Riikka Kostiainen

Väkivallan uhrin asemaan huomiota Pohjoismaissa

Helsingissä pidettiin maaliskuussa pohjoismainen uhrikonferenssi teemalla Väkivallan uhrit – meidän vastuumme. Ohjelmassa keskityttiin lapsiin, vanhuksiin ja muihin väkivallan uhreihin, jotka ovat jääneet vähemmälle huomiolle. Lisäksi painopisteenä oli väkivalta ja terveys sekä vähemmistöryhmien kohtaama väkivalta. Konferenssiin osallistui parisataa tutkijaa ja uhriasioiden parissa työskentelevää ammattilaista.

Ensimmäinen pohjoismainen uhrikonferenssi pidettiin Oslossa 1999 ja toinen Tukholmassa 2002. Helsingissä järjestetty kolmas konferenssi sisälsi seitsemän pääluentoa ja noin 30 työryhmäesitystä väkivaltateemasta. Tilaisuudessa esiteltiin sekä ajankohtaista uhritutkimusta että hyviä käytännön hankkeita.

Konferenssin avasi oikeusministeri Tuija Brax. Hänen mukaansa uhrien asema Suomessa on yleisesti hyvä. EU:n kyselytutkimuksen mukaan Suomessa ja Tanskassa uhrit olivat kaikkein tyytyväisimpiä poliiseilta saamaansa kohteluun. Sen sijaan tutkimuksessa ilmeni, että uhripalveluiden tarjonnassa ja saatavuudessa on kuitenkin parantamisen varaa niin Suomessa kuin muissakin Pohjoismaissa.

Uhrien asemaan on Suomessa kiinnitetty huomiota hallitustasolla mm. sisäisen turvallisuuden ohjelmassa. Tukipalveluiden laajentamisen tavoite on kuitenkin osittain jäänyt saavuttamatta. Suurin ongelma on pula rahoituksesta.

Myös tutkimustietoa tarvitaan Braxin mukaan lisää. Uhrin asemaa koskeva tutkimushanke on nyt sovittu toteutettavaksi Oikeuspoliittisessa tutkimuslaitoksessa. Lapsiuhreista tiedetään toistaiseksi meillä varsin vähän. Vammaisten joutumisesta väkivallan uhriksi tiedetään vielä vähemmän. Suomessa uhreja koskeva tutkimus on ylipäätään puutteellisesti resursoitu.

– Uhriksi joutumisen ja uusiutuvan uhriksi joutumisen ehkäisyn tulee olla keskeistä uhripolitiikassa. Lainsäädännöllä, rangaistusten yleis- ja erityisestävyydellä sekä rangaistuskäytännöllä teon moitittavuuden ilmaisijana on oma merkityksensä. Kuitenkin tutkimukset osoittavat, että rangaistusten ankaruuden vaikutuksia on usein yliarvioitu, totesi Brax.

Väkivallan uhrit Euroopassa

Erityisasiantuntija Freja Ulvestad Kärki Norjan sosiaali- ja terveyshallituksesta puhui väkivallan ja tapaturmien ehkäisystä Euroopassa. Hän esitteli Maailman terveysjärjestön (WHO) tutkimuksia ja suosituksia, joita on itse ollut aiemmin tekemässä.

Kärki kertoi, että väkivalta ja tapaturmat aiheuttavat Euroopassa vuosittain lähes 800 000 kuolemaa. Ne ovat yleisin 1–44-vuotiaiden kuolinsyy. Esimerkiksi lähes 1500 0–14-vuotiasta lasta kuoli henkirikoksen uhrina vuonna 2002. Seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi lapsuudessa joutuu naisista jopa 20 ja miehistä 5–10 prosenttia. Kolmannes nuorista ilmoittaa joutuneensa kiusatuksi edeltävien 60 päivän aikana. Lähes 75 000 lapsen arvioidaan olevan jollain tavoin mukana Itä-Euroopan seksikaupassa.

