Tuukka Tammi

Mitä kertoisin 2000-luvun huumepolitiikasta Kettil Bruunille

Väittelin toukokuussa Suomen huumepolitiikassa 1990- ja 2000-luvuilla tapahtuneista muutoksista. Erityinen kiinnostuksen kohteeni oli niin kutsuttu haittojen vähentämisen politiikka. Väitöstilaisuudessa vastaväittäjäni Harry Levine kysyi, mitä kertoisin Suomen nykyisestä huumepolitiikasta suomalaisen päihdetutkimuksen "Grand Old Manille" Kettil Bruunille (1924–1985), jos saisin mahdollisuuden. Vastaukseni Levinen kysymykseen oli niukka ja kysymys jäi pyörimään mieleeni. Mitä siis kertoisin...

Taustaksi kuvaisin 1990-luvun huumeaaltoa: huumeiden käytön ja haittojen nopeaa kasvua. Kertoisin, että huumausainekysymys nousi vuosituhannen vaihteessa isoksi yhteiskunnalliseksi kysymykseksi. Kiittäisin Bruunia niistä käsitteellistyksistä, joita hän ehti huumepolitiikasta tehdä. Toteaisin lakonisesti, että hänen ja Nils Christien toteamus, että "yksi vaarallisimmista huumeiden käyttötavoista on niiden poliittinen käyttö" oli toisen huumeaallon harjalla taas käyttökelpoinen heitto.

Bruun arvosteli 1980-luvun puolivälissä ehdotusta "huumevapaasta Pohjolasta". Sen sijaan hän esitti huumepolitiikan peruslinjaksi haittojen minimoinnin politiikkaa. Hän perusteli sitä paitsi oikeudenmukaisuudella ja poliittisella realismilla myös mahdollisuudella vaikuttaa huumeiden käyttötapoihin ja haittoihin. Kertoisin Bruunille, että haittojen vähentäminen, tai minimointi, on kyllä sittemmin otettu osaksi Suomen huumepolitiikkaa, mutta että kyseessä on ennen kaikkea kansanterveydellinen projekti.

Bruun kenties innostuisi. Hän kysyisi, tarkoitanko kansanterveysnäkökulmalla samaa kuin hän ja muut alkoholitutkijat uutta alkoholipolitiikkaa 1970-luvulla muotoillessaan. Siinä keskeistä oli haittojen sääntely kokonaiskulutusta sääntelemällä. Tärkeää oli myös universalistinen, erityisryhmien kontrollia välttävä sosiaalipolitiikka. Joutuisin vastaamaan, että ei, siitä ei ole kysymys. Pontimena on ollut pikemmin valtaväestön suojelu tartuntataudeilta, erityisesti HIV:lta. Toisaalta tiettyihin ryhmiin, kuten opiaattien käyttäjiin ja pistämällä huumeita käyttäviin ihmisiin, on kohdistettu erityisiä interventioita.

Näin ollen huumehoidon suhteen ei enää päde se Bruunin 1970-luvun alussa esittämä väite, että suomalainen päihdehoito olisi orientaatioltaan ei-medisiinisempää kuin useissa muissa maissa. Kuvaisin Bruunille, kuinka huumeiden käyttäjien terveysneuvontapisteinä ja laajentuneena lääkkeellisenä korvaushoitona toteutettu haittojen vähentäminen on merkinnyt erikoistuneiden, lääketieteeseen pohjautuvien palveluiden syntyä ja lääkärikunnan lisääntynyttä panosta huumeongelmien hoitamisessa.

xxx

Haittojen vähentämisessä ei ole myöskään kyse sellaisesta yhteiskunnallisten kokonaishaittojen vähentämisestä, siitä "humaanista ja rationaalisesta kriminaalipolitiikasta", josta Bruun ja muut suuntauksen edustajat puhuivat 1960-70-luvuilla. Huumeiden käytön rikosoikeudellinen kontrolli on tiukentunut, mutta sosiaalisista tai taloudellisista kontrollihaitoista ei nykyään puhuta. Kontrollin kustannuksista ei ole kerätty vieläkään kunnon tietoa.

Haittojen vähentäminen ei siten ole merkinnyt siirtymää sallivampaan huumepolitiikkaan, eikä se ole heikentänyt perinteistä huumeiden totaalikieltoon perustuvaa politiikkaa. Kansanterveysnäkökulma yhdistyneenä rankaisevaan kieltolakipolitiikkaan muodostaa uudenlaisen kahden raiteen huumepoliittisen paradigman.

