Ari-Matti Nuutila

Hyvinvointi, pahoinvointi ja kriminaalipolitiikka

Oikeusministeriössä on valmistunut kriminaalipoliittinen toimintaohjelma vuosille 2007–2011. Se on kovien haasteiden edessä.

Hyvät uutiset eivät ole uutisia. Pohjoismaiden johdonmukainen linja on ollut 1960-luvun alusta asti kytkeä kiinteästi yhteen rikostentorjunta, yhteistyö rikosprosessissa, rikoslainsäädäntö ja yhteistyö rangaistusten täytäntöönpanossa. Ajatus on saanut vastakaikua Euroopan unionista vasta aivan 2000-luvun alkuvuosina. Ajatus tehdä kokonaisvaltainen ohjelma kriminaalipoliittisesta toiminnasta on peräisin Pohjoismaista. Monissa Manner-Euroopan valtioissa koko ajatus tällaisesta monia valtionhallinnon alueita, kuntia, yrityksiä ja yhdistyksiä yhdistävästä rikoksentorjunnasta on aivan tuntematon.

Nyt oikeusministeriössä on valmistunut Matti Vanhasen II hallitukselle 44-sivuinen julkaisu "Hyvinvointivaltion kriminaalipolitiikka. Kriminaalipoliittinen toimintaohjelma vuosille 2007–2011". Ohjelma sisältää sekä kriminaalipoliittisia linjauksia että konkreettisia toimenpide-ehdotuksia viideksi tulevaksi vuodeksi. Ohjelman laatiminen on jatkovalmistelua ministeriön julkaisulle "Oikeuspolitiikan strategia ja kehitysnäkymiä vuosiksi 2003–2012". Se ei kuitenkaan ole osa hallitusohjelmaa, jossa kriminaalipolitiikka jäi valitettavasti sivurooliin. Asiakirja on siis ohje, mutta ei hallitusta sitova asiakirja. Hyvää on kuitenkin se, että Suomessa edelleen halutaan luoda täsmälliseen tietoon perustuvaa kriminaalipolitiikkaa.

Termi kriminaalipolitiikka on määritelty toimintaohjelmassa laajasti. Kriminaalipolitiikassa pitää torjua rikoksia ja lisätä turvallisuutta. Kun rikoksia tapahtuu, pitää niihin reagoida asianmukaisella tavalla. Kriminaalipolitiikassa on 1) vähennettävä rikostilaisuuksia ja rikosriskejä, 2) toteutettava rikosvastuu joutuisasti, luotettavasti ja oikeudenmukaisesti, 3) luotava ennustettava, rationaalinen ja kustannustehokas seuraamusjärjestelmä, 4) pantava seuraamukset täytäntöön turvallisesti, tehokkaasti ja uusintarikollisuutta vähentäen sekä 5) parannettava rikoksen uhrin asemaa ja oikeusturvaa.

Helpommin sanottu kuin tehty

Rikoksentorjunnan osa-alueilla oikeusministeriön rooli on toki merkittävä, mutta ei lainkaan yksinomainen. Rikostentorjuntaan ja rikoksen selvittämiseen osallistuvat 1) valtio (mm. poliisi, oikeuslaitos, vankeinhoito ja rikoksentorjuntaneuvosto), 2) kunnat (rikoksentorjuntahankkeet sekä kaavoitus- ja muut järjestelyt rauhattomilla alueilla), 3) kolmas sektori (ennen kaikkea seurakuntien ja yleishyödyllisten yhdistysten työ) ja 4) yksityissektori (mm. vähittäiskauppa ja rahoitusala). Kriminaalipolitiikkaan kuuluvat tärkeinä osina kaikki nämä toimet, jotka vaikuttavat rikollisuuteen, riippumatta siitä mikä taho on toimijana ja mikä sen toimintaa rahoittaa.

Oikeusministeriön alainen rikoksentorjuntaneuvosto koordinoi toimenpiteitä vähäisillä resursseilla. Taustalla on pitkä työ kansallisen rikoksentorjuntaohjelman yhteistyöverkostoista ja turvallisuussuunnitelmista.