– Missään muualla kuin Euroopassa tapaturmakuolleisuudessa ei ole yhtä suuria eroja rikkaiden ja köyhien maiden välillä, ja kuilu on vain kasvanut 15 vuodessa. Matalan tulotason maissa tapaturmakuolleisuus on neljä kertaa suurempaa kuin korkean tulotason maissa. Lasten surmissa ero on jopa 20-kertainen. Myös ero naisten kuolleisuudessa parisuhdeväkivallan seurauksena on moninkertainen.

Hän muistutti, että väkivalta aiheuttaa fyysisten vammojen lisäksi psyykkisiä seurauksia terveydelle. Väkivalta aiheuttaa psykosomaattisia oireita, fobioita ja paniikkihäiriötä, masennusta ja pelkoa, päihteiden väärinkäyttöä ja itsemurhariskiä. Uhrit tarvitsevat psykiatrista ja psykologista tukea 4–5 kertaa useammin kuin muut.

– Väkivallalla on myös sukupolvien välisiä vaikutuksia. Vasta äskettäin on tartuttu ongelmaan lapsista väkivallan todistajina. Pojat, jotka näkevät äitiinsä kohdistuvaa väkivaltaa, käyttävät myöhemmin muita todennäköisemmin itsekin väkivaltaa kumppaniaan kohtaan. Tytöt puolestaan kokevat kaksi kertaa todennäköisemmin kotiväkivaltaa ja kohtaavat neljä kertaa todennäköisemmin aikuisena seksuaalista väkivaltaa.

Väkivallan ehkäisyssä tarvitaan Kärjen mukaan laajaa näkökulmaa. Esimerkiksi väkivaltaa suvaitsevat yhteiskunnan normit täytyy haastaa, lapsia ja nuoria opettaa ratkaisemaan konflikteja väkivallattomasti, väkivallan ehkäisyohjelmat yhdistää muihin kansallisiin terveysohjelmiin ja ottaa niihin mukaan pojat ja miehet. Tehokkaina ehkäisykeinoina hän mainitsi kotikäynnit, vanhempien tuen ja koulutuksen, poliisin, opettajien ja terveydenhoitohenkilöstön varhaisen puuttumisen koulutuksen sekä uhripalvelut. Hän painottaa alkoholin merkitystä tapaturmissa ja väkivallassa. Alkoholinkäytön ja väkivallan ehkäisyn yhdistäminen on hyödyllinen lähestymistapa kansanterveyden kannalta.

Hän arvioi, että kustannustehokkailla onnettomuuksien ja väkivallan ehkäisymenetelmillä voitaisiin säästää Euroopassa vuosittain 500 000 henkeä (josta väkivallan uhreja on 55 000).

Lapset ja vanhukset väkivallan uhreina

Sosiologi Maria Eriksson Uppsalan yliopistosta esitteli tutkimustaan, jossa on tarkasteltu suhtautumista lapsen altistumiseen perheväkivallalle Ruotsissa, Norjassa, Tanskassa ja Suomessa. Aineistona oli kymmenen lastensuojelujärjestön ja naisten turvakodin avainhenkilöiden haastatteluja ja mm. niiden verkkosivuilta löytynyttä kirjallista aineistoa. Hän analysoi suhtautumista lasten todistamaan väkivaltaan sen mukaan, korostuuko asia sellaisenaan vai yhdistetäänkö se naisten kokemaan väkivaltaan ja onko lapsi väkivallan kohde vai rikoksen uhri.

Eriksson havaitsi, että turvakotijärjestöillä on taipumus painottaa yhdenmukaisemmin lasten asemaa rikoksen uhreina kuin lastensuojelujärjestöillä, poikkeuksena Ruotsin Pelastakaa Lapset. Yleisesti ottaen "hyvinvointinäkökulma" suhtautumisessa väkivaltaan vaikuttaa enemmän Tanskan kriisikeskusten ja Suomen turvakotien strategioihin, kun taas "rikosoikeusnäkökulma" korostuu Norjan ja Ruotsin turvakotien toiminnassa. Lähestymistapojen eroista huolimatta kaikki järjestöt yrittävät saada kysymyksen lasten todistamasta väkivallasta julkisuuteen ja poliittisiin ohjelmiin. Toimenpiteissä nousevat yleensä esille enemmän lasten hyvinvointiin liittyvä tuki ja suoja kuin rikosoikeudelliset keinot.

