Ville Hinkkanen

Rikoksia uusivat lapset ovat lastensuojelun vanhoja tuttuja

Rikosuralle ajautuvat helsinkiläislapset ovat usein lastensuojelun asiakkaita jo ennen ensimmäistä rikostaan. Peräti 70 prosenttia rikoksia usein uusineista lapsista oli joutunut tekemisiin lastensuojelun kanssa jo ennen ensimmäistä rikollista tekoaan.

Rikosvastuun ikäraja on Suomessa 15 vuotta. Kun tätä nuorempi lapsi tekee rikoksen tunnusmerkistön täyttävän teon, ei häntä tuomita siitä rikosoikeudellisiin seuraamuksiin. Tekoon puuttuvat ensisijaisesti poliisi ja lapsen vanhemmat. Poliisin on lisäksi ilmoitettava rikoksesta sosiaaliviranomaisille, jos esimerkiksi lapsen käyttäytyminen tai kasvuolosuhteet edellyttävät lastensuojelun tarpeen kartoittamista. Tämä voi johtaa lapsen kannalta ankariinkin seurauksiin, toisaalta lieviin rikoksiin lastensuojelu ei välttämättä puutu laisinkaan.

Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos selvitti yhteistyössä Helsingin kaupungin sosiaaliviraston kanssa alle 15-vuotiaiden lasten rikoksia ja lastensuojelutoimenpiteitä. Tutkimukseen poimittiin mukaan kaikki helsinkiläiset lapset (n=2 625), joiden ensimmäinen Helsingin kihlakunnan poliisilaitoksen tietoon tullut rikos oli tehty alle 15-vuotiaana 1.1.2000-24.4.2004. Lasten rikoksia seurattiin siihen asti, kunnes he täyttivät 18 vuotta tai koko tutkimuksen seuranta-aika (24.4.2004) päättyi.

Lasten rikokset ovat lieviä ja uusiminen harvinaista

Yli puolet alle 15-vuotiaiden ensikertalaisten rikoksista on näpistyksiä. Vakavampien omaisuusrikosten osuus on alle 10 prosenttia. Väkivaltaisten tekojen osuus on kahdeksan prosenttia, vakavimpiin väkivaltarikoksiin lapset eivät juuri syyllisty. Tyttöjen osuus ensikertalaisten näpistyksistä on suurempi kuin poikien, kaikissa muissa rikoslajeissa pojat tekevät rikoksia selvästi enemmän kuin tytöt.

Enemmistö (69 %) lapsista teki tutkimusjakson aikana vain yhden rikoksen. Vähintään neljästä tapauksesta epäiltyjä oli alle 10 prosenttia koko aineistosta. Pojat uusivat rikoksensa useammin kuin tytöt: 24 prosenttia pojista ja 15 prosenttia tytöistä teki uuden rikoksen vuoden kuluessa ensimmäisestä rikosilmoituksesta (kuvio 1).

Kuvio1. Rikosten uusiminen yhden vuoden seuranta-ajalla. Alle 15-vuotiaat ensikertalaiset Helsingissä 2000–2003 (%).

Pojat myös aloittivat rikosten tekemisen tyttöjä nuorempana. Peräti 22 prosenttia pojista oli ensimmäisestä rikoksesta kiinni jäädessään alle 11-vuotiaita. Tytöillä tämän ikäryhmän osuus ensikertalaisista oli puolta pienempi. Aikaisemmissa tutkimuksissa on havaittu, että vakavan rikosuran varhaiset riskitekijät kuten erilaiset neurokognitiiviset häiriöt ovat huomattavasti yleisempiä poikien keskuudessa. Varhaisessa teini-iässä sukupuolierot tasoittuvat, kun ikävaiheeseen liittyvät rikkeet yleistyvät sekä tytöillä että pojilla.

Rikoskäyttäytymisessä on eroja paitsi sukupuolten välillä myös maahanmuuttajataustan perusteella. Rikosten uusiminen on maahanmuuttajataustaisilla lapsilla hieman kantaväestöä yleisempää. Kantaväestöön kuuluvista ensikertalaisista 30 prosenttia tekee vähintään yhden uuden rikoksen. Vastaava osuus maahanmuuttajien joukossa on 36 prosenttia. Suhteellinen ero on suurimmillaan todella aktiivisten uusijoiden keskuudessa: maahanmuuttajataustaisilla on kantaväestöön verrattuna miltei kaksinkertainen riski tehdä vähintään kuusi uutta rikosta.

Lähes kaikkiin aktiivisiin uusijoihin puututaan

Lastensuojeluviranomaiset käyttävät puuttumisessa harkintaa, jossa etusijalla ovat lasten hyvinvointiin liittyvät näkökohdat, ei yksinomaan rikoskäyttäytyminen. Rikosten vakavuus ja lukumäärä sekä rikosuran vaihe vaikuttavat kuitenkin selvästi toimenpiteisiin.

Sosiaalivirasto oli yhteydessä 52 prosenttiin kaikista rikoksia tehneistä lapsista. Kontakti johti useimmiten varsinaiseen lastensuojelun asiakkuuteen: 46 prosenttia kaikista lapsista ohjautui aktiivisen lastensuojelutyön piiriin ja heistä laadittiin lastensuojeluarvio.