Rangaistusten täytäntöönpanosta on alustavasti päätetty vähentää 308 ja syyttäjälaitoksesta 36 henkilötyövuotta vuoteen 2011 mennessä. Kun otetaan huomioon vankiluvun kasvu viime vuosina ja syyttäjälaitoksen resurssipula, oikeusministeriön rooli kriminaalipolitiikassa näyttää melko synkältä. Kuuden viime vuoden aikana vankiluku on noussut noin 40 prosenttia, joskin viime vuonna kasvu taittui noin 3800 päivittäiseen vankiin.

Toiminnan tasoa on vaikea säilyttää edes nykyisellä tasolla ja vankeinhoito uhkaa muuttua "vankien säilyttämiseksi". Syyttäjäpuolelle on 1.10.2006 kirjattu suoraan lakiin "priorisointi" eli se, että esitutkinta lopetetaan, jos se on selvässä epäsuhteessa asian laatuun ja odotettavissa olevaan seuraamukseen nähden.

Asiaa hankaloittaa lisäksi valtionhallinnon eri ministeriöiden yhteistyö. Sisäasiainministeriön resurssitilanne etenkin paikallispoliisin virkojen määrän suhteen on vaikea. Sosiaali- ja terveysministeriön alaiset alkoholiasiat ovat selvästi kriminaalipoliittisesti merkittäviä, koska alkoholin kokonaiskulutuksen kasvu näkyy suoraan etenkin väkivaltarikollisuudessa.

Yleisemmällä tasolla yhteiskunnallinen ja taloudellinen eriarvoistuminen näkyy voimistuvan. Sosiaali- ja terveyspoliittiset tukijärjestelmät uhkaavat heikentyä. Kriminaalipolitiikka jää entistä enemmän rikoslainkäytön (poliisi, syyttäjä, tuomioistuin ja täytäntöönpano) varaan. Etupainotteisesta kriminaalipolitiikasta voikin tulla takapainotteista. Ongelmiin voidaan reagoida vasta silloin, kun on jo liian myöhäistä.

On tehtävä priorisointeja

Oikeusministeriön toimintaohjelmassa esitetään 20 toimenpide-ehdotusta, joista seitsemän on nimetty tärkeimmiksi. Tässä arvioin niistä kolmea.

Ensimmäinen painopistealue on jo aikaisemmin aloitettu väkivallan vähentämisohjelma vuoden 2008 loppuun saakka. Fyysisen väkivallan käyttö on vähentynyt, vaikka uhkausten määrä on kasvanut. Kun vuonna 1980 fyysistä väkivaltaa koki vuodessa 7,7 prosenttia suomalaisista, nyt määrä on 5,3. Poliisin tietoon tullut väkivalta on kuitenkin noussut.

Mikä merkittävintä, väkivaltaa tai sillä uhkaamista on alkanut esiintyä entistä enemmän naisvaltaisilla työpaikoilla (vähittäiskauppa sekä sosiaali- ja terveystoimi), eikä perinteinen pohjoismainen parisuhdeväkivalta ja kaverusten välinen väkivalta enää ole ainoa ongelma. Itse haluaisin jatkaa ohjelmaa vuodesta 2009 eteenpäin. Väkivaltaa ei vähennetä määräaikaisilla projekteilla, vaan pitkäjänteisellä toiminnalla hallinnonalojen välillä.

Toiseksi ohjelman mukaan rikosprosessien kestoa on lyhennettävä tehostamalla poliisin, syyttäjän ja tuomarin yhteistyötä. Voimavaroja keskitetään vakavimpiin ja vaikeimpiin rikosasioihin. Tähän on täysi syy sekä vastaajien että asianomistajien oikeusturvan kannalta. Nopea vilkaisu Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen kotisivuille riittää osoittamaan, että ylipitkät rikosoikeudenkäynnit ovat Suomen keskeisin ihmisoikeusongelma. Tavoite tarkoittanee kuitenkin mm. sitä, että vähäisiä rikosasioita ei voisi viedä nykyisessäkään määrin hovioikeuskäsittelyyn.