Lasten kokemasta seksuaalisesta väkivallasta puhuivat tutkija David Shannon Ruotsin rikoksentorjuntaneuvostosta ja Islannin Barnahusin johtaja Asta Farestveit. Shannon kertoi internetin kautta tapahtuvasta lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä sekä sen ehkäisystä. Tärkeimpiä keinoja siihen ovat lasten, nuorten, vanhempien ja opettajien koulutus, nettipalvelujen tarjoajien mahdollisuudet taistella seksikontakteja vastaan, lainsäädäntöuudistukset, tekijöiden selvittämisen ja tutkinnan keinojen kehittäminen sekä nuorten parissa työskenteleville tiedottaminen nuorten sosiaalisten mallien muutoksista (tutkimuksesta Haasteessa 3/2007).

Farestveit esitteli Islannin Barnahus-mallia lasten ja nuorten seksuaalisen hyväksikäytön selvittämiseksi ja ehkäisemiseksi. Ideana on, että rikoksen uhri, lapsi, pysyy tutkinnan ja hoidon ajan yhdessä paikassa, sen sijaan viranomaiset liikkuvat (ks. Haaste 3/2005). Tutkinnan ja palveluiden keskittäminen samaan paikkaan on mm. lisännyt ilmoituksia, yhä useampi tapaus on käsitelty oikeudessa ja viranomaisyhteistyö on parantunut. Kymmenen vuotta Islannissa toteutettu malli on jo levinnyt Ruotsiin, ja Suomeenkin sitä on ehdotettu.

Lapsia ja vanhuksia väkivallan uhreina yhdistää riippuvaisuus toisista ihmisistä. Erikoistutkija Kristin Skjørten Norjan väkivallan tutkimuskeskuksesta kertoi vanhuksiin kohdistuvan väkivallan erityispiirteistä. Vanhuksiin kohdistuvasta väkivallasta on vaikea saada tietoa, sillä uhritutkimukset harvoin kattavat vanhimpia ikäryhmiä eikä niissä kysytä esimerkiksi hoidon puutteesta, joka on yleinen vanhusten kaltoinkohtelun muoto.

Erilaisten selvitysten mukaan väkivallan ja erilaisen kaltoinkohtelun uhriksi joutuvat todennäköisemmin huono- kuin hyväkuntoiset vanhukset. Naiset ovat vanhusiässä miehiä useammin väkivallan uhrina. Tekijä on varsin usein oma kumppani tai myös oma lapsi. Usein väkivallan tekijällä on näissä tapauksissa päihdeongelma. Joskus kyse on siitä, että lapsena väkivaltaa kokemaan joutuneet kostavat vääryyden vanhemmilleen tässä vaiheessa. Skjørten toivoikin asennemuutosta väkivaltaan suhtautumisessa, jotta loputon koston kierre saadaan katkaistua.

Rikosten uhrien tuesta puutetta

Professori Jan Van Dijk Tilburgin yliopiston kansainvälisestä uhritutkimuslaitoksesta arvioi uhrin asemaa Pohjoismaissa. Kansainvälisessä uhritutkimuksessa sitä on selvitetty muutaman kysymyksen avulla. Vuoden 2005 tutkimuksessa rikoksesta ilmoittaminen poliisille oli Pohjoismaissa eurooppalaisittain korkealla tasolla: Ruotsissa jopa 64, Tanskassa 60, Norjassa 53 ja Suomessakin 48 prosenttia oli ilmoittanut kysytystä viidestä vakavasta rikoksesta poliisille. Tyytyväisyys poliisilta saatuun kohteluun oli Euroopassa suurinta Suomessa (80 %) ja muissakin Pohjoismaissa se oli suurta. Tosin tyytyväisyys on ollut laskusuunnassa vuodesta 1996 alkaen. Vähemmistö rikoksen uhreista saa kuitenkin erityistä tukea: uhritukea ilmoitti saaneensa Norjassa ja Tanskassa 10, Ruotsissa 9 ja Suomessa vain 2 prosenttia. Tuen tarvetta tunteneista sitä oli saanut muissa Pohjoismaissa runsaat 20 prosenttia, kun taas Suomessa noin viisi prosenttia tarvitsijoista.

