Riikka Kostiainen

Hyvinvointipolitiikasta kohti riskipolitiikkaa

Kirjaesittely: Timo Harrikari (2008) Riskillä merkityt: Lapset ja nuoret huolen ja puuttumisen politiikassa. Nuorisotutkimusseura/Nuorisotutkimusverkosto, julkaisuja 87.

Tutkija Timo Harrikarin teos luotaa suomalaisessa lapsuuden ja nuoruuden politiikassa 40 vuoden aikana tapahtuneita muutoksia. 1990-luvun lama asettuu tutkimuksessa vedenjakajaksi: laman jälkeistä keskustelua on leimannut voimakas huoli ja pelko. Poliittinen kiinnostus lapsia, nuoria ja lapsiperheitä kohtaan on lisääntynyt laman jälkeisessä Suomessa, mutta samalla keskustelun luonne on muuttunut.

Harrikarin mukaan vuosiin 1995–2002 sijoittui merkittävä lapsi- ja perhepolitiikan "konservatiivinen vastaisku". Esimerkiksi keskusteluissa rikosvastuun ikärajan alentamisesta oli nähtävissä moraalisen paniikin piirteitä. Yhteiskunnallisessa ja poliittisessa keskustelussa nuorisoväkivalta, nuorten päihteiden käyttö, lasten mielenterveysongelmat, koulukiusaaminen, pedofilia ja lapsipornografia ovat vieneet tilaa sellaisilta 1970- ja 1980-luvun perinteisemmiltä hyvinvointiteemoilta kuin lapsiperheiden palveluiden parantamiselta tai sivistyspoliittisilta tavoitteilta.

1990-luvulla oppositiopolitiikka nosti lapsiin ja nuoriin kohdistuvaa huolipuhetta. 2000-luvulla huolipuhe ei ole kadonnut, vaan jatkuvan kriisin tunne on Harrikarin mukaan jopa laajentunut. Huolipuhe on kytkeytynyt uudentyyppiseen hallinnan tapaan, riskipolitiikkaan, jonka lähtökohtana on julkisten resurssien niukkuus. Lasten ja nuorten pahoinvointiin reagoimisen keinoiksi on nostettu angloamerikkalaisesta keskustelusta tuttuja välineitä kuten erilaiset nollatoleranssikäytännöt, nuorten julkiset kotiintuloajat, yhteisiä pelisääntöjä koskevat keskustelut ja koulujen kameravalvonnan lisääminen. Varhaisen puuttumisen perääminen kertoo lapsia ja nuoria koskevan toleranssin madaltumisesta. Samalla poliisi on nostettu uudella tavalla lapsuuden ja nuoruuden asiantuntijaksi.

Kontrollipyrkimykset tehostuneet

Teos koostuu kahdeksasta empiirisestä analyysista, joiden aineistona on käytetty mm. eduskuntakeskusteluja 1970–2006 lapsia, nuoria ja perheitä koskevista lakiesityksistä, iltapäivä- ja päivälehtien kirjoituksia nuorisorikollisuudesta, rikoksentorjunta- ja turvallisuusohjelmia sekä kunnille suunnattuja kyselyjä kotiintuloaikojen sääntelystä.

Harrikari nostaa esiin kysymyksen lapsiin, nuoriin ja lapsiperheisiin koskevan yhteiskunnallisen ilmapiirin vaiheittaisesta muutoksesta, jossa on nähtävissä suvaitsemattomuuden lisääntymistä ja tehostuvia kontrollipyrkimyksiä. Pohjoismaisen hyvinvointiajattelun perusvire on edelleen olemassa, ja se on täydentynyt lastenoikeuksia koskevalla keskustelulla.

Riskipoliittinen hallinta, jossa hyvinvoinnin kysymykset kääntyvät helposti yksipuoliseksi lasten ja nuorten pahoinvointiin puuttumiseksi, on tehnyt voimakkaasti tuloaan viidentoista viime vuoden aikana. Riskipolitiikan kolme keskeistä käsitettä ovat huoli, riski ja puuttuminen. Sen valossa lapsia ja nuoria ympäröivä todellisuus näyttäytyy ennakoimattomana ja arvaamattomana. Samalla rakennetaan helposti lapsiin, nuoriin ja lapsiperheisiin kohdistuvaa epäluottamusta ja tuotetaan viranomaiskäytäntöjä, joissa heidän mielipiteensä ohitetaan, Harrikari kirjoittaa.

Paikallisissa rikoksentorjuntaohjelmissa nuoret keskiössä

Yksi kiinnostavimmista kirjan analyyseista on paikallisten rikoksentorjuntaohjelmien lapsuus- ja nuoruuskuvat. Harrikari näkee 1990-luvun loppupuolella käynnistetyt "Turvallisuustalkoot" kenties merkittävimmäksi lapsiväestöön kohdentuvan puuttumiseetoksen innovaatioiden leviämisen areenaksi. Suhteessa eetokseen ohjelmaa voi kuitenkin pitää maltillisena, koska se painottaa, etteivät tukitoimet saisi olla leimaavia. Ohjelmassa on sekä riskipolitiikan että hyvinvointipolitiikan elementtejä.

