Päivi Honkatukia & Leena Suurpää

Arkipäivän rasismi kriminaalipolitiikan haasteena

Arkipäivän rasismi tekee etnisten vähemmistöjen nuorten rikollisuudesta erityisen ilmiön. Esimerkiksi etnisiin vähemmistöihin kuuluvien nuorten luokittelu joko rikosten tekijöiksi tai uhreiksi yksinkertaistaa heidän sosiaalista todellisuuttaan. Näiden nuorten rikollisuus on erityinen ilmiö myös heidän erityistarpeidensa näkökulmasta.

Vähemmistövaltuutettu Mikko Puumalainen on esittänyt Haasteessa 4/2004 toiveen "60- ja 70-lukujen humaanin ja rationaalisen" kriminaalipolitiikan edelleen kehittämisestä "kulttuurisesti tietoiseksi ja integroivaksi". Taustalla on yhteiskunnan monikulttuuristuminen: maahanmuuttajien onnistuneesta kiinnittymisestä suomalaiseen yhteiskuntaan on tullut merkittävä poliittinen kysymys. Tämä tavoite haastaa kriminaalipoliittista kenttää arvioimaan mm. työntekijöiden ammattitaidon riittävyyttä monikulttuuristen jännitteiden edessä. Rikosten ehkäisyn ja käsittelyn kehittämistarpeista on kuitenkin keskusteltu valitettavan vähän tästä näkökulmasta.

Pohdimme seuraavassa, miten kriminaalipolitiikan kentällä voitaisiin tunnistaa nykyistä herkemmin rikollisuuteen liittyviä ilmiöitä nuorten monikulttuuristuvassa arjessa. Valaisemme joitakin etnisten vähemmistöjen nuorten elämänkulun kitkakohtia, jotka ovat jääneet kriminaalipoliittisen keskustelun marginaaliin.

Havaintomme perustuvat tutkimukseen maahanmuuttaja- ja romaninuorten rikollisuudesta. Sen osana haastattelimme sekä rikoksia tehneitä nuoria miehiä että kriminaalipolitiikan asiantuntijoita ja viranomaisia. Nuoret olivat haastatteluhetkellä vankilassa, kriminaalihuollon, lastensuojelun ja sovittelutoiminnan piirissä. Monet olivat tehneet omaisuus- ja väkivaltarikoksia, osa myös huumausaine-rikoksia.

Etnisten vähemmistöjen nuoret tekijöinä ja uhreina

Tutkimuksemme perusteella etnisten vähemmistöjen nuorten rikosten taustalta löytyy usein nuorten keskinäisten suhteiden jännitteitä ja ongelmia. Niihin puuttuminen niin ennalta ehkäisevästi kuin korjaavasti on etnisesti sensitiivisen kriminaalipolitiikan suuri haaste. Nuorten ryhmään kuulumisen ja syrjäyttämisen kamppailut saattavat olla hienovaraisia ja vaikeasti tunnistettavia, mutta rikosten tekemisen tärkeitä taustavaikuttimia.

Ystävyyssuhteita solmiessaan nuoret joutuvat yhä useammin valitsemaan, miten he suhtautuvat eri etnisiin ryhmiin kuuluviin oman sukupolvensa edustajiin. Koulu, nuorisotalo ja katu nuorten ajanviettopaikkoina ja sosiaalisina ympäristöinä ovat hyvin toisella tavalla monikulttuurisia kuin aikuisväestön kansoittamat sosiaaliset instituutiot. Nuorisokulttuuriset jännitteet saavat monenlaisia muotoja, joista vakavimpia – ja haastattelemiemme nuorten yleisesti raportoimia – ovat arkipäivän rasismin erilaiset ilmenemismuodot.

Käsitteellä arkipäivän rasismi viittaamme arkisiin, omaan tai perheen etniseen taustaan tai ihonväriin perustuviin epäoikeudenmukaisuuden kokemuksiin niin vertaisryhmissä kuin eri sukupolvien välillä. Arkipäivän rasismin ympäristöinä voivat olla niin nuorten omat epäviralliset tilat kuin koulun kaltaiset institutionaaliset puitteet. Haastatellut nuoret ovat kokeneet syrjiviä eleitä, nimittelyä, ryhmästä sulkemista ja fyysistä väkivaltaa. Nuorten kohtaama rasismi on siis paljon monikasvoisempi ilmiö kuin nuorisoryhmien välinen näkyvä väkivalta.

Juuri arkipäivän rasismi tekee etnisten vähemmistöjen nuorten rikollisuudesta erityisen ilmiön, vaikka nuorisokulttuurisia jännitteitä on usein muidenkin nuorten tekemissä rikoksissa. Monet ovat olleet elämänsä aikana paitsi rikoksen tekijöitä myös rasistisesti motivoidun rikoksen, kuten väkivallan ja uhkailun, uhreja. Etnisiin vähemmistöihin luokiteltujen nuorten rikollisuutta käsiteltäessä sen kaksisuuntainen luonne olisikin otettava huomioon.