Toteaisin, että olen harmissani siitä, ettei Bruunin ja hänen aikalaistensa hieno ajatus vähemmistöjen suojelusta kontrollipolitiikan keskeisenä ohjenuorana ole kestänyt ajan alati kovenevaa hammasta. Viittaisin vuoden 1969 huumausainekomiteaan ja siihen, kuinka Kettil Bruun sen jäsenenä jätti mietintöön eriävän mielipiteensä, jossa hän vastusti huumausaineiden käytön kriminalisointia, koska se muun muassa vaikeuttaa käyttäjän elämää. Kertoisin, että Bruunin ystävä K.J. Lång kyllä yritti pitää vähemmistönäkökulmaa esillä vuosien 1996–97 huumausainetoimikunnassa toimiessaan sen puheenjohtajana, mutta että tämäkään toimikunta ei – toisen huumeaallon nosteessa – kyennyt avaamaan keskustelua huumeiden käytön kriminalisoinnin järkevyydestä tai oikeudenmukaisuudesta.

Kertoisin, että K.J. Lång kuitenkin kykeni torjumaan toimikunnan joidenkin jäsenten ajaman "huumeettoman yhteiskunnan" tavoitteen ja neuvottelemaan sellaisen lopputuloksen, jossa useat eri tavoitteet elävät rinta rinnan, mutta joista mikään ei ole kovin äärimmäinen. Olettaisin, että Bruun allekirjoittaisi Långin huolen siitä, että huumeettoman yhteiskunnan tavoite olisi vain johtanut entistä kärjistyneempiin sosiaalisiin konflikteihin, suurten nuorisoryhmien kriminalisointiin ja tätä kautta lain kunnioituksen rapautumiseen.

xxx

Kehaisisin Bruunille, että hän on kansainvälisesti edelleen varsin arvostettu. Yksi syy tähän on hänen, Lynn Panin ja Ingemar Rexedin 1970-luvun puolivälissä kirjoittama kirja The Gentlemen's Club. Kirja kuvaa, miten pienet, ekslusiiviset ukkokerhot pala palalta pystyttivät kansainvälisen huumausainekontrollijärjestelmän erityisesti Yhdysvaltain ja tiettyjen muiden intressitahojen toiveiden mukaisesti. Bruun tuskin yllättyisi, pettyisi vain, kun kertoisin, että YK asetti vuonna 1998 tavoitteeksi huumevapaan maailman vuoteen 2008 mennessä. Aikaa tavoitteen saavuttamiseen on nyt runsaat puoli vuotta ja kiire tulee, sillä laittomia huumausaineita käytetään enemmän kuin koskaan aiemmin. Kiellettyjen aineiden listalle on sitten 1980-luvun lisätty kymmeniä ja taas kymmeniä uusia aineita. Lääketeollisuus, keskeinen tutkimusaihe Bruunille sekin, kehittelee samaan aikaan yhä tehokkaampia mielialalääkkeitä, jotka ovat varsin suosittuja myös Suomessa.

Siteeraisin lopuksi Bruunille hänen omaa tekstiään vuodelta 1969: "Kansainvälinen huumausaineyleissopimus ... on itse asiassa osa yhdysvaltalaista huumausainepolitiikkaa, politiikkaa, joka Yhdysvalloissa on todettu varsin haitalliseksi ja joka on verrattavissa Suomen [alkoholi]kieltolain synnyttämiin haittoihin". Toteaisin, että minustakin huumausainekontrollin vertaaminen alkoholikieltolakiin on hedelmällistä, ja olen siksi itse käyttänyt väitöskirjassani termiä drug prohibition. Vaikka alkoholin ja näiden huumeiksi kutsuttujen laittomien päihteiden välillä on merkittäviä historiallisia ja kulttuurisia eroja, ovat kuitenkin totaalikontrollin, siis kieltolain, aiheuttamat haitat samankaltaisia. Huumekieltolain kohdalla ne ovat jopa kärjistyneempiä, mikä johtuu huumekaupan kytkeytymisestä kovaan ja järjestäytyneeseen kansainväliseen monialarikollisuuteen, mutta myös siitä, että huumeiden käyttäjät eivät saa osakseen sitä puoliavointa sosiaalista hyväksyntää, mikä koski alkoholinkäyttäjiä alkoholikieltolain aikana.

Kirjoittaja on erikoistutkija Stakesissa.

Lähteet: Tuukka Tammi. Medicalising Prohibition - Harm Reduction in Finnish and International Drug Policy (Stakes, Research Report 161, 2007), ks. myös osa-artikkeli Huumekuri vai haittamaltti? Haittojen vähentämisen käsite ja huumepolitiikan vastakkainasettelut vuoden 1997 huumausainepoliittisessa toimikunnassa (Yhteiskuntapolitiikka 5/2003).

 
Julkaistu 11.6.2007