Puuttumisen todennäköisyys kasvaa rikosuran jatkuessa (kuvio 2). Ensikertalaiseen puututaan kolmen kuukauden kuluessa hieman yli 40 prosentin todennäköisyydellä. Toisen rikosilmoituksen jälkeen lastensuojelun piirissä on kolme neljästä lapsesta ja neljännen rikosilmoituksen jälkeen 90 prosenttia. Kymmenen prosenttia neljäskertalaisista jää siis kokonaan ilman lastensuojelukontakteja. Yhteydenotoilta välttyvä joukko on kuitenkin määrällisesti häviävän pieni: tutkimuksessa näitä lapsia oli mukana yhteensä kuusi. Intensiivisen työskentelyn piiriin ohjautuvat siis lopulta lähes kaikki lapset, joiden rikokset ovat toistuvia.

Kuvio 2. Lastensuojelukontaktien yhteys rikosuran kehitykseen. Niiden lasten osuus, joihin sosiaalivirasto on ottanut yhteyttä kolmen kuukauden kuluessa rikosilmoituksesta (%).

Lastensuojelun äärimmäisin keino on lapsen sijoittaminen kodin ulkopuolelle. Rikoksia tehneistä lapsista viidennes sijoitettiin joko avohuollon tukitoimena, huostaan otettuina tai osana jälkihuoltoa. Rikolliset teot olivat ensimmäisen sijoituspäätöksen ensisijainen syy kolmessa prosentissa päätöksistä, mutta rikokset mainittiin syynä 14 prosentissa tapauksista. Sijoitetuilla lapsilla on rikosten lisäksi elämässään lukuisia muitakin vaikeuksia: päätösten yleisimpiä perusteita olivat sosiaalisen vuorovaikutuksen ongelmat, koulu- ja kasvattamisvaikeudet, lapsen fyysinen ja psyykkinen hyvinvointi, lapsen päihteiden käyttö ja kuljeskelu.

Vaikuttaako lastensuojelu?

Tutkimuksessa tarkasteltiin myös lastensuojelun tukitoimien yhteyttä rikosten uusimiseen. Kohteeksi valittiin erityisesti ne alle 15-vuotiaat, jotka olivat uusineet rikoksensa jo kerran. Tavoitteena oli selvittää, vaikuttavatko sosiaaliviranomaisten toimet rikoksia ehkäisevästi. Monimuuttuja-analyysissa (Cox-regressio) vakioitiin keskeisimpiä riskitekijöitä kuten sukupuoli, aikaisempien tekojen rikostyyppi ja lastensuojelun asiakkuus. Tukitoimista tarkasteltiin erikseen puuttumisen ripeyttä ja kotikäynnin merkitystä.

Sosiaaliviraston tukitoimille ei tutkimuksessa kyetty osoittamaan tilastollisesti merkitsevää yhteyttä rikosuran jatkumiseen. Toimenpiteiden ulkopuolelle jääneet lapset uusivat rikoksia seuranta-aikana yhtä paljon kuin lastensuojelutyön piirissä olleetkin. Tulos ilmentää sitä, että lastensuojelun tukitoimet kohdistuvat lapsiin, joilla on jo valmiiksi vaikea elämäntilanne.

Kohteeksi ne lapset, joilla varhaisia lastensuojelukokemuksia

Kriminaalipolitiikan kannalta yhteiskunnan voimavaroja tulisi suunnata erityisesti sellaisiin toimiin, jotka tehokkaasti ja edullisesti ehkäisevät rikosten uhreille ja yhteiskunnalle aiheutuvia haittoja. Keskustelussa on usein kiinnitetty huomiota varhaisen puuttumisen merkitykseen. Tutkimus kuitenkin osoitti, ettei rikoksilta voida aina välttyä, vaikka lapsi olisikin poimittu tuen piiriin ennen virallisen rikosuran alkamista.

Aikaisemmat kontaktit lastensuojelun kanssa havaittiin merkittäväksi uusintarikollisuutta ennustavaksi tekijäksi. Lähes 70 prosenttia niistä lapsista, jotka tekivät uuden rikoksen vähintään kaksi kertaa, olivat lastensuojelun asiakkaita jo ennen ensimmäistä rikostaan. Myös lähes puolet (44 %) koskaan sijoituspäätöksen kohteeksi joutuneista ensikertalaisista oli ollut sijoitettuna jo ennen viranomaisten tietoon tulleen rikosuransa alkua.

Tulokset tukevat näkemystä, jonka mukaan varhaislapsuuden kasvuolosuhteisiin liittyvät riskit selittävät nuorten ajautumista rikolliselle uralle. Rikosperusteisia lastensuojeluilmoituksia arvioidessaan sosiaaliviranomaisten tulisikin kiinnittää erityistä huomiota lapsiin, joiden taustaan liittyy varhaisia lastensuojelukokemuksia. Toisaalta havainto pakottaa arvioimaan lastensuojelun interventioita: lastensuojelun asiakkuus on merkittävä sijoitus lapsen hyvinvoinnin parantamiseksi. Epäonnistuuko järjestelmä ehkäisevässä tarkoituksessaan?

Savolainen, Jukka, Hinkkanen, Ville & Pekkarinen, Elina (2007) Lasten rikolliset teot ja niihin puuttuminen. Tutkimus alle 15-vuotiaina poliisin tietoon tulleista rikoksentekijöistä Helsingissä. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tutkimustiedonantoja 76.

Kirjoittaja on tutkija Oikeuspoliittisessa tutkimuslaitoksessa.

 
Julkaistu 11.6.2007