Tutkimukseemme osallistuneiden nuorten kertomukset osoittavat, että he jäävät usein yksin vaikeiden rasismikokemustensa kanssa. Niistä ei kerrota vanhemmille eikä viranomaisille. Myöskään ystävyyssuhteita ei uskalleta panna koetukselle rasismin kaltaisen arkaluontoisen aiheen käsittelyllä. Tämän vuoksi rasisminvastaisuuden olisi syytä olla myös rikosoikeusjärjestelmässä keskeinen lähtökohta. Näin siitä huolimatta, että rasismikokemusten kaltaisten asioiden käsittely – sekä rikosten yhteydessä että niistä erillisenä ilmiönä – voi olla viranomaisille vaikeaa aiheen arkaluontoisuuden tai koettujen kulttuuristen erojen vuoksi.

Etnisiin vähemmistöihin kuuluvien nuorten rikollisuus on erityinen ilmiö myös heidän erityistarpeidensa näkökulmasta. Heillä tuntuu olevan varsin hatarat tiedot oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan rikosten tekijöinä tai uhreina samoin kuin suomalaisesta oikeus- ja palvelujärjestelmästä ylipäätään. Myös sosiaalisista ja emotionaalisista resursseista on puutetta: monien sosiaalisia tukiverkostoja voi luonnehtia hauraiksi ja katkeileviksi, eivätkä he välttämättä osaa tai halua hakea tukea viranomaisilta. Tällaisessa ulkopuolisuuden kokemusten värittämässä tilanteessa nuoren yhteiskuntaan kiinnittymisen mahdollisuudet ja motiivit voivat olla vähäiset.

Karkotus lisärangaistuksena?

Arkipäivän rasismi ja sen mukanaan tuomat irrallisuuden tunteet voivat osaltaan edesauttaa maahan muuttaneen nuoren ajautumista vakavaan rikoskierteeseen. Jatkuvat syrjivät tilanteet saavat monessa nuoressa aikaan vastareaktioita, äärimmillään väkivaltaista käyttäytymistä ja vetäytymistä rikollisuuden leimaamiin yhteisöihin, joissa he kokevat saavansa arvostusta.

Vakavia tai toistuvia rikoksia tehnyt nuori voi joutua karkotetuksi kansalaisuuttaan vastaavaan maahan, johon hänellä ei ole välttämättä minkäänlaisia sosiaalisia sidoksia. Tutkimuksemme perusteella on selvää, että karkotus hankaloittaa lapsuudestaan asti Suomessa asuneiden ja Suomeen perhettä perustavien nuorten aikuisten elämänkulkua, urakehitystä, sosiaalisia suhteita sekä mielenterveyden ylläpitämistä. Karkotuskäytäntö paljastaa suomalaisen kotouttamispolitiikan ristiriitaisuuden: toisaalta maahanmuuttajat halutaan kiinnittää osaksi suomalaista yhteiskuntaa erilaisin kotouttamispoliittisin toimenpitein, mutta toisaalta karkotus ja sen uhka murentavat maahanmuuttajan jäsenyyspyrkimyksiä ja -mahdollisuuksia.

Suomalaisen kriminaalipolitiikan keskeisen periaatteen mukaan samasta teosta annetaan sama seuraamus. Joudutaan kuitenkin arvioimaan, toteutuuko tämä lähtökohta käytännössä varsinkaan sellaisten rikostentekijöiden kohdalla, jotka eivät ole Suomen kansalaisia mutta jotka ovat asuneet maassa lapsuudestaan asti. Heille kansalaisuuden epääminen on yksi rikoksen seuraamus ja lisärangaistus. Karkotuksen tarkastelu nykyistä avoimemmin myös kriminaalipoliittisessa keskustelussa saattaisi tehdä näkyväksi sen, etteivät kaikki tule välttämättä kohdelluiksi yhdenvertaisesti rikosoikeusjärjestelmässä. Monikulttuuristuvassa yhteiskunnassa rikosoikeusjärjestelmää olisikin arvioitava paitsi tarkoituksenmukaisuuden myös oikeudenmukaisuuden näkökulmasta.

Rasisminvastaisesta retoriikasta kohti toimivia käytäntöjä

Lainsäädännöllisistä uudistuksista (mm. yhdenvertaisuuslaki 2004) huolimatta rikosoikeusjärjestelmän valmiudet tunnistaa rasismin kaltaisia monimutkaisia sosiaalisia ilmiöitä nuorten rikollisuuden taustalla ovat heikohkot. Vaikuttaa siltä, ettei oikeusviranomaisilla ole riittävästi tietoa nuorisokulttuurisista käytännöistä, joihin arkipäivän rasismin eri muodot kietoutuvat, eikä aina mielenkiintoa nähdä tällaisia nuorten arjen ulottuvuuksia keskeisenä osana omaa työtään.

Viranomaisista ehkä eniten tällaista tietoa on nuorisotyöntekijöillä. Heidän asiantuntemustaan ei hyödynnetä riittävästi rikosten ennaltaehkäisyssä eikä myöskään nuorten rikosten käsittelyssä. Näin on siitä huolimatta, että nuorten rikoksia käsittelevillä viranomaisilla ei tavallisesti ole minkäänlaista nuorisoalan koulutusta.

Moniammatillisten verkostojen nykyistä parempi hyödyntäminen voisi laajentaa nuorten maahanmuuttajien elämää koskevaa tietopohjaa ja avointa asennoitumista, jollaista nuorten rikosten etnisesti sensitiivisessä ehkäisyssä ja käsittelyssä tarvitaan. Myös kolmannen sektorin tietotaidon pitäisi saavuttaa viranomaiset nykyistä paremmin. Tällä hetkellä integraatiosta ja ennaltaehkäisystä sekä rikosoikeusjärjestelmästä vastaavien työntekijöiden yhteistyö näyttää riippuvan liian paljon yksittäisten henkilöiden aktiivisuudesta ja resursseista.

Riskinä on, ettei kukaan ota vastuuta rasisminvastaisten työmenetelmien ja rasismin tunnistamiseen tarvittavan ammattitaidon kehittämisestä. Rasisminvastaisia toimenpiteitä kehittämällä voitaisiin kuitenkin ratkaisevasti puuttua etnisiin vähemmistöihin luokiteltujen nuorten rikollisuuteen ja rikosten uusimisen riskeihin, jotka ovat heillä hieman kantaväestön nuoria korkeammat.

Kriminaalipolitiikan tietolähteitä monipuolistettava

Etnisyyden ja rikollisuuden välinen suhde on arkaluontoinen ja ristiriitainen kysymys: se on polttava julkinen puheenaihe mutta pitkälti vaiettu teema tieteellisissä keskusteluissa. Mediavetoisissa julkisissa keskusteluissa tietolähteenä ovat usein tilastot. Ne osoittavat muiden kuin Suomen kansalaisten (erityisesti miesten) tilastoidun rikollisuuden olevan suurempaa kuin kantaväestön.

Tällaisen tilastotiedon käytön riskinä on se, että rikollisuuden selittämisessä ylikorostuvat helposti tietynlaiset erot, kuten Suomen ja ulkomaan kansalaisten väliset. Muodolliset luokittelut eivät huomaa hienovaraisempia etnisten ryhmien sisäisiä eroja. Sen sijaan etniset jaot näyttäytyvät selkeinä ja pysyvinä ja ryhmät homogeenisinä ja rajoiltaan selvinä. Rikoksia saatetaan selittää turhan yksiselitteisesti etnisin perustein, vaikka kyseessä voivat olla pikemminkin taloudelliset tai sosiaaliset syyt. Etnisten ryhmien rikollisuutta selitettäessä tarvitaan myös nämä syyt huomioon ottavaa tilastollista analyysia.

Tutkimukseemme osallistuneiden nuorten mukaan rikoksia tekevissä nuorisoryhmissä on usein eri kansallisista ja kulttuurisista taustoista tulevia henkilöitä. Ne eivät siis koostu pelkästään "venäläisistä" tai "somalialaisista". Nämä kuvaukset voi nähdä vastapuheena sellaiselle kriminaalipoliittiselle tiedolle, jossa "Suomen kansalaisten" ja "ulkomaan kansalaisten" rikollisuus asetetaan vastakkain tilastoluokitusten mukaan.

Rikostilastoja ei pitäisi tulkita erillään uhriksi joutumista kuvaavista tiedoista. Kuten olemme korostaneet, tutkimuksemme perusteella etnisiin vähemmistöihin kuuluvien nuorten luokittelu joko rikosten tekijöiksi tai uhreiksi yksinkertaistaa heidän sosiaalista todellisuuttaan.

On myös tehtävä selvä ero todellisen ja poliisin tietoon tulleen rikollisuuden välille. Tutkimukset osoittavat, että kuilu näiden kahden välillä on erityisen suuri, kun kyse on maahanmuuttajaväestöstä.

Tilastoilla on vakiintunut asema kriminaalipoliittisen tiedon lähteenä. Sen sijaan laadullisen tutkimustiedon käyttöä poliittisessa päätöksenteossa voisi vahvistaa nykyisestään. Laadullista ja määrällistä tutkimusotetta yhdistävä lähestymistapa tuottaa moniulotteisemman kuvan etnisten vähemmistöjen nuorista ja heidän rikollisuudestaan kuin tilastotiedot yksinään. Näiden nuorten tekemät rikokset ovat niin moniulotteinen ilmiö, että sitä koskevien taustatietojen ja toimenpiteiden tulisi olla monenlaisia ja jatkuvan arvioinnin kohteena.

Artikkeli perustuu tutkimusraporttiin, joka ilmestyy vuoden 2007 aikana Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen ja Nuorisotutkimusverkoston yhteisjulkaisuna.

Kirjoittajista Honkatukia työskentelee erikoistutkijana Oikeuspoliittisessa tutkimuslaitoksessa ja Suurpää erikoissuunnittelijana Nuorisotutkimusverkostossa.

 
Julkaistu 11.6.2007