Harrikari on analysoinut kansallisesta ohjelmasta johdettuja paikallisia rikoksentorjunta- ja turvallisuusohjelmia ja oikeusministeriön rahoittamia rikoksentorjuntahankkeita. Analyysin mukaan lapset ja nuoret ovat olleet paikallisten rikoksentorjunta- ja turvallisuusohjelmien suosikkikohde. Esimerkiksi vuoteen 2004 mennessä rahoitetuista 88 hankkeesta lähes puolet oli kohdistunut lapsiin ja nuoriin. Tavoitteiltaan ja toimintamuodoiltaan rikoksentorjuntahankkeiden lapsia ja nuoria koskevassa retoriikassa on Harrikarin mukaan huomattavan paljon yhteisiä piirteitä erilaisten kasvatushankkeiden ja lapsipoliittisten ohjelmien kanssa. Kaikki painottavat vanhemmuuden tukemista, varhaista ja nopeaa nuorten toimintaan puuttumista sekä aikuisjohtoista valvonnan tehostamista.

Rikoksentorjunta- ja turvallisuusohjelmissa esiintyy kolme keskeistä lapsiin ja nuoriin kohdistettua taktiikkaa. Ensimmäinen on vanhemmuuden tukeminen tai vahvistaminen, jossa tavoitellaan vanhempien kasvatusvastuun lisäämistä. Esimerkkejä ovat vanhempien aktivointi ja vanhempien katupartiointi. Toinen taktiikka on varhainen, välitön ja nopea puuttuminen, jossa viranomaiset ovat keskeisiä toimijoita. Esimerkkejä tästä on viranomaisten yöaikainen katupartiointi ja näpistyshankkeet. Kolmas paikallisten rikoksentorjuntaohjelmien taktiikka liittyy lasten ja nuorten itsekontrollin lisäämiseen erilaisten toimintamuotojen kautta. Yksi keinoista on "yhteiset pelisäännöt". Ohjelmiin on kirjattu myös vanhempia koskevien pelisääntöjen asettamistavoitteita.

Harrikarin mukaan rikoksentorjunta- ja turvallisuusdiskurssi kävelee lasten toimijuuden ylitse isoin saappain puhumalla toisaalta korostuneesti suojelun tarpeesta, toisaalta tarpeesta asettua lapsen paikalle ja lopulta esittelemällä lapset ja nuoret pahantapaisina vintiöinä, joille tulee opettaa kuuliaista käytöstä tai pieninä aikuisina, joilta odotetaan sen mukaista aikuismaista käytöstä. Paikallisen kontrollitoiminnan vähimmäisvaatimus 2000-luvulla olisi sellaisen paikallisen dialogin rakentaminen, jossa lapsia ja nuoria kuullaan heitä koskettavissa asioissa, joskin myös toimintaan mukaan ottaminen olisi suotavaa. Hänen mielestään irrottautuminen selkeästä rikoksentorjunnan näkökulmasta saattaisi saada aikaan hyvin positiivisia vaikutuksia paikalliseen elämään ja sukupolvien välisiin suhteisiin.

Harrikarin kritisoikin, että "vaikuttaa siltä, että samaan aikaan kun perinteinen hyvinvointieetoksesta käsin harjoitettu humaani nuorisorikosoikeuspolitiikka on kyennyt yhä tehokkaammin rajaamaan nuoret leimaavien tuomioistuinkäytäntöjen ulkopuolelle, kansallisten rikoksentorjunta- ja turvallisuusdiskurssien ehdollistama paikallinen "ruohonjuuripolitiikka" osoittaa paikoittain perusoikeussääntelyn rajoilla kulkevia huomattavan intolerantteja ja repressiivisiä piirteitä."

Kohti kestäviä käytäntöjä

Tutkimus nostaa esiin myös käytännön ehdotuksia. Harrikari näkee tärkeäksi luottamuksen rakentamisen eri-ikäisten väestönosien välille. Lapsia ja nuoria koskevan käytännön toiminnan ohjenuoraksi tarvitaan sellaisia periaatteita, jotka kestävät kontrolli-ilmapiirin vaihtelut. Kestävän hyvinvointipolitiikan johtavana periaatteena ei voi pitää sellaista pahoinvoinnin vähentämistavoitetta, joka johtaa koko lapsiväestön ja nuorison toimintamahdollisuuksien kaventamiseen. Hyvinvoinnin edistäminen merkitsee julkisessa keskustelussa tällä hetkellä korostuvan lasten ja nuorten suojelun ja kontrolloinnin lisäksi myös lasten osallistumisen, kansalaisuuden, toimijuuden ja omaehtoisen toiminnan ottamista vakavasti. Tätä edellyttää myös uuden lastensuojelulain henki. Lisäksi tarvitaan lapsiin ja nuoriin kohdistuvien toimenpiteiden yhteiskuntapoliittisesti kokonaisvaltaista ja monitasoista punnintaa, jossa tulee kyetä irrottautumaan "yhden asian liikehdinnästä" ja yksinkertaistuksista.

 
Julkaistu 8.12.2009