Se tarkoittaa samoin sitä, että syyttäjän roolia esitutkinnassa korostetaan, mihin on täysi syy, koska Suomi ja Ruotsi ovat ainoat EU-maat, joissa syyttäjä on valtaosassa esitutkinnoista täysin pimennossa koko esitutkinnan ajan.

Kolmanneksi tarkoitus on tehdä seuraamusjärjestelmästä monipuolisempi. Yhdyskuntapalvelun ja nuorisorangaistuksen käytön laajentaminen arvioidaan, elektronisen valvonnan käyttö rangaistuksena selvitetään ja kunnallisen päihdehuollon suhde valtiolliseen vankeinhoitoon selvitetään.

Päivittäin yhdyskuntapalvelua suorittaa n. 1700 tuomittua. Kansainvälisessä vertailussa määrä on melko vaatimaton, etenkin kun otetaan huomioon se, että yhdyskuntapalvelun käyttö kokonaisuudessaan on vakiintunut vain kolmannekseen enimmillään kahdeksan kuukauden ehdottomista vankeusrangaistuksista. Elektroninen valvonta on meillä tähän mennessä ollut vain ehdonalaiseen vapauteen päästämisen valvontamuoto (valvottu koevapaus), kun monissa muissa maissa se on itsenäinen rangaistus. Asiaa on syytä selvittää, koska valvottua koevapautta on käytetty vain parissakymmenessä tapauksessa!

"Sopimushoito" eli kunnallisen päihdehuollon suhde valtion rahoittamaan vankeinhoitoon on ilman muuta selvitettävä. Tässä asiassa kysymys lienee ennen kaikkea rahasta ja rahan jaosta. Valtio vastaa vangista, kun taas vapaudessa suoritettavista seuraamuksista vastaa tuomitun kotikunta.

Toimintaohjelma liian optimistinen

Kaiken kaikkiaan toimintaohjelma on vaativa. Kritisoin sitä liiasta optimistisuudesta. Suuri osa lainsäädännöllisistä muutoksista, joita ohjelma edellyttää, ovat jo valmisteilla tai niiden valmistelu on alkamassa, mutta uudistustyön valmistumisaikataulu on epävarma. Esimerkiksi esitutkintalain ja pakkokeinolain uudistukset ovat jo alkaneet. Syyttäjän roolin heikkous suomalaisessa esitutkinnassa on jo pitkään tiedossa ollut ongelma. Hovioikeuksien seulontamenettelystä on taitettu peistä useita vuosia. Vankeuslaki on ollut voimassa 1.10.2006 lähtien, ja on selvää, että sen tarkennuksia ja muutoksia on arvioitava.

Joka tapauksessa keinoja kriminaalipoliittisen toimien vaikuttavuuden mittaamiseksi on arvioitava ja tieteellistä tietolähteiden ja tutkimustoiminnan kehittämistä on rakennettava, mistä myös toimintaohjelma lähtee.

Kriminaalipolitiikka lienee yksi vaikeimpia politiikan alueita. Kriminaalipolitiikka on yhteiskunnallista päätöksentekoa ja toimintaa, jonka tavoitteena on rikosten ehkäiseminen, ennustettavan ja oikeudenmukaisen rikosoikeusjärjestelmän ylläpito, luotettavan rikosseuraamusjärjestelmän toiminnan varmistaminen sekä rikosvahinkojen ja rikollisuuskontrollin aiheuttamien kustannusten minimoiminen ja oikeudenmukainen jakaminen.

Näissä turvallisuustalkoissa me kaikki olemme mukana niin veronmaksajina valtiolle, kunnalle ja seurakunnalle kuin myös yrittäjinä, yhdistysaktiiveina ja hädänalaisista huolta pitävinä lähimmäisinä. Toimintaohjelman nimi on "Hyvinvointivaltion kriminaalipolitiikka". Sen olisi pitänyt olla "Hyvinvointiyhteiskunnan kriminaalipolitiikka". Rikollisuus ja rikollisuuden pelko on meidän kaikkien asia.

Kirjoittaja on Helsingin yliopistossa työskentelevä oikeustieteen tohtori.

Lisää Hyvinvointivaltion kriminaalipolitiikka- ohjelmasta oikeusministeriön verkkosivuilta .

 
Julkaistu 11.6.2007