Matti Laine

Murha ja elinkautinen

Kriminologia-palstalla pohditaan, onko elinkautinen rangaistus Suomessa vielä perusteltu.

Marraskuussa 2008 vankiloissamme oli 148 vankia, jotka suorittivat elinkautista vankeusrangaistusta. Heitä oli 5,2 prosenttia vankeusvangeista. Vuonna 1993 elinkautisvankeja oli 26, vain 0,9 prosenttia vankeusvangeista. Viidessätoista vuodessa elinkautisvankien määrä on siis lähes kuusinkertaistunut.

Kasvu ei johdu rikollisuuden muutoksista. Kaikki elinkautiset suorittavat tuomiotaan murhasta. Murhien määrä ei ole osoittanut kasvua, ei poliisitilaston eikä tuomioistuintilastonkaan mukaan. Kenen tahdosta tämä kasvu on tapahtunut – onko esimerkiksi poliittinen päättäjä, eduskunta tahtonut kasvattaa näiden vankien määrää? Kun kasvu aikanaan alkoi, se herätti ihmetystä asiantuntijoidenkin piirissä. Myöhemmin mm. Tapio Lappi-Seppälä (ks. esim. Rikollisuustilanne -katsaukset) on osoittanut, että muutoksen tärkein tekijä on ollut mielentila-arvioinnissa tapahtunut muutos. Yhä useampi murhaan syyllistynyt "sai terveen paperit" eli todettiin tehneen tekonsa täydessä ymmärryksessä ja tuomittiin täysin syyntakeisena ainoaan mahdolliseen rangaistukseen, elinkautiseen vankeuteen. Mitään perusteluja tälle muutokselle en ole nähnyt.

Asian taustalla on kuitenkin myös kaksi hyvin periaatteellista rikosoikeudellista ongelmaa, toisaalta elinkautisen tuomion mandatorisuus ja epämääräisyys sekä toisaalta murhan tunnusmerkistöjen epämääräisyys. Rikoslain (RL 21:2) mukaan tappo muuttuu murhaksi, jos se tehdään: 1) vakaasti harkiten, 2) erityisen raa'alla tai julmalla tavalla, 3) vakavaa yleistä vaaraa aiheuttaen tai 4) tappamalla virkamies hänen ollessaan virkansa puolesta ylläpitämässä järjestystä tai turvallisuutta taikka virkatoimen vuoksi, ja rikos on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä.

XXX

Kauan sitten arvostelin erään suomalaisen teoksen, jossa kuvattiin suomalaisia murhia. Jo silloin hämmästelin sitä, miten erilaisia henkirikoksia tämän rikosnimikkeen alle on luettu. "Vakaasti harkiten" voi tarkoittaa vuosien suunnittelua murhan toteuttamiseksi, jonka tavoitteena on suuren kultaomaisuuden anastaminen. Toisaalta toisen kohdan mukaisena murhana voi olla teko, jossa henkilö päihteiden ja lääkkeiden sekakäytön aiheuttamassa raivotilassa surmaa tuntemattoman ihmisen lyömällä tätä puukolla useita kertoja.

Ongelman muodostaa juuri tämä "erityisen raa'alla tai julmalla tavalla" -tunnusmerkistö. Vaikka oikeuskäytäntö toki sitä ohjaa, silti se on äärimmäisen epämääräinen, vaikka ei mentäisikään arkipäivän ajatteluun, jossa kaikki rikokset ovat raakoja ja julmia. Ei ole suuresti karrikoitua väittää, että Suomen rikosoikeudessa teko on tappo, jos henkirikos tehdään taitavasti yhdellä puukoniskulla sydänalaan lyöden, jolloin uhri kuolee lähes välittömästi. Yhtä äkkipikainen teko, jossa puukoniskuja jatketaan kymmeniä kertoja, muuttuukin murhaksi. Muistaakseni korkein oikeus on käyttänyt ennakkoratkaisussaan muun muassa puukoniskujen määrää osoittamaan teon raakuuden ja julmuuden.

Asiassa ei olisi niin suurta ongelmaa, jos tapon ja murhan rangaistusasteikoissa ei tapahtuisi suuri hyppäys. Voimme kuvitella tilanteen, jossa Itä-Suomen hovioikeus tuomitsee henkilön A murhasta elinkautiseen vankeuteen. Turun hovioikeus tulkitsee lähes vastaavan teon tapoksi ja tuomitsee henkilön B määräaikaiseen vankeusrangaistukseen. Jos oletetaan, että molemmat tekijät ovat ensikertalaisia, niin A istuu vankilassa ehkä 13-14 vuotta ja B vain 5 vuotta, koska hänellä on mahdollisuus ehdonalaiseen vapauteen. Ero on kohtuuton, jos teot ovat hyvin lähellä toisiaan. Loppujen lopuksi hyvin pieni ero teossa tai jopa oikeusistuimen äänestyspäätös voi tuottaa tämän eron. Esimerkin mukaisia vastinpareja löytynee maamme oikeustapauksista. Samanlainen tilanne on Saksan rikoslaissa. Hartmuth-Michael Weber (1999) on korostanut, miten sielläkin murhan erottaminen muista henkirikoksen tekomuodoista on äärimmäisen keinotekoista. Murhan tunnusmerkistöjen määrittelyssä hän näkee jopa jäänteitä natsifilosofiasta. Jokainen henkirikos on omalaatuisensa. Niiden ahtaminen esimerkiksi Suomen kolmeen luokkaan, joiden käytännön rangaistustasot poikkeavat suuresti toisistaan, johtaa vaikeisiin ratkaisuihin.