Van Dijk nosti tutkimuksesta esiin kiinnostavan riippuvuussuhteen: maissa, joissa tyytyväisyys poliisiin on laskenut eniten, uhripalvelut ovat kehittyneet hyvin, ja maissa, joissa uhrit ovat tyytyväisiä poliisiin, erikoistuneet uhripalvelut ovat suhteellisen huonosti kehittyneitä. Hän ennusti, että esimerkiksi Suomessa uhripalvelujen kehittäminen johtaa vastaavasti poliisin antamien palvelujen heikkenemiseen. Tällainen tarkoittamaton sivuvaikutus erityispalvelujen kehittämisellä on yleensäkin.

Van Dijk piti hyvänä mallina sellaista, jossa uhrituen ja poliisin työtä on integroitu jopa niin pitkälle, että uhrituella on toimisto poliisiasemalla. Näin on esimerkiksi Haagissa Hollannissa. Hän suunnittelee kansainvälistä tutkimusta, jossa seurataan rikoksen uhrien juttujen etenemistä oikeusprosessissa. Tämä toisi olennaista lisätietoa rikoksen uhrin asemasta.

Uhrin ongelma

Konferenssin päätteeksi emeritusprofessori Nils Christie Norjasta problematisoi uhrin käsitteen ja uhriliikkeen tarpeen. Hän siteerasi aluksi omaa luentoaan ideaalisesta uhrista vuodelta 1986.

– Ideaalinen uhri on vaikka pieni, vanha nainen, joka ryöstetään kadulla keskellä kirkasta päivää hänen palatessaan kotiin hoitamasta sairasta sisartaan. Vastakohta voisi olla nuori juopunut mies, jota keskiyön jälkeen baarissa isketään päähän ja ryöstetään. Vanha nainen saa kaikki sympatiat, nuori mies ei ollenkaan. Silti myös ihanneuhrin asema sisältää vaaroja, tästä voi tulla entistä pienempi, pelokkaampi ja jopa haavoittuvampi, Christie havainnollisti.

Hänen mielestään apu on monimutkainen asia: on toki tarpeen antaa apua, mutta apu määrittelee ihmisen heikoksi ja haavoittuvaksi, ainakin jos passiivinen uhrin rooli jää pysyväksi.

Christie pitää nyky-yhteiskunnassa syntynyttä uhriliikettä osin ongelmallisena, koska järjestäytymisen taustalla on usein rangaistusvaatimuksia ja liiallista luottamusta oikeusprosessiin. – Toisin kuin ennen pienissä kyläyhteisöissä emme nykyään yleensä tunne pahantekijää, joten saatamme olla vihaisia tai peloissaan ja haluamme tekijän kärsivän. Lisäksi meidän on ilmoitettava teosta viranomaisille saadaksemme jotain korvausta ja jopa saadaksemme henkistä tukea ja hoitoa. Nykyaika rohkaisee uhrien kuten myös heidän tarpeisiinsa vastaavien järjestöjen luomiseen.

Christie näkee tarvetta lähinnä sellaiselle uhrijärjestölle, joka auttaa selvittämään konflikteja. Olennaista on uhrin osallistuminen prosessiin. Hänelle on tärkeää päästä ilmaisemaan tunteitaan ja saada tietoa rikoksentekijästä, jotta tämän motiiveja tekoon voi jotenkin ymmärtää. Uhri ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä. Hänen mielestään hyvä uhripolitiikka vähentää uhrina olemisen merkitystä ja painottaa sen sijaan aktiivisen toimijan ja selviytyjän identiteettiä – rikoksen uhri ei ole vain vastaanottaja, asiakas isossa hallintojärjestelmässä, vaan osallistuja, jolla on paljon tietoa ja ymmärrystä.

> Alustavia tietoja lapsiuhrikyselystä

 
Julkaistu 2.6.2008