että kyselytutkimukset tavoittavat huonosti vakavimman väkivallan uhreja.

Väkivallan määrän mittaukseen ja kuvaamisen kaivataan poliisitietojen ja eri tutkimusten lisäksi mm. terveys- ja sosiaalitoimen tietoja, joita toistaiseksi käytetään aivan liian vähän ja vailla järjestelmällisyyttä. Myös poliisin tietoon tulleita väkivaltatapauksia on tärkeää analysoida. Lisäksi tarvitaan erityistutkimuksia.

Projektissa tarkasteltiin myös väkivallan alueellista ja ajallista vaihtelua ja pohdittiin väkivallan ehkäisykeinoja. Erityisesti toistuvan uhriksi joutumisen ehkäisy vähentäisi väkivaltatapahtumia suuresti. Eri viranomaisilta ja virastoista saatuja tietoja lähisuhteiden väkivallan uhreista ja tekijöistä tulisi käyttää tässä hyväksi entistä tehokkaammin.

Lapsiin kohdistuvan väkivallan tutkimukset vertailukelpoisiksi

Tanskan rikoksentorjuntaneuvosto (DKR) asetti ansioituneista pohjoismaisista tutkijoista koostuvan työryhmän pohtimaan lapsiin kohdistuvan väkivallan tutkimusta. Päätehtävänä oli kehittää yhteinen tutkimusmenetelmä, jolla saisi parempaa ja vertailukelpoisempaa tietoa ongelman laajuudesta ja piirteistä sekä lasten lapsuus- ja varhaisnuoruusajan väkivallan riskeistä, seksuaalisesta ja fyysisestä väkivallasta perheen sisällä tai sen ulkopuolella.

Lapsiin kohdistuvasta seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja perheväkivallasta on tehty tutkimuksia Suomessa 1980-luvun lopussa ja Tanskassa 2000-luvulla. Ruotsissa kerättiin aiheesta tutkimustietoa 1990-luvun alussa. Ruotsi ja Norja osallistuivat 2003/2004 Itämeren alueen nuorisotutkimukseen nuorten seksuaalisuudesta ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Norjassa tutkittiin nuorten seksuaalisia kokemuksia 2006/2007. Näiden tutkimusten tietoja ei kuitenkaan voida vertailla keskenään erilaisten teknisten ratkaisujen, kysymysten, kyselyajankohtien ja muiden erojen vuoksi.

Yhteistyön tuloksena on 2008 toteutettu kansalliset oppilaskyselyt Suomessa ja Tanskassa. Tulokset Suomesta on jo julkaistu suomeksi. Tanskan tiedot raportoidaan vielä tänä vuonna. Norjan kyselytutkimus toteutetaan tänä vuonna. Ruotsalaisten tutkijoiden sinnikkäistä yrityksistä huolimatta Ruotsin osallistuminen tutkimuksiin jää rahoitusongelmien takia pois tässä vaiheessa.

Työryhmä on päättänyt analysoida materiaalia yhdessä ja viedä jo aloitettua yhteistyötä eteenpäin huolimatta yhteistyöprojektin päättymisestä. Tutkijaverkosto toivoo, että työ edistää ennen kaikkea sitä, että lapsiin kohdistuvan väkivallan ehkäisemisen strategiat ankkuroituvat tulevaisuudessa entistä enemmän tutkimukseen.

Pohjoismaiden lähestymiskieltoja vertailtiin

Ruotsin rikostentorjuntaneuvosto (Brå) teetti väkivaltaprojektin puitteissa vertailevan tutkimuksen lähestymiskiellosta eri Pohjoismaissa. Mielenkiinnon aihetta kohtaan herättivät Ruotsissa tehdyt selvitykset, joissa oli saatu kansallisella tasolla näyttöä lähestymiskiellon toimivuudesta toistuvan uhriksi joutumisen ehkäisyssä. Tutkimuksessa tarkastellaan Pohjoismaiden lähestymiskieltojärjestelmien oikeudellisia edellytyksiä ja käytännön soveltamista eli puhutaan käsitteistä: "law in books" ja "law in action" ja annetaan joitakin toimenpide-ehdotuksia. Lisäksi tutkimukseen haastateltiin oikeuslaitoksessa ja naisille tarkoitetuissa tukiorganisaatioissa työskenteleviä henkilöitä.

