Matti Laine

Retoriikka ja todellisuus

Sosiologiassa on aika ajoin pohdittu sitä ristiriitaa, mikä usein ilmenee kriminaalipoliittisissa järjestelmissä ylätason (poliitikot, ylempi hallinto) retoriikan ja ns. kenttätason todellisuuden välillä. Brittiläis-israelilainen kriminologi Stanley Cohen on käyttänyt tästä retoriikasta nimitystä "kontrollipuhe". Se lupaa useimmiten kehitystä, uudistuksia, tuloksia, järjestelmien oleellisia parannuksia, rikollisuuden vähenemistä ja kaikkea muuta hyvää – silloinkin kun todellisuudessa tapahtuu hyvin vähän tai suunta voi olla jopa päinvastainen. Harvoin esitellään epäonnistumisia.

Rankaisun historiassa ensimmäinen suuri retorinen uudistusaalto lienee ollut modernin sellivankilan synty, jossa suuntaa näytti vahvasti Jacksonin aikakauden Amerikka 1820–1850-luvuilla. Kveekarit ja muut uudistajat lupasivat, että on löytynyt vallankumouksellinen rankaisumuoto, joka hävittää rikollisuuden tai ainakin oleellisesti sitä vähentää. Epäonnistuminen nähtiin varsin pian: uudet laitokset rappeutuivat perinteisiksi, brutaaleiksi vankiloiksi. Kansallisissa ja kansainvälisissä konferensseissa tämä ei kuitenkaan näkynyt, vaan ylenmääräinen optimistinen puhe jatkui.

Sellivankilaideaalin suuret unelmat eivät toteutuneet. Muutamassa vuosikymmenessä oli pitkälti palattu vanhantyyppisiin olosuhteisiin, tosin ehkä uudemmissa rakennuksissa. Yliasutuksen, epäjärjestyksen ja raakuuden piirteet luonnehtivat taas vankiloita. Poliitikot halusivat kovempia rangaistuksia, mutta eivät olleet valmiit antamaan lisää rahaa yksinäissellien rakentamista varten. Selleissä oli pian kaksi vankia ja myöhemmin yhä useampia. Tärkein epäonnistuminen oli tietenkin se, että luvattua tavoitetta ei saavutettu: vangit eivät parantuneet eikä uusintarikollisuus vähentynyt.

xxx

Miksi epäonnistuminen tapahtui? Ja ennen kaikkea, miksi epäonnistunut järjestelmä jatkoi olemassaoloaan? Sosiaalisen kontrollin historiaan perehtynyt David Rothman (1995) etsii vastausta:

Osa vastauksesta löytyy vankilan alkuperäisestä parantamissuunnitelmasta. Tottelevaisuuden ja kurin kautta tapahtuvan kuntoutuksen oppi oli erityisen altis väärinkäyttämiselle. Parantamisen nimissä vartijahenkilökunnalla oli tekosyy toteuttaa mitä ankarampia rangaistuksia uskoen samalla, että he tekevät jotain enemmän kuin vain tyydyttävät omia etujaan. Lisäksi oli liian helppoa taipua uskomaan, että vankilaan sulkeminen sinänsä tuottaisi parantumisen ja että vartijoiden tuli vain sulkea vanki sisään ja tulos olisi suotuisa. Toisin sanoen parantamisohjelman retoriikka jatkoi vankilan naamioimista oikeutuksen viitalla paljon senkin jälkeen, kun parantamiseen liittyvä todellisuus oli kadonnut.

Rothman (1980) on selittänyt tällä ajatuksella laajemminkin suljettujen laitosten säilymistä niiden ilmiselvästä epäonnistumisesta huolimatta. Rothmanin keskeinen selitys on "mukavuus, etu" (convenience). Järjestelmän toimeenpanijat eli poikkeavuuskontrollin ammattilaiset vankiloissa ja mielisairaaloissa hyödynsivät laitoksia omiin tarkoitusperiinsä. He eivät missään vaiheessa vastustaneet uudistuksia, vaan jopa aktiivisesti hyväksyivät ne, mutta käyttivät niitä omiin tarkoitusperiinsä. Järjestelmä toimi "mukavasti", vaikkei alkuperäisistä tavoitteista ollut enää mitään jäljellä. Uudistajien ja kontrollin toimeenpanijoiden välille syntyi voimakas, "epäpyhä" liitto. Se oli poliittinen voima, joka salli järjestelmien hengissä pysymisen, tuotti siihen tarvittavaa hyväntahtoista retoriikkaa tunnuksella "lisää samaa". Järjestelmien purkaminen niiden epäonnistumisen vuoksi ei ollut enää mahdollista, koska se olisi puuttunut liian monien ihmisten etuihin ja "mukavuuksiin". Organisaatiot ja instituutiot alkavat synnyttyään elää usein itseriittoista ja omalakista elämäänsä.

Tätä voi havainnollistaa ajatusleikillä. Oletetaan, että jossain päin maailmaa on esitelty menetelmä PROG, jonka väitetään oleellisesti vähentävän siihen osallistuvien rikollista käyttäytymistä ja muita sosiaalisia ongelmia. Useita valtuuskuntia käy tietenkin tutustumassa siihen. Perustetaan työryhmiä ja palkataan suunnittelijoita. Sitten huomataan, että menetelmän käyttöönotto edellyttää mittavaa koulutusohjelmaa. Pian sekä ylhäällä hallinnossa että kenttätasolla on kymmeniä, jopa satoja ihmisiä, joilla on PROG-järjestelmän kautta saavutettuja etuja. Ammattiliitotkin ottavat PROGiin myönteisen kannan. Muutaman vuoden kuluttua huomataan, että optimistinen retoriikka ei olekaan totta: tulokset ovat hyvin vaatimattomia tai jopa tavoitteisiin nähden vastakkaisia. Luovutaanko tällöin epäonnistuneesta rankaisumuodosta? Tuskin. Olettavasti uudistajat toteavat PROGin toimeenpanossa olleen suuria puutteita ja että koulutusta tarvitaan lisää, samoin evaluaatiotutkimusta. Cohenin ja Rothmanin "lisää samaa" toistuu.

Tuntuu siltä, että rikosoikeudellisen seuraamusjärjestelmän piirissä mikään vaihtoehto, kokeilu tai ohjelma ei voi epäonnistua. Aina siitä löydetään sen verran positiivista, että järjestelmä säilyy ja jopa laajenee. On kysymys myös psykologiasta, joka liittyy oman työn arvostamiseen. Kun eräässä seminaarissa 1980-luvulla kritisoitiin vanhanmallista ehdonalaisvalvontaa, tuotiin hallinnon taholta närkästyneenä esiin, miten näin tehdään kymmenien ihmisten vuosikymmenten työ mitättömäksi.

Osaltaan vankilan säilymistä selittävät Rothmanin (1995) mukaan myös tuomitsemiskäytännöt ja vankiväestön piirteet. Vankilaa ryhdyttiin käyttämään ankarimpana rangaistuskeinona ja pitkiin tuomioihin sellivankiloissa tuomittiin kaikkein pahimmat rikoksentekijät. Tämä taas johti siihen, että laitosten toiminnassa alkoi korostua valvontaan, turvallisuuteen ja kurinpitoon liittyvät asiat. Tällöin yhä vähemmän tilaa jäi kuntoutukselle. Henkilökunta alkoi tulla kyynilliseksi parantamisajatusta kohtaan ja toteutti sitä vain silloin kun se oli muuten sopivaa. Mutta vankilaan uskovat uudistajat eivät luopuneet parantamisen ajatuksesta missään vaiheessa – ensin keksittiin progessiivijärjestelmä 1840-luvulla ja sitten yksilölliset riskiarviot ja diagnoosit sekä sijoittajayksiköt 1920-luvulla.

xxx

Stanley Cohenin (1985) mukaan retoriikan ja todellisuuden ristiriita näkyy edelleen, kun elämme länsimaissa rankaisemisen "kolmatta vaihetta", johon on asteittain siirrytty 1950-luvulta lähtien.1 Tässä vaiheessa alkoivat monentyyppiset ideologiset hyökkäykset ja retorinen puhe edellisen vaiheen teorioita ja käytäntöjä vastaan, usein kuitenkin yllättävin tuloksin. Ensimmäinen ja ehkä tärkein näistä hyökkäyksistä kohdistui suljettuihin laitoksiin. Niistä haluttiin eroon ja tilalle monenlaisia "yhteisöllisiä vaihtoehtoja". Kontrolli ja rankaiseminen haluttiin palauttaa takaisin lähiyhteisöihin.

Mutta kritiikki ei johtanutkaan mihinkään, suljetut laitokset (mm. vankila) vain vahvistuivat eräitä pieniä poikkeuksia lukuun ottamatta. Kontrollin ja rankaisun rajat muuttuivat vain epäselviksi ja hämäriksi. Ihmisen on ollut vaikeaa tietää, milloin hän on kontrollin kohteena, hoidetaanko häntä vai rangaistaanko. Erilainen poikkeavuuden kategorisointi ja luokittelu kehittyi edelleen voimakkaasti. Halu yhdistää nykyaikainen tiede ja poikkeavien käsittely oli suuri. Kolmannessa vaiheessa on käynnissä myös ideologinen hyökkäys valtion liian keskeistä roolia vastaan, mutta tämäkään hyökkäys ei onnistu, vaan valtiollinen kontrolli laajenee ja voimistuu. Samoin käy ammatillisen vallan kohdalla. Sitä kritisoidaan, mutta se vain vahvistuu.

Paljon on tapahtunut Cohenin analyysin jälkeen. Kiistatonta on, että yhdyskuntaseuraamukset eivät ole lopettaneet laitosrangaistusten käyttöä, eivät välttämättä edes vähentäneet. Siellä missä laajasti käytetään yhdyskuntaseuraamuksia, saatetaan käyttää myös vankilaa suuressa mitassa. Näin on mm. Yhdysvalloissa. Vuonna 2004 siellä oli päivittäin vankeja noin 2,2 miljoonaa ja erilaisissa yhdyskuntaseuraamuksissa noin 5 miljoonaa aikuista. Melko pian yhdyskuntaseuraamusten käyttöönoton jälkeen myös Suomen vankiluku kääntyi voimakkaaseen nousuun. Kuntoutusajattelu on myös sidottu entistä voimakkaammin vankilainstituutioon, mitä vielä 1980-luvulla kritisoitiin.

xxx

Onko yltiöoptimistisen uudistamisretoriikan ainoa vaihtoehto sitten vajota täydelliseen kyynisyyteen? Ehkä välistä löytyy sellainen vaihtoehto, jossa nähdään rankaisujärjestelmien edistyksellinen kehitys kuitenkin mahdollisena. Tällöin asiaa voidaan tarkastella sellaisena prosessina, jossa edetään kohti "yhä sivistyneempiä" muotoja (taustalla Norbert Eliasin ajatukset). Tällöin ei tuijoteta dogmaattisesti asioita vain ns. "evidence-based" lähtökohdista. Silloin pyritään parhaalla mahdollisella tavalla näkemään alatason todellisuus ja myönnetään siellä ilmenevien seikkojen sosiologinen pysyvyys (esim. vankilassa). Tietyt asiat muuttuvat hitaasti. Taustalla on sellainen näkemys, että "ihminen on tehty käppyräisestä puusta", ja siksi on oltava varovainen ihmisen totaalisten muuttamispyrkimysten suhteen. Historia osoittaa, että ne johtavat useimmiten katastrofeihin. Siksi pienin askelin kohti parempaa.

1 Ensimmäinen vaihe keskittyi ruumiin rankaisemiseen ja toinen vaihe liittyy vankilan nousuun.

 
Julkaistu 9.6.2006