Markku Tyynilä

Eneberg ja "Musta kirja"

Keisari Nikolai II:n antama Helmikuun manifesti 1899 tuli suomalaisille yllätyksenä. Alkuhaparoimisen ja usean äänestyksen jälkeen senaatissa tapahtui jako perustuslaillisiin ja myöntyväisyyslinjan kannattajiin. Syntynyttä tilannetta kutsuttiin routavuosiksi. Senaatti teki asiasta alistuksen, mutta keisari jätti sen huomiotta.

Seuraavana tuli senaatissa 1900 esille venäjän kielen käyttämistä koskevan kielimanifestin julkaisemiskysymys. Julkaisukysymyksen seurauksena 12 senaattoria pyysi ja sai eron. Vaikka eronpyynnöt pantiin Pietarissa pahaksi, kaikki eronneet saivat kuitenkin eläkkeen. On ilmeistä, että suomalaisen senaatin asema oli todella uhattuna ja että ministerivaltiosihteeri V.K. von Plehwe jopa uhkasi Suomea Puolan kohtalolla mutta lopulta pelasti senaatin. Ainoa säädös, jossa helmikuun manifestia sovellettiin, oli vuoden 1901 asevelvollisuuslaki.

Tilanteen vaatimassa taktikoinnissa, jossa käytettiin myös kenraalikuvernööri N.I. Bobrikoffin ja ministerivaltiosihteeri von Plehwen välistä kilpailuasetelmaa, Waldemar Eneberg oli kiistaton mestari. Myöntyväisyyslinjan miehet taktikoivat myös keskenään. Perustuslailliset ja varsinkin radikaaliperustuslailliset toimivat maanalaisessa salaseurassa, joka käytti nimeä "Kagaali." Museovirastossa on 1903 otettu valokuva Träskändan kartanon portailla seisovista Kagaalin johtomiehistä, joista tunnetuin on P.E. Svinhufvud.

Lontoossa 1902 julkaistussa ruotsinkielisessä "Svarta Bokenissa" (Mustassa kirjassa), jonka suomeksi käännetty nimike on "Tuhotyölaitoksen hantlankarit. Poliittinen mustakirja suomalaisille kansalaisille". Mustan kirjan laatijoista ei ole tietoa, joten kysymyksessä oli salainen provokaatio. Mustassa kirjassa on julkaistu 12 henkilöartikkelia.

Ensimmäisenä kirjassa Waldemar Eneberg leimattiin pahimmaksi myöntyväisyysmieheksi. Eneberg ei kuitenkaan ollut ensimmäisellä sijalla sen takia, että hän olisi ollut "onnenonkija", vaan syynä on selvästikin se, että Eneberg oli "liian taitava" senaatin puolustajana, mikä selvästikin jurppi kagaalilaisia.

Mustan kirjan kuvitus on perin lapsellista, niin kuin tekstitkin. Kirjan etusivuilla on kaksi pääkalloa. Kaikkien 12 jutun etusivun ylälaidassa on köysi. Loppuvinjettinä on kahdeksassa tapauksessa hirttonuora, kolmessa ruoska, joiden kera on kaksi pilakuvaa, sekä kaksi paljasta pilakuvaa. Kahdestatoista "mustakirjalaisesta" seitsemän kuului ylimpiin senaatin virkamiehiin ja pappismiehiin. Näitä olivat neljä senaattoria, yksi arkkipiispa, yksi piispa ja yksi prokuraattori.

Waldemar Eneberg oli puoluekannaltaan vanhasuomalainen ja porvarissäädyn edustaja kolmilla valtiopäivillä. Kun routavuosien myötä tapahtui jako "perustuslaillisiin" ja "myöntyväisyyden kannattajiin". Eneberg asettui jälkimmäisille kannalle ja nousi senaatin suvereeniksi mielipidejohtajaksi.

Hyvä esimerkki Enebergin saavutuksista on lainvalmistelukunnan pelastaminen 1902. Lainvalmistelukunta oli 1884 perustettu pysyvä komitea, joka vuodesta 1884 oli jaettu kahteen osastoon. Bobrikoff halusi 1892 lakkauttaa koko lainvalmistelukunnan, mutta von Plehve onnistui säilyttämään I osaston.

Eneberg oli pyrkinyt routavuosien alkaessa auttamaan vaikeuksiin joutuneita - tai hankkiutuneita - perustuslaillisia. Esimerkiksi hänen ehdotuksestaan nimitettiin senaatista 1900 eronnut August Nybergh lainvalmistelukunnan vanhemmaksi jäseneksi, mutta Bobrikov ei onnistunut hämäämään Enebergia, ja Nybergh joutui eroamaan jo kuukauden kuluttua.

Eneberg myös suosi "perustuslaillista protokollasihteeriä" K.J. Ståhlbergia. Ståhlberg sai erinäisissä asioissa Enebergin kiitokset, mutta lopulta Ståhlberg onnistui eräässä sinänsä vähäisessä asevelvollisuuslakiin liittyvässä asiassa ehdoin tahdoin hankkimaan itselleen virasta erottamisen.

Eneberg onnistui torjumaan myös muita pahimpia venäläistämispyrkimyksiä, kuten vaatimukset sotaväen majoittamisesta maalaiskyliin ja Suomen rahan hävittämisestä. Tultuaan 1903 aateloiduksi Eneberg otti "katajaan" viittaavan tunnuslauseen "taipuu eikä taitu".

 
Julkaistu 1.6.2009