Viranomainen voi kaikissa Pohjoismaissa kieltää jotakin henkilöä ottamasta yhteyttä johonkin tiettyyn henkilöön tai seuraamasta tätä. Suojatoimenpide ei kuitenkaan ole rangaistus, vaikka lähestymiskiellon saanut saattaa olla sitä mieltä. Kaikissa maissa lähestymiskieltoasiat käsitellään kiireellisinä tapauksina ja lähestymiskiellon rikkoneelle voidaan määrätä sakko- tai vankeusrangaistus. Lähestymiskielto on riippumaton sukupuolesta, mutta lainvalmistelussa päämääränä on ollut lisätä väkivaltaisissa suhteissa elävien naisten turvallisuutta. Suomen ja Ruotsin lait ovat verrattain yhtenäiset, samaten Norjan ja Islannin lait muistuttavat toisiaan, mutta Tanskan Advarsel-laki eroaa muista. Lähestymiskiellot voi luokitella seuraavasti:

1) Perusmuotoinen lähestymiskielto määrätään sellaista henkilöä vastaan, joka aktiivisesti hakee yhteyttä suojattavaan aikomuksenaan häiritä tai uhkailla tätä. Tanskan "polititilhold" (advarsel) muistuttaa eniten muiden maiden perusmuotoista lähestymiskieltoa. Tärkein ero on se, että "polititilhold" ei voi kieltää henkilöä olemasta tietyssä paikassa ja se on useimmiten annettu viideksi vuodeksi. Muissa Pohjoismaissa lähestymiskiellon voi antaa kerrallaan enintään vuodeksi.

2) Laajennettuun lähestymiskieltoon ja erityisesti laajennettuun lähestymiskieltoon liittyy maantieteellisyys eli kielto oleskella tietyissä paikoissa, jossa uhri "asioi". Vain Tanskassa maantieteellisiä lähestymiskieltoja ei voida määrätä.

3) Lähestymiskielto yhteiseen asuntoon eli perheen sisäinen lähestymiskielto on kaikkein ankarin ja puuttuu eniten henkilön koskemattomuuden. Siksi sen myöntämisen edellytykset ovat ankarimmat. Kiellon pituus vaihtelee kahdesta viikosta kolmeen kuukauteen, minkä jälkeen sen voi uusia.

Isoin ongelma lähestymiskiellossa on lainsäädännön yleisluonteisuus ja tulkinnanvaraisuus sekä kieltoa määrättäessä että sen mahdollisessa rikkomisvaiheessa. Myös suojattu tai kiellon saanut voivat kokea pelisäännöt epäselviksi ja rikkoa sääntöjä erehdyksessä; jotkut tosin käyttävät tahallaan lainsäädännön porsaanreikiä hyväkseen. Tutkimuksessa erottuu lähestymiskieltoa noudattava ryhmä eli ns. säntilliset ja sitä toistuvasti rikkova ryhmä. Ongelmana on myös se, että käytännössä lähestymiskellon rikkomisesta annetaan harvoin rangaistus. Se taas vaikuttaa osaltaan siihen, että suojattava henkilö saattaa kokea kiellon tehottomaksi ja rikkomuksista poliisille ilmoittamisen hyödyttömäksi. Tällöin kuva lähestymiskiellon suojaavasta tarkoituksesta vinoutuu. Toisaalta motivoitunutta kostonhimoista henkilöä ei pysäytä lähestymiskielto eikä rangaistus. Muita vakavia ongelmia ovat yhteisten lasten tapaamistilanteet sekä riski siitä, että lähestymiskieltoa käytetään välineenä huoltajuuskiistassa. Lapsen etujen ja oikeuksien varmistamiseksi tapaukset, joihin liittyy yhteisiä lapsia, arvioidaan erityisen tarkkaan.

Tutkimuksessa ehdotetaan, että kieltoja määrääville viranomaisille tehtäisiin yleiset soveltamisohjeet tulkinnanvaraisuuden vähentämiseksi ja että SARA (Spousal Aussalt Risk Assessment) -analyysimallia käytettäisiin vaikeassa riskien arvioinnissa. Positiivisia esimerkkejä lähestymiskieltoon liittyvistä kansallisista toimenpiteistä ovat Norjan kokeilu elektronisesta valvonnasta ja poliisilaitoksilla perheväkivallan parissa työskentelevät perhekoordinaattorit, jotka voivat ehkäistä oikeuslaitoksen ns. putkiajattelua. Tietojen ja kokemusten vaihto edellyttää, että toimenpiteitä seurataan ja arvioidaan kansallisella tasolla.

Maahanmuuttajanaisiin kohdistuvaan väkivaltaan huomiota

Norjan rikostentorjuntaneuvosto (KRÅD) ja Pohjoismaiden kriminologinen yhteistyöneuvosto (NSfK) järjestivät lokakuussa 2007 pohjoismaisille asiantuntijoille työseminaarin maahanmuuttajanaisiin kohdistuvan väkivallan tiimoilta. Seminaarin lisäksi hankkeessa käytiin läpi kirjallisuutta aihepiiristä.

Anja Bredal esitti seminaarissa Oslon yliopiston väkivaltahankkeen (2008) tuloksia. Enemmistön keskuudessa tapahtuvan väkivallan selitetään usein olevan yksilöllistä, rakenteellista tai "satunnaista", kun taas vähemmistönaisiin kohdistuvaa väkivaltaa pidetään kulttuurilähtöisenä. Väkivallan yleisin ilmenemismuoto myös heillä on parisuhdeväkivalta. Rachel Paul taas kertoi Pohjoismaiden kriisikeskusten synnystä 1970-luvun lopulla ja naisaatteiden vaikutuksista nykykeskusten työhön. Vähemmistönaisten osuus kriisikeskusten asiakkaista on hallitseva ja avuntarve erilainen verrattuna enemmistönaisiin. Yksi syy siihen on heidän sosiaalisten verkostojensa pienuus.

Läsnä olleet kriisikeskusten edustajat kertoivat toiminnastaan, työssään kohtaamistaan ongelmista sekä niiden ratkaisuista. Useat maahanmuuttajataustaiset naiset ovat uhreja monessa mielessä: he kokevat väkivaltaa, heidän kielitaitonsa on puutteellinen, he ovat sosiaalisesti syrjäytyneitä jne. Tämä asettaa vaatimuksia myös avuntarjonnalle, joka ei ole riittävä, jos se keskittyy vain väkivaltaongelmaan. Kriisikeskuksien avuntarjonta on kirjavaa; listalta löytyy mm. kriisiapua, turva-asumista, pitkäaikaista seurantaa, puhelinpäivystystä ja -palvelua, juristipäivystystä ja tukiryhmiä. Jotkut keskukset toimivat myös ennaltaehkäisevästi järjestämällä koulukäyntejä ja osallistumalla erilaisiin tapahtumiin. Työn tavoitteena on usein myös edistää integroitumista ja tasa-arvoa. Suurin osa kriisikeskusten ammattilaisista ja vapaaehtoisista avustajista on vähemmistötaustaisia, mikä on työssä eduksi kulttuurintuntemuksen ja kielitaidon vuoksi. Ongelmana tosin saattaa olla se, että naiset eivät aina halua puhua oman maansa kansalaisen kanssa, vaikka he haluavat puhua omaa kieltään.

Hankkeen tärkein johtopäätös oli, että kohderyhmä tarvitsee monipuolisia auttamispalveluja. Tarjonnan tulisi heijastaa naisen koko kehitysprosessia eikä vain ajankohtaista kriisitilannetta. Tässä nousi esiin pitkäkestoisen seurannan tarve. Myös pahoinpitelijöihin ja omaisiin on keskityttävä entistä enemmän. Tärkeää on tiedottaa maahanmuuttajanaisten ympäristöön laajasti kriisikeskusten toiminnasta sekä koordinoida apua. Kielellä on tärkeä rooli ja se tarkoittaa tässä yhteydessä esim. kielenopetusta maahanmuuttajille, selkokielen käyttöä julkisella puolella ja tulkkipalvelujen parantamista. Kokemukset kulttuurien välisestä sovittelusta ja vuoropuhelusta ovat lupaavia, mutta vaikka tarkoitus on hyvä, tilanne saattaa olla osapuolille vaarallinen, joten erilaisiin turvatoimiin on panostettava. Lisäksi tarvitaan enemmän ja erityyppisiä asuntoja, mutta myös asumisvalmennusta tukemaan naisten siirtymistä asumaan yksin tai yksinhuoltajiksi. Uusiutuvan uhriksi joutumisen ehkäisemiseksi väkivaltaisista suhteista pois lähteneille naisille pitää etsiä uusia turvallisuusratkaisuja. Kirjallisuusselostuksesta nousivat vielä esiin tarve monien tabujen rikkomiseen ja parempaan tiedonvälitykseen. Tässä ideoitiin myös "entertainment education" -televisio-ohjelmien ja yhteispohjoismaisten netti- ja chattisivujen mahdollisuuksia.

Yhteistyölle tarvetta

Pohjoismainen väkivaltahanke on virallisesti päättynyt, mutta toivon mukaan sen tulokset ja yhteistyö elävät jatkossa. Projektin ansiosta löytyy nyt runsaasti tietoa lähestymiskiellosta ja sen ongelmista, avuntarjonnasta, sen puutteista ja voimavaroista maahanmuuttajataustaisille naisille, väkivaltatilastoista ja niiden kehittämistarpeista sekä lapsille ja nuorille tarkoitettujen väkivaltakyselyjen vertailukelpoisuuden parantamisesta. Projektissa koottua tietoa tarvitaan, jotta jatkossa voidaan suunnitella paremmin rikoksentorjuntatyötä ja vähentää väkivaltaa sekä kansallisella että pohjoismaisella tasolla. Väkivalta on ongelma kaikissa Pohjoismaissa eikä sitä vastaan ole helppo löytää toimivia keinoja. Mutta toisaalta kannattaa myös muistaa, että verrattuna muihin maihin ongelmat täällä ovat pieniä ja hallinnassa.

Kirjoittaja on suunnittelija rikoksentorjuntaneuvoston sihteeristössä ja toimi hankkeen koordinaattorina.


 
Julkaistu 1.6.2009