Martti Lehti

Nuorten henkirikollisuus on Suomessa harvinaista

Nuorten henkirikollisuus on Suomessa harvinaista sekä kansainvälisesti että historiallisesti. Henkirikollisuuden asukaslukuun suhteutettu kokonaistaso on meillä tunnetusti huomattavasti korkeampi kuin muissa Pohjoismaissa tai läntisessä Euroopassa, mutta nuorten rikollisuudessa tätä eroa ei esiinny.

Nuorten (15–20-vuotiaiden) henkirikollisuudessa, kuten nuorten tekemissä törkeissä väkivaltarikoksissa yleisemminkin, kehitys on ollut viime vuosikymmeninä varsin vakaa. Kuva on huomattavasti värikkäämpi, jos tarkastelu ulotetaan viime vuosisadan alkuun. Suomalaisnuorten väkivaltakulttuurissa tapahtui 1900-luvun aikana radikaaleja muutoksia. Toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä nuorisoväkivallan määrä vähentyi samalla kun rikollisuuden sosiaalinen tausta muuttui.

Pahimmillaan nuorisoväkivalta rehotti meillä vuoden 1905 suurlakosta 1940-luvun loppuun, jolloin rikollisuustaso oli korkeimmillaan yli nelinkertainen nykyiseen verrattuna ja joka viides henkirikoksen tekijä kuului ikäryhmään 15–20-vuotiaat. Nuorten henkirikollisuudessa on esiintynyt syklistä vaihtelua myöhemminkin, mutta rikollisuustaso on viime vuosikymmeninä jäänyt jopa korkeimmillaan murto-osaan 1900-luvun alun tasosta. Näin oli myös 1980-luvulla ja vuosina 1998–2002, nuorten henkirikollisuuden toistaiseksi viimeisten kasvupiikkien aikana.

Kuvio 1. Alle 18-vuotiaiden henkirikollisuuden taso eräissä teollisuusmaissa.

Rikollisuuden vähenemiseen on liittynyt sen sosiaalisen taustan perustava muutos. Vielä 1900-luvun alkupuoliskolla nuorten henkirikollisuus oli taustaryhmiltään huomattavasti moni-ilmeisempi kuin nykyisin. Nuorten väkivalta ylipäätään oli suurelta osin niin sanottujen normaalinuorten väkivaltaa ja liittyi maaseudun ja kaupunkien nuorten miesten vapaa-ajan viihdekulttuuriin. Henkirikokset olivat satunnaistappiota tuon iltamaväkivallan valtavirrassa. Tällainen väkivalta on puolen vuosisadan kuluessa käytännössä kadonnut.

Nuorten miesten kulttuuriset asenteet väkivaltaan ovat muuttuneet aiempaa torjuvammiksi ja samalla törkeä nuorisoväkivalta on (vanhempien ikäryhmien väkivaltarikollisuuden tavoin) keskittynyt pieneen sosiaalisesti syrjäytyneeseen päihteiden väärinkäyttäjien ryhmään. Muutoksen myötä nuorten väkivaltaa selittävät pitkälti syrjäytymiseen ja päihteiden väärinkäyttöön liittyvät tekijät. Väkivallasta on myös tullut aiempaa suuremmassa määrin periytyvää, samoihin perheisiin sukupolvesta toiseen keskittyvää. Sen enempää 1980-luvun kuin vuosien 1998–2002 kasvukausi eivät näitä nykynuorisoväkivallan perusrakenteita näyttäisi loppujen lopuksi pahemmin järkyttäneen.

Nuorten henkirikoksissa joitakin poikkeavia piirteitä

Nuorisoväkivallan syklisyys on meillä viimeisen neljännesvuosisadan aikana linkittynyt taloudellisiin suhdanteisiin. Väkivallan jyrkimmät kasvukaudet ovat liittyneet poikkeuksellisen voimakkaisiin noususuhdanteisiin, laskukaudet taas taloudellisiin taantumiin. Syklisyyden taustalla on vaikuttanut taloudellisesti motivoitu rikollisuus: ryöstöihin, murtoihin ja muuhun taloudellisen voiton tavoitteluun liittyvät henkirikokset, joiden määrä on lisääntynyt noususuhdanteissa ja vähentynyt laskusuhdanteissa. Yksi selvimmin nuorten henkirikollisuutta vanhempien ikäryhmien rikollisuudesta erottava tekijä onkin juuri rikosten läheinen kytkeytyminen aineellisen hyvän tavoitteluun. Viime vuosikymmeninä joka neljäs nuorten tekemä henkirikos on liittynyt omaisuusrikokseen, nuorista henkirikoksentekijöistä rikoksensa aineellisen edun motivoimana on tehnyt lähes kolmasosa.

