Teemu Kemppainen

Lähiöt mainettaan rauhallisempia

Tutkimushavaintoja ja keskustelua turvattomuuden kokemuksesta

Asuinympäristö on arkisen elämän ja hyvinvoinnin näyttämö. Aiempien tutkimusten mukaan turvallisuutta pidetään yhtenä sen ratkaisevimmista piirteistä. Laajassa mielessä asuinympäristön turvallisuuden piiriin voidaan lukea esimerkiksi liikenneturvallisuus, mutta kaupunkikriminologinen turvallisuustutkimus keskittyy pitkälti väkivaltaan, sen pelkoon ja niin sanottuihin sosiaalisiin häiriöihin. Voidaan myös erotella koettu turvattomuus ja tilastolliset riskit, joiden suhteesta on käyty keskustelua jo vuosikymmeniä.

Tässä tekstissä hahmottelen tutkimuskirjallisuuden perusteella niitä tekijöitä, jotka voivat tuottaa koettua turvattomuutta naapurustotasolla. Nojaan erityisesti parin vuoden takaiseen väitöskirjaani (Kemppainen 2017) ja siinä esiteltyyn kirjallisuuteen. Tuon lopuksi esiin Zygmunt Baumanin kriittistä ajattelua aiheesta. Tarkemmat lähdeviitteet löytyvät väitöskirjan yhteenvedosta (ks. luvut 3.3 ja 6).

Väkivallan ja sosiaalisten häiriöiden maantiedettä

Kaupunkisosiologian ja -kriminologian klassisesta teoriasta ammentava koetun turvattomuuden tutkimus on pitkälti keskittynyt asuinalueiden väliseen vaihteluun rikollisuudessa ja sosiaalisissa häiriöissä. Joillakin alueilla sattuu ja tapahtuu enemmän kuin toisilla. Tämän tietävät myös kaupunkiseudun asukkaat, jotka osaavat tyypillisesti heti nimetä lintukodot ja villimmät alueet. Sosiaalisilla häiriöillä (engl. social disorder) tarkoitetaan tässä kirjallisuudessa tiettyjä kaupunkitilan kannalta olennaisia normien, järjestyssääntöjen tai lakien rikkomuksia: julkinen juopottelu, vandalismi, huumeiden käyttö ja kauppa, roskaaminen ynnä muut vastaavat.

Perimmäisenä ajatuksena tässä tutkimuslinjassa on, että etenkin julkisten paikkojen väkivaltarikollisuus ja sosiaaliset häiriöt kasvattavat uhriksi joutumisen riskiä, mikä puolestaan heijastuu turvattomuuden kokemukseksi. Tutkimusnäyttö on kuitenkin osin epäjohdonmukaista, eikä esimerkiksi alueellisen rikostason yhteys koettuun turvattomuuteen ole lainkaan selvä. Sosiaalisten häiriöiden osalta näyttö on selvempää, joskaan ei kiistatonta.

On tutkittu myös laajemmin asuinalueiden eri ominaisuuksien merkitystä koetun turvattomuuden taustalla. Arkiymmärryksen tasolla monia asuinympäristön piirteitä saatetaan pitää vaaran tai ainakin epämukavuuden merkkeinä. Tällaisia merkkejä voivat olla, omasta sosiaali- ja kulttuuritaustasta riippuen, esimerkiksi kaupungistumisaste tai urbaanisuus, etninen tai kulttuurinen monipuolisuus, asukasvaihtuvuus, sosio-ekonominen huono-osaisuus tai vaikkapa suuri nuorison osuus. Näiden tekijöiden roolista koetun turvattomuuden taustalla löytyy myös jonkinasteista näyttöä.

Keskustelua välittömästä lähiympäristöstä

Kirjallisuudessa on esitetty kiinnostavia havaintoja ja ajatuksia vielä mikrotasoisemman ympäristön roolista. Ymmärrettävästi sellainen välitön ympäristö, joka sisältää ilmeisiä väijymis- tai piilopaikkoja, estää näkyvyyden eikä tarjoa pakoreittejä koetaan turvattomaksi. Esimerkiksi heikosti valaistu tunnelimainen tila on tässä mielessä hankala. Jos tunnelin suulla on vielä sopivasti puskamaista eli tiheää ja matalaa kasvillisuutta, niin ainekset turvattomuutta tuottavaan lähiympäristöön ovat kasassa. Sukupuolen rooli on tietenkin ilmeinen, sillä harvoinpa naiset käyvät miesten kimppuun julkisilla paikoilla.

Toinen lähiympäristön kannalta kiinnostava teema on julkinen liikenne ja erityisesti metro- ja juna-asemat. Monista maista on näyttöä, että asemien ympäristöt ovat sosiaalisten häiriöiden keskittymiä ja ne koetaan turvattomiksi. Tämä taas saattaa vähentää julkisen liikenteen käyttöä.

Mikrotason tekijöistä voidaan mainita vielä asuintalon lähiympäristön talokorkeus. Kansainväliset tutkimukset eivät ole löytäneet selvää näyttöä talokorkeuden ja koetun turvattomuuden yhteydestä, mutta suomalaisten tutkimusten mukaan korkeiden talojen muodostama asuinympäristö on yhteydessä turvattomuuteen.

Esittelen seuraavaksi aivan lyhyesti väitöskirjani päätulokset, jotka liittyvät osaksi tässä käsiteltyä kirjallisuutta.

Lähiöiden huono maine on liioiteltu

Kun puhutaan epäviihtyisistä tai turvattomista asuinympäristöistä, monelle tulevat mieleen lähiöalueet. Näyttää kuitenkin siltä, että lähiöiden huono maine on kovasti liioiteltu. Vertasin väitöstutkimuksessani Helsingin seudun aineistoilla 1960- ja 1970-luvulla rakennettuja lähiöitä muihin kerrostaloalueisiin sosiaalisten häiriöiden osalta. Tulos oli, että lähiöissä tosiaan on häiriöitä jossakin määrin enemmän kuin vertailualueilla, mutta ero oli käytännössä varsin pieni. Eron syyksi paljastui se, että lähiöissä on enemmän sosio-ekonomisesti huono-osaisesta väestöä kuin vertailualueilla, mikä taas on yksi aiemman kirjallisuuden tunnistamista sosiaalisten häiriöiden riskitekijöistä.

Sosiologin kriittinen huomautus on kuitenkin tässä välissä paikallaan, jotta vältetään vääristyneet tulkinnat. On syytä suhtautua kriittisesti ajatusmalleihin, jotka syyllistävät huonoon asemaan päätyneitä omasta tilastaan tai kaupunkitilan häiritsemisestä. Yhteiskunnan rakenteethan tunnetusti asettavat yksilöt epätasa-arvoiseen asemaan elämässä avautuvien mahdollisuuksien suhteen. Yhteiskunnallista ymmärrystä dominoi kuitenkin pitkälti taloustiede, jonka yksilökeskeisen ajattelun myötä tämä perustason tieto jää nykyisin varsin vähälle huomiolle. Lisäksi on syytä muistaa, että kaikilla asukkailla on lähtökohtaisesti oikeus kaupunkitilaan eikä sen "sosiaalinen siivoaminen" ole ratkaisu vaan enemmänkin osa ongelmaa.

Sosiaalinen sekoittaminen toimii

Sosiaalinen segregaatio on perinteinen huoli kaupunkipolitiikassa ja -tutkimuksessa. Sillä tarkoitetaan epätoivottavaksi katsottua kehityskulkua, jonka myötä asuinalueet alkavat erottua toisistaan väestörakenteen osalta. Sosiaalisessa segregaatiossa väestön sosio-ekonominen rakenne (luokkarakenne; koulutus, työmarkkina-asema, tulot) määrittää eroja, jolloin syntyy esimerkiksi työväen vs. porvariston, työttömien vs. työssäkäyvien, rikkaiden vs. köyhien alueita tai korkeasti vs. matalasti koulutettujen alueita.

Eräs tapa yrittää ehkäistä sosiaalista segregaatiota ja sen seurauksia on niin kutsuttu sosiaalisen sekoittamisen politiikka, jota esimerkiksi Helsingin kaupunki on harjoittanut jo 1960-luvulta lähtien. Lähtökohtana Helsingin politiikalle oli Siilitien alueen varhaisvuosien nuorisolevottomuuksissa, jotka tulkittiin – nykykatsannossa hieman yllättävästi – luokkanäkökulmasta. Pohdintojen ja selvitysten lopputulos oli, että jatkossa haluttiin välttää yksinomaan julkista vuokrakantaa sisältävien alueiden rakentamista, jotta yhteiskuntarauha säilyisi. Myöhemmin asiaa on perusteltu myös tasa-arvonäkökulmilla.

Tukeva näyttö sekoittamisen seurauksista on kuitenkin vähäistä. Niinpä tutkin väitöskirjassani, missä yhteydessä asuinalueen hallintasuhderakenne on sen väestön sosiaaliseen taustaan ja edelleen mitä tämä kaikki merkitsee paikallisen sosiaalisen elämän kannalta: tuottaako sekoitettu hallintasuhderakenne rauhaa ja järjestystä vai ei?

Suomalaisia 1960- ja 1970-luvulla rakennettuja lähiöitä edustava aineisto osoitti, että arkijärki osuu tässä asiassa oikeaan: vuokravaltaisemmilla alueilla on enemmän matalassa sosio-ekonomisessa asemassa olevaa väestöä; tämä yhteys on kyseenalaistettu alan aiemmassa tutkimuksessa, minkä vuoksi tulos on tärkeä ilmeisyydestään huolimatta. Lisäksi havaittiin, että huono-osaisen väestörakenteen alueilla asukasyhteisön on vaikea ylläpitää rauhaa ja järjestystä tuottavia pelisääntöjä, mistä on lopputuloksena sosiaalisten häiriöiden yleisyys. Tässä mielessä sosiaalinen sekoittaminen näyttää täyttävän ne odotukset, joiden varaan se aikanaan rakennettiinkin.

Juna- ja metroasemien lähialueet koetaan turvattomiksi

Yhtenä väitöstutkimuksen teemana oli vielä koetun turvattomuuden vaihtelu Helsingin peruspiirien välillä. Havaittiin, että koettu turvattomuus oli yleisintä sellaisilla asuinalueilla, joita luonnehtivat sosio-ekonominen huono-osaisuus, sosiaaliset häiriöt ja lisäksi metro- tai juna-aseman läheisyys. Tässä mielessä tutkimus tuotti Suomen oloihin soveltuvaa lisänäyttöä teemoista, joista on osin ristiriitaista aiempaa kansainvälistä kirjallisuutta.

Baumanin ajatuksia turvallisuuden petollisesta houkutuksesta

Haluaisin lopuksi tuoda hieman erilaisen näkökulman turvallisuuskeskusteluun ottamalla lähtökohdaksi kaksi vuotta sitten edesmenneen sosiologi Zygmunt Baumanin ajatuksen turvallisuuden ulottuvuuksista ja merkityksestä nyky-yhteiskunnassa (2001, 77–78; 161).

Bauman esittää, että turvattomuutta voidaan lähestyä kolmen eri ulottuvuuden kautta:

1) ruumiillinen koskemattomuus, perheen ja omaisuuden turvaaminen – ’(un)safety’

2) tulevaisuus: riskit, varmuus, ennustettavuus – ’(un)certainty’

3) sosiaalinen turvaverkko, hyvinvointivaltio – ’(in)security’.

Kaupunkitutkimuksen tapa lähestyä turvallisuutta on kriminologinen ja keskittyy lähinnä näistä ensimmäiseen eli yksilön ja omaisuuden suojaan. Baumanin aikalaisdiagnostinen kritiikki tuo hyvää vastapainoa tälle hieman yksiulotteiselle ajattelulle. Hän nimittäin esittää, että ajallemme tyypillinen epämääräinen turvattomuuden kokemus on syntyjään moniulotteinen eikä kerro tosiasiassa niinkään esimerkiksi asuinalueen tilasta, vaan yleisemmästä epävarmuudesta tulevaisuuden suhteen ja erilaisten turvaverkkojen koetusta heikkenemisestä.

Huoli asuinalueen turvallisuudesta on sopivan konkreettinen, jolloin se toimii ikään kuin venttiilinä tai kanavana, jonka kautta käsitellään yleisempää, vaikeasti hahmotettavaa turvattomuutta. Tilanteesta tekee Baumanin mukaan