XXX

Itse on ole koskaan ymmärtänyt, miksi meillä on rikoslaissa yksi teko, jossa oikeusistuimella ei ole lainkaan harkintavaltaa rangaistuksen mittaamisessa. Vaikka murhien motiivit, tekotavat, törkeysasteet ja muut tekijät vaihtelevat valtavasti, tuomareiden ainoa vaihtoehto on tuomita elinkautinen vankeus. Rangaistuksen mittaaminen onkin jätetty sitten Helsingin hovioikeudelle, joka voi elinkautisen vapauttaa (tai armahdustapauksissa tasavallan presidentille). Tämä muistuttaa amerikkalaista mandatory sentencing -järjestelmää, jossa lainsäätäjä on tarkkaan rajannut tuomioistuimen mittaamismahdollisuudet laatimalla taulukon, josta vankeusrangaistuksen pituus suoraan määrätään. David J. Rothmanin (1994) mukaan ajatus oli alunperin liberaalinen uudistajien, jotka halusivat yhdenmukaistaa rangaistusten mittaamista ja sitä kautta myös lyhentää vankeusrangaistuksia. Kävikin täysin päinvastoin, huutokauppa osavaltioparlamenteissa nosti taulukkojen asteikot pilviin. Ryöstöstä piti tuomita 30 vuotta ilman ehdonalaismahdollisuutta. Myös tuomio, jossa ensikertalainen huumerikollinen on tuomittu elinkautiseen vankeuteen ilman ehdonalaismahdollisuutta, on katsottu USA:ssa perustuslain mukaiseksi (Harmelin vs. Michigan 1991).

Eikö olisi perusteltua jättää myös murhissa harkintavaltaa oikeusistuimelle? Näinhän on myös eräissä muissa teoissa, joissa rikoslaki mahdollistaa elinkautisen vankeuden tuomitsemisen. Esimerkiksi törkeästä maanpetoksesta voidaan tuomita vähintään neljäksi vuodeksi ja enintään elinkaudeksi vankeuteen. Asteikko on hyvin laaja.

XXX

Yksinkertaisin ja järkevin tapa uudistaa järjestelmää olisi luopua kokonaan tästä historiallisesta jäänteestä nimeltään elinkautinen vankeus. Näin päästäisiin eroon myös kohtuuttomista eroista, joita käytännön vankeusaikoihin sen myötä on tullut samankaltaisiin tekoihin liittyen. Tässä on syytä korostaa, että tämän ei tarvitse merkitä lainkaan rangaistuskäytännön lievenemistä, vaan jos lainsäätäjä niin haluaa, niin se voi jopa ankaroittaa rangaistuksia. Jos henkirikosten kohdalla halutaan säilyttää murha-niminen tekomuoto, niin siitä voitaisiin tuomita vankeutta esimerkiksi vähintään 10 ja enintään 25 vuotta. Vaihtoehtoja on toki muitakin. Joissain maissa on ehdotettu, että kaikkein pisimmät tuomiot rajattaisiin vain kaikkein törkeimpiin tekomuotoihin. Vaarallisuutensa vuoksi eristetyt eivät kuulu tähän rangaistuksen mittaamisen piiriin, jos lainkaan koko rangaistusjärjestelmän piiriin.

Elinkautisen tuomion ongelmana on myös sen epämääräisyys, ainakin silloin kun se ei aidosti ole ns. luonnollinen elinkautinen. Suomen järjestelmä oli vielä pari vuotta sitten erityisen epämääräinen, kun elinkautisten vapautuminen oli pelkästään kiinni presidentin mielentilasta. Kun muuten progressiivijärjestelmien lakkauttamisen myötä ei-määräaikaisista vankeusrangaistuksista on luovuttu, niin eikö olisi aika jo luopua siitä myös kaikkein vakavimpien rikosten kohdalla? Yhdysvalloissa voidaan toki edelleenkin tuomita vankeutta 150 vuotta ja vielä muutama vuosikymmen sitten siitäkin tuomiosta saattoi päästä ehdonalaiseen vapauteen. Ei-määräaikaisille rangaistuksille ei liene olemassa mitään kriminaalipoliittista perustelua. Taustalla on eräänlainen historiallinen dogmi.

Yhteiskunta tulee hyvin toimeen ilman elinkautista vankeutta. Portugalissa, Espanjassa ja Norjassa ei sellaista ole. Norjassa maksimituomion pituus on 21 vuotta. Saksassa on jo pitkään toiminut vahva liike, joka ajaa elinkautisen lakkauttamista (Van Zyl Smit 2001). Nykyisessä kriminaalipoliittisessa ilmastossa asian eteenpäin vieminen on kohdannut vaikeuksia. Vastustus perustuu kuitenkin usein tietämättömyyteen ja väärinymmärryksiin. Kyseessä ei ole pehmoilu tai rangaistusten lieventäminen sinänsä, vaan järjestelmän tekeminen nykyaikaisemmaksi, kohtuullisemmaksi ja oikeudenmukaisemmaksi.

 
Julkaistu 8.12.2008