Matti Marttunen

Suomessa erilainen malli nuorten rikosten käsittelyssä

Annele Saikkalan ranskalaisen nuorisotuomarin haastatteluun perustuva kirjoitus on osuva kuvaus niin kutsutussa integroidusta tavasta käsitellä alaikäisten oikeudellisia ongelmia.

Euroopan maissa sangen yleinen nuorisotuomioistuininstituutio käsittelee Ranskassa rikosasioiden ohella myös kaikenlaisia muita lasten ja nuorten oikeudellisia ongelmia. Ranskan malli eroaa esimerkiksi Saksasta ja Englannista siinä, että Ranskassa nuorisotuomioistuimen toimivalta kattaa muutkin kuin nuorten rikosjutut. Suomessa moni eri viranomainen huolehtii niistä seikoista, joista nuorisotuomari huolehtii Ranskassa.

Suomessa on muiden pohjoismaiden tapaan omaksuttu nuorten rikosten käsittelyssä niin sanottu dualistinen malli: oikeusviranomaiset tutkivat ja rankaisevat nuorten tekoja lähes kuten aikuisten rikoksia. Tämän ohella lastensuojelu työskentelee tarpeen vaatiessa lapsen tai nuoren kanssa.

Ranskan kuvausta lukiessa kannattaa ottaa erityisesti huomioon seuraavat seikat:

  • Mikään uusintarikollisuus- tai vaikuttavuustutkimus ei vahvista sitä olettamaa, että nuorisotuomioistuinmalli ja sen ilmentävä "kokonaisvaltainen lähestymistapa" tuottaisi Pohjoismaissa omaksuttua mallia paremman lopputuloksen. Sitä paitsi kyllä suomalainen lastensuojelu pyrkii työskentelemään yhtälailla kokonaisvaltaisesti, kun taas yleiset tuomioistuimet keskittyvät etupäässä yksittäisten tekojen arviointiin (niin kutsuttu "tekorikosoikeus" vastakohtanaan mannereurooppalaisten nuoriso-oikeuksien ilmentämälle "tekijärikosoikeudelle").
  • Eri maissa voi olla huomattavasti toisistaan poikkeavat ikäkategoriat, mutta toimenpiteiden sisältö eri ryhmissä voi kuitenkin muistuttaa hyvin paljon toisiaan. On syytä painottaa, että myös Suomessa alle 15-vuotiaat eli rangaistusvastuuikää nuoremmat lapset vastaavat teoistaan. Vastuuta ei vain toteuteta rankaisemalla vaan muilla keinoin, mm. sovittelulla ja vahingonkorvauksilla. Käytännössä myös lastensuojelu kohdistaa tätä nuorempiin toimia, mutta niiden yhteydessä puhe "vastuun toteuttamisesta" voi olla kontrafaktuaalista.
  • Nuorisotuomarin laaja harkintavalta ei kaikilta osin ole sopusoinnussa Suomessa omaksuttujen rikosoikeuden periaatteiden (kuten yhdenvertaisuus ja ennustettavuus) ja siten ylipäänsä pohjoismaalaisittain ymmärretyn oikeusvaltion linjavetojen kanssa. Liian laajasti toteutettuna yksilöllisyys luo oikeudenkäyttöön epävarmuutta ja epäyhdenvertaisuutta. Tämä on myös todettu monessa vertailevassa ja historiallisessa "nuorisorikosoikeutta" koskevassa tutkimuksessa.
  • Saikkalan kuvauksessa käsite "seuraamus" pitää sisällään sellaisia toimia, joita Suomessa toteutetaan rikosoikeudellisina rangaistuksina, lastensuojelun tuki- ja pakkotoimina ja rikosprosessuaalisina pakkokeinoina. Näiden toimien kohteena oleva ei välttämättä tee eroa sen suhteen, mihin oikeudelliseen kategoriaan tietty viranomaisen määräämä seuraamus kuuluu.
  • Nuorten juttuihin erikoistuminen voidaan ymmärtää monella tavalla. Suomalaiseen tuomioistuinkulttuuriin sopii huonosti "erikoistuminen" tiettyyn jutturyhmään. Toisaalta esimerkiksi lastensuojelun puolella itsestään selvä lähtökohta on (tosin kunnan resursseista ja koosta riippuen) erikoistuminen.
  • Vertailun perusteella ei voida päätyä "toteamaan" toisen maan systeemiä paremmaksi. Sen avulla voidaan saada virikkeitä omien ajattelumallien kyseenalaistamiseen ja uudelleenpunnitsemiseen. Juuri tässä suhteessa Saikkalan teksti on osuva; siinä kuvattu rikosoikeuden ja lastensuojelun yhteistyö on meilläkin tiivistymässä niin säännöstasolla kuin käytännössäkin.

Kirjoittaja on oikeustieteen lisensiaatti.

 
Julkaistu 9.6.2006