Nuorten henkirikokset eroavat vanhempien ikäryhmien rikollisuudesta myös ryhmäluonteensa, julkisuuteensa ja uhriensa osalta. Rikokset tehdään usein ryhmässä, ne ovat (murhien osuudella mitattuna) muuta henkirikollisuutta välineellisempiä ja raaempia ja tekijälle ennalta tuntemattomien uhrien osuus on suurempi kuin vanhempien ikäryhmien rikoksissa. Myös muutoin nuorten henkirikokset ovat yllätyksellisempiä, vaikeammin ennakoitavia kuin vanhempien ikäryhmien rikokset. Ei niinkään tekijän, vaan teon kokonaisuuden ja uhrin valikoitumisen suhteen — silloinkin kun uhri on tekijän ennestään tuntema.

Alkoholisidonnaisuus mukana myös nuorilla

Nuorten ja vanhempien ikäryhmien väkivaltaa yhdistää puolestaan kiinteä yhteys alkoholin käyttöön ja alkoholihumalaan samoin kuin syyllisten yhteiskunnallinen syrjäytyminen.

Alkoholisidonnaisten rikosten (rikosten joissa osapuolet ovat humalassa) osuus nuorten henkirikoksista on viime vuosina ollut yli 80 prosenttia. Osuus on sama kuin vanhemmissa ikäryhmissä ja yhteistä on ollut myös se, että syyllisistä valtaosa on ollut alkoholin väärinkäyttäjiä. Vuosina 1980–2004 henkirikoksiin syyllistyneistä nuorista mielentilatutkimuksessa diagnosoitiin alkoholiriippuvaiseksi tai alkoholin väärinkäyttäjäksi 50 prosenttia – 19-vuotiaista lähes 60 prosenttia ja 20-vuotiaista jo lähes 70 prosenttia. Alkoholin riskikäyttäjien osuus ryhmästä oli yli 80 prosenttia. Alkoholin ohella mielentilatutkimuksiin määrätyt nuoret henkirikoksentekijät käyttivät laajasti myös muita päihteitä. Joka kolmas 2000-luvun alun syytetyistä käytti säännöllisesti amfetamiinia ja kannabistuotteita käytti 40 prosenttia. Kaiken kaikkiaan nuoria henkirikoksentekijöitä luonnehtii varhain aloitettu päihteiden käyttö ja nopea alkoholisoituminen. Huomattavalla osalla päihteiden käyttö on siinä mielessä perinnöllistä, että myös heidän vanhempansa tai ainakin toinen vanhemmista on ollut alkoholin ongelmakäyttäjä.

Kuvio 2. Henkirikoksista 1980–2004 syytettyjen poikien mielentilatutkimuksessa diagnosoitu alkoholin väärinkäyttö iän mukaan.

Nuorten tekijöiden tausta vaikea

Päihteiden käytön ohella ryhmää luonnehtivat huono-osaisuus, väkivaltaisuus ja mielenterveyden ongelmat. Huomattavalla osalla nuorista henkirikoksentekijöistä lapsuudenperhe on hajonnut ensimmäisten ikävuosien aikana, usein vanhempien päihdeongelmista johtuneisiin ristiriitoihin. Peruskoulu on yleensä heillä sujunut oppimis- ja käytösongelmien merkeissä. Erityisopetuksessa syyllisistä on ollut joka toinen ja joka kolmas on otettu huostaan viimeistään teini-iässä joko lastensuojelullisista syistä tai oman rikollisuutensa johdosta. Puolet on ollut psykiatrisessa hoidossa lyhyempiä tai pitempiä jaksoja ennen rikostaan ja laitoshoidossa on ollut joka neljäs. Valtaosaa on muun häiriökäyttäytymisen ohella luonnehtinut viimeistään teini-iästä lähtien myös ympäristön huomion herättänyt poikkeuksellinen aggressiivisuus.

Kaiken kaikkiaan nuorten henkirikollisuus ei maassamme tällä hetkellä yleisolemukseltaan (eikä mitä ilmeisimmin perussyiltäänkään) eroa olennaisesti vanhempien ikäryhmien henkirikollisuudesta. Nuorten törkeä väkivalta on kiinteästi kytköksissä päihteiden, erityisesti alkoholin, väärinkäyttöön ja yhteiskunnalliseen syrjäytymiseen. Tietyssä mielessä henkirikollisuus on meillä muuttunut osin myös perinnölliseksi: vuosien 1980–2004 nuorista henkirikoksentekijöistä 10 prosentilla oli henkirikoksesta tuomittu isä, äiti, veli, eno tai setä. Varsin monella oli myös henkirikoksen uhriksi joutuneita lähiomaisia.

Martti Lehti: Nuoret ja henkirikollisuus 1980–2004. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tutkimustiedonantoja 78, Helsinki 2007.

Kirjoittaja on tutkija Oikeuspoliittisessa tutkimuslaitoksessa.

 
Julkaistu 11.6.2007