Veikko Eranti

Oman takapihan turvallisuus

Nimby ja paikallinen osallistuminen

Aina kun kaupunki muuttuu, joku asukas vastustaa muutosta. Tässä ei sinänsä ole mitään ihmeellistä – kaupungissa on niin paljon ihmisiä ja niin vähän tilaa, että jokainen muutos on jostain käytöstä pois. Ehkä maisemat ikkunoista huononevat, ehkä leikkimetsät pienenevät, ehkä katujen lisääntyvä ruuhkaisuus ja turvattomuus pelottavat.

Tätä kutsutaan NIMBY-ilmiöksi, eli not-in-my-backyard -tilanteeksi, jossa harva vastustaa muutoksia sinänsä, mutta äänekäs vähemmistö toivoo, että ne tapahtuisivat jossakin vähän toisaalla. Monesti koko ilmiötä on tupattu pitämään negatiivisena, kaupunkien kehitystä haittavana, mutta väitöskirjassani ilmiö näyttäytyi vähän toisenlaisena: mielipiteitä on jokaisella kaupunkilaisella, ja kai niiden keskinäinen kilvoittelu jotenkin kuuluu demokratiaan. Ilmiö on kuitenkin mielenkiintoinen, koska se ulottuu niin monaalle: arjen rakentamisesta tuomioistuinten käytäntöihin, poliittisen ja hallinnollisen mielikuvituksen törmäyksistä yhteiskunnallisiin utopioihin sekä kansalaisen ja järjestelmän kohtaamiseen.

Eri puolilla kaupunkia ihmisten huolet ovat huomattavan samansuuntaisia: viheralueiden väheneminen, liikenteen lisääntyminen ja lasten turvallisuus. Erittäin harvoin alueen nykyiset asukkaat ajattelevat lisärakentamisen positiivisia seurauksia: parantuvia liikenneyhteyksiä, mahdollisia uusia kauppoja tai mahdollista arvonnousua. Samoin lähialueen yleinen turvallisuus näyttäytyy pikemminkin olemassa olevan menetyksenä kuin toiveena paremmasta tulevaisuudesta. Kun asukkaiden kaupunkisuunnittelulle lähettämiä kirjeitä katsotaan, jokainen helsinkiläinen kaupunginosa on tähän asti ollut turvallinen lintukoto, jonka juuri ehdotettu muutos on pilaamassa, ja jokainen katu on jo ruuhkainen, mutta vielä juuri ja juuri ajokelpoinen.

Asukkaat siis poimivat kaavoitusta vastustavat perustelunsa samasta melko pienestä joukosta. Tämä ei tietenkään välttämättä kerro siitä, etteikö vastustukselle olisi myös muita syitä. Se kertoo lähinnä siitä, mitä asukkaat olettavat kaupunkisuunnittelijoiden ja tuomioistuimien haluavan kuulla.

xxx

Kaavoitusprosessi on poikkeuksellisen avoin hallinnollinen prosessi: tiedonsaantioikeus ja oikeus tulla kuulluksi on laaja. Kuulemisen voidaan ajatella sekä tuottavan tietoa ("tämä puska on kaupunkilaisille tärkeä, tuo puska on pelottava ja kierretään kaukaa") että antavan kaupungin suunnitteluun vihjeitä, mennäänkö aivan asukkaiden mielipiteitä vastaan.

Näiden lisäksi kaavoitusprosesseihin kuuluu laaja valitusoikeus. Vielä hetki sitten käytännössä jokaisesta kiistanalaisesta kaavasta tehtiin lopullinen päätös korkeimmassa hallinto-oikeudessa – nyt poliittinen ilmapiiri on pikemminkin siihen suuntaan kallellaan, että lopustakin valitusoikeudesta olisi luovuttava; että olisi parempi, jos kaavat eivät tukkisi muuta oikeusprosessia.

Valitusoikeuden kokonaan poistaminen tai muu merkittävä rajoittaminen olisi kuitenkin harmillinen askel takaisinpäin vastuun ja vallan antamisessa kansalaisille. Kaavoitusprosesseissa tätä on harjoiteltu joitakin vuosikymmeniä, joka ei ehkä kuitenkaan ole kovin pitkä aika. Kyse nimittäin on tsaarinajoista periytyvälle byrokraattiselle koneistolle aidosti melko isosta ajattelutavan uudistuksesta: suorasta vastuusta kansalaisille, joita varten yhteiskuntaa, ja kaupunkeja, rakennetaan. Nämä hyveet ovat tällä vuosikymmenellä korostuneet pitkin suomalaista hallintokenttää.

Suuri osa varsinaisista valitusprosesseita totta kai toimii pikemminkin viivytyksenä kuin oikeana oikeudellisena haasteena kaavoitukselle. Kuitenkin ne yksittäiset kaavat, jotka sitten oikeudessa kaatuvat, nousevat sitäkin merkittävimmiksi.

xxx

Kaavoitus ja kaupunkirakentaminen keräävät samaan nippuun laajan skaalan ilmiöitä. Toisaalta kyseessä on mitä arkisin pohdinta kulkureiteistä, liikenteestä, maisemista ja turvallisuudesta. Toisaalta kaupungit muuttuvat niin hitaasti, ja niiden rakentaminen on niin kallista, että kaikki isot periaatteelliset kysymykset hyppivät ulos laatikosta, ilmastonmuutoksesta erilaisiin yhteiskuntamalleihin. On eri asia tehdä puutarhakaupunkia kuin tiivistä raideliikenteen palvelemaa kantakaupunkia.

Kaavoitus, paikallinen osallistuminen ja nimby-konfliktit nostavat myös esiin hallinnon ja ihmisten poliittisten päämäärien välisiä ristiriitoja. Vaikka moni niin haluaisi, kaavoituksesta tavalla tai toisella mielipiteensä lausuvat asukkaat eivät pelkästään tuota "tietoa päätöksentekoon", vaan myös esittävät kaikenlaisia vaatimuksia ja ehdotuksia. Kaikki tämä aiheuttaa pahimmillaan harmaita hiuksia niin kaavoittajalle, tuomioistuimelle kuin tutkijallekin, mutta aktiivisuuden taustalla olevaa huolta omasta asuinalueesta on lopulta arvostettava. Vaikka valittaminen ja nimby-taistelujen käyminen voi pahimmillaan olla itsekästä ja kehitystä hidastavaa, on kuitenkin pelottavampaa, jollei oma asuinalue herätä minkäänlaisia tunteita. Apatian epätasainen jakautuminen on huolestuttava tulevaisuuskuva.

Kirjoittaja on sosiologian tutkijatohtori Tampereen yliopistossa. Väitöskirjaansa (2016) varten hän luki useita satoja asukkaiden kaupungille lähettämiä mielipidekirjeitä kaavoituksesta.

 
Julkaistu 22.3.2019
Sivun alkuun |