Riikka Kostiainen

Rikosoikeusjärjestelmän tietopohjaa parannettava

Kriminaalipolitiikan vaikuttajia -sarjassa on haastateltavana Korkeimman oikeuden presidentti Pauliine Koskelo. Hänen mukaansa tarvitaan parempia tiedollisia välineitä havaita, tunnistaa ja paikantaa rikosoikeusjärjestelmän ongelmia.

Korkeimman oikeuden presidentti Pauliine Koskelo näkee kriminaalipolitiikassa selkeän työnjaon: eduskunta tekee poliittiset linjaukset lainsäädännöllä ja tuomioistuimet soveltavat lakia. Vaikka tuomioistuinten tehtävä ei ole kriminaalipoliittinen, ne joutuvat usein polttopisteeseen julkisessa keskustelussa, koska rikoslain soveltaminen konkretisoituu yksittäisten tapausten kautta.

– Rangaistuksen mittaaminen perustuu lainsäännöksiin, jotka ovat melko seikkaperäisiä niiden periaatteiden suhteen, mitä seikkoja pitää ja voidaan ottaa huomioon. Tietysti tuomioistuimelle jää laajaltikin harkintavaltaa, mutta se ei lähtökohtaisesti ole kriminaalipoliittista, vaikka harkinnassa annetuissa raameissa varmaan heijastuu käsitys vallitsevasta kriminaalipoliittisesta linjasta.

Koskelon mielestä on sinänsä onnetonta, että kriminaalipoliittista keskustelua käydään julkisuudessa niin paljon yksittäistapausten pohjalta. Silloin keskustelua helposti värittävät liikaa tapauksen herättämät tunteet. Yleistä analyyttista kriminaalipoliittista keskustelua sen sijaan käydään julkisuudessa vähän. Julkisen keskustelun ongelmana on myös, että usein jopa pääkirjoituksia myöten perusasiatkin menevät sekaisin tavalla, joka osoittaa perustavanlaatuista rikosprosessin periaatteiden ymmärtämättömyyttä.

Hän on vuonna 2006 alkaneen virkakautensa aikana katsonut aiheelliseksi osallistua kahteen yksittäistapauksesta leimahtaneeseen keskusteluun – tosin ei omasta aloitteestaan vaan haastattelupyynnön pohjalta. Ensimmäinen oli kesällä 2007 Tampereella keskusteluun noussut tapaus, jossa tekijä oli jätetty myymälävarkauksista rangaistukseen tuomitsematta katumuksen perusteella ja häneen kohdistui myöhemmin toinen, vakava rikosepäily. Silloinkaan Koskelo ei kommentoinut kyseistä tapausta, vaan sitä mitä laki sanoo rangaistuksen mittaamisesta ja siihen vaikuttavista tekijöistä.

– Toinen samantyyppinen tilanne oli tämän vuoden alussa käyty vilkas keskustelu lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja sen rangaistuskäytännöstä. Tässä keskustelussa aktualisoitui todellinen ja nähdäkseni aika akuuttikin ongelma. Meillä ei ole riittävästi oikeanlaista empiiristä tutkimustietoa rangaistuskäytännöstä eri rikostyypeissä.

Tietoa seuraamuskäytännöstä tuomioistuinten käyttöön

Pauliine Koskelo havainnollistaa, että seuraamuskäytäntöä on helppo seurata tilastojen avulla silloin, kun on selväpiirteinen ja kapea tunnusmerkistö ja yksi tekijä on keskeinen seuraamuksen määräämisessä – esimerkiksi rattijuopumuksessa promillemäärä. Mutta on hyvin monia sisällöltään laveita rikostunnusmerkistöjä, joihin mahtuu varsin erilaisia tekoja myös vakavuusasteeltaan, esimerkiksi juuri lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö. Silloin pelkkä tilastotieto ei anna oikeaa kuvaa esimerkiksi rangaistuskäytännön yhdenmukaisuudesta. Tämä on hänen mielestään merkittävä ongelma myös tuomioistuinten itsensä kannalta.

– Meillä pitäisi olla enemmän systemaattista selvitystyötä ja tiedonhankintaa, jolla tehokkaammin, täsmällisemmin ja analyyttisemmin seurattaisiin rangaistuskäytäntöä. Seuraamuksia pitäisi vertailla riittävän konkreettisesti; pitäisi mennä tekojen tasolle ja katsoa, mikä on syyksi luettu teon kuvaus. Tällainen tutkimustyö on kovin työlästä ja sen takia sitä on aivan liian vähän. Tämän vuoksi meillä ei ole riittävästi tietoa siitä, millainen seuraamuskäytäntö esimerkiksi lapsen seksuaalisessa hyväksikäytössä täsmällisesti ottaen on.

Hän kertoo, että korkeimmassa oikeudessa on parhaillaan tekeillä selvitys, jossa katsotaan siellä käyneitä lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä koskeneita juttuja ja seuraamuskäytäntöä pyritään tarkastelemaan teon kuvauksen tasolla. Näin yritetään hieman paikata tietoaukkoa, mutta ongelma on paljon laajempi ja pysyvämpi.

– Suomessa pitäisi olla pysyvää tutkimusresurssia, jotta yhdenvertaisuus lain edessä käytännössä toteutuisi – ja se on tietenkin tärkeä intressi ja perustuslain keskeinen periaate. Nimenomaan tuomioistuinten arkisessa lain soveltamistyössä niiden käytössä pitäisi olla systemaattisemmin tällaista tutkimustietoa.

Prejudikaattiohjauksen toimivuus riippuu muutoksenhakijoista

Pauliine Koskelon mukaan rangaistuskäytännön ohjaamisessa korkeimman oikeuden ennakkopäätösten kautta on merkittäviä käytännön rajoitteita. Yksi ongelma on se, että rikosasioissa lähinnä tuomitut vastaajat hakevat muutosta, kun sitä vastoin syyttäjät tekevät niin paljon harvemmin. Jotta seuraamusharkinnan prejudikaattiohjaus toimisi, pitäisi olla enemmän sellaisia tapauksia, joissa molemmat osapuolet hakevat muutosta, koska vain silloin seuraamuskysymys on oikeasti auki.

– Toinen seuraamusharkinnan ohjaamiseen liittyvä ongelma on se, että vaikka arvioinnin kohteena on vain yksittäinen tapaus, silloinkin tarvitaan parempaa tuntumaa rikostyypin rangaistuskäytäntöön. Siinä tullaan takaisin kysymykseen, että meillä ei ole tarpeeksi systemaattista, empiiristä pohjaa rangaistuskäytännön seurannalle. Kolmas asia on tietenkin se, että ohjaamisen pohjana pitäisi olla mahdollisimman hyvin argumentoidut valitukset. Usein argumentointi ei ole kovin korkeatasoista, hän harmittelee.

– Ongelmat ovat samoja muuallakin. Esimerkiksi keskustelimme äskettäin ruotsalaiskollegoiden kanssa siitä, että pohja on liian kapea rangaistuskäytännön ohjaamiseen ennakkopäätösten kautta. Pulmallista on paitsi vino asetelma vastaajista useimmiten muutoksenhakijoina myös samaa problematiikkaa koskevien juttujen tuleminen arvioitavaksi yksittäin. Jutturypäs antaisi ohjaamiseen paremman pohjan, mutta pelkästään tuomittujen tekemien valitusten perusteella sellaista ei useinkaan voi järjestää. Syyttäjäpuolen pitäisikin yrittää jollain tavoin koota samaa rikostunnusmerkistöä koskevia juttuja ja tuoda niitä arvioitavaksi ajallisesti koordinoidusti. Tällainen mahdollisuus tarjoutuu valitettavan harvoin.

Ennakkopäätöstarpeita on viime aikoina lisännyt erityisesti rikoslain kokonaisuudistus. Tarpeet liittyvät sekä yksittäisiin tunnusmerkistöihin että yleisiin oppeihin.

Rikosoikeusjärjestelmän toimivuutta seurattava

Korkeimman oikeuden presidentti Pauliine Koskelo näkee rikosoikeusjärjestelmän toimivuuden suhteen muitakin tiedontarpeita kuin seuraamuskäytännön yhdenmukaisuuden. Analyysin puuttuessa järjestelmän ongelmat saatetaan mieltää puutteellisella tavalla. Hän nostaa esimerkiksi hiljattain kuulemansa näkemyksen, että rasististen rikosten ongelma olisi siinä, että poliisi "havaitsee" niin ja niin suuren osan rasistisista motiiveista, syyttäjä paljon vähäisemmän määrän ja lopulta tuomioistuin vielä vähemmän – ikään kuin annetaan ymmärtää hävikin johtuvan toimijoiden asenteista.

– On tärkeä lähestyä analyyttisesti kysymystä, miten järjestelmämme pystyy käsittelemään rasistisesti motivoituja rikoksia. Tuomioistuin pystyy ottamaan rasistisen motiivin huomioon rangaistuksen koventamisperusteena vain, jos siitä on näyttöä. Silloin kysymys on se, näkeekö poliisi tai syyttäjä tarpeeksi vaivaa väitettyjen motiivien esiin tuomiseksi ja toteen näyttämiseksi. Tuore Poliisiammattikorkeakoulussa tehty selvitys antaakin konkreettisemman ja paremman kuvan siitä, mitä piirteitä rasistisiksi luonnehdittujen rikosepäilyjen käsittelyyn rikosprosessin eri vaiheissa tosiasiassa liittyy. Tämä on vain yksi esimerkki siitä, että meidän pitäisi pystyä tarkemmin katsomaan, mistä milloinkin on kysymys – missä ongelmakohdat oikeasti ovat ja mistä ne johtuvat. Liian epämääräisten käsitysten pohjalta ei todellisiin korjaustarpeisiin päästä käsiksi.

Koskelon mukaan pitäisikin kiinnittää enemmän huomiota siihen, miten rikosoikeusjärjestelmä kokonaisuutena toimii. Se on erityisen kriittinen kysymys juuri hankalimmissa rikosasioissa.

– Meillä on paljon parantamisen varaa rikosprosessin sujuvuuden ja laadukkuuden suhteen. Se edellyttää sitä, että koko ketju – esitutkinta, syyteharkinta ja kaikki tuomioistuininstanssit – toimii hyvin. Esimerkiksi ylipitkiä prosesseja on nähty hankalissa talousrikosasioissa, mutta meillä ei ole riittävän tarkkaa analyyttista selvitystä siitä, missä vaiheessa ongelmat syntyvät ja mistä syystä. Eri puolella maata voi tietenkin olla erilaisia syitä, kuten esitutkinnan toimivuus, poliisin ja syyttäjän yhteistyö, tuomioistuimen valmiudet käsitellä isoja, monimutkaisia juttuja ja niin edelleen.

Puutteellisen tietopohjan takia tulee monenlaista hakuammuntaa oletettujen ongelmien ratkaisemiseksi. Nykyään esimerkiksi puhutaan paljon tuomarien erikoistumisesta.

– Itse vierastan erikoistumistermiä, koska se viittaa siihen, että tuomari erikoistuisi johonkin tiettyyn alaan tai tietyntyyppisiin juttuihin pysyvästi tai ainakin suhteellisen pitkäksi aikaa. Sellaisessa on vaarana tuomarin osaamisen ja ehkä näköalankin kapeutuminen. Itse olen puhunut erityisosaamisen tarpeesta, joka on eri asia kuin tiukka tehtävienjako. Erityisesti muutoksenhakuinstansseissa mutta myös pienemmissä käräjäoikeuksissa tarvitsemme tuomareita, joilla on kyky hallita monenlaisia asioita. Minusta on olennaista, että tuomareilla voisi olla ja tarvitsisikin olla ehkä tiettyjen oikeudenalojen syvällisempää erityisosaamista, mutta ei sillä tavalla, että tuomarit rajoittuisivat vain tietynlaisiin juttuihin, hän painottaa.

Resurssien ennakoiminen välttämätöntä

Toinen järjestelmän toimivuuteen liittyvä ongelma on Pauliine Koskelon mukaan resurssipuoli.

– Meillä on selvästi parhaillaankin ongelmia, jotka liittyvät siihen, että yhdessä vaiheessa syyttäjien resurssit menivät alas ja nyt syyttäjät ovat saaneet niitä lisää. Näin varsinkin pääkaupunkiseudulla on syntynyt sumaa, joka nyt purkautuu syyttäjiltä tuomioistuimiin. Jos taas tuomioistuinten resurssitilanne ei ole tämän tilanteen tasalla, olemme luomassa ylipitkän prosessin riskiä. Perus- ja ihmisoikeuksista johtuvat vaatimukset on otettava tosissaan niin, että ne todella asetetaan ohjenuoraksi voimavaroja mitoitettaessa ja kohdennettaessa – sekä oikeushallinnon johdossa että sen arjessa, hän korostaa.

– Tempoileva resurssipolitiikka täytyy saada pois ja tilalle riittävää ennakointia. Sekin taas edellyttää, että riittävän ajoissa tiedetään, mitä ketjun missäkin vaiheessa on muhimassa ja tulossa seuraavaan instanssiin. Jo syntyneiden ahdinkojen hoitamisesta pitäisi päästä pois ja reagoida riittävän varhaisessa vaiheessa resurssitarpeisiin.

 
Julkaistu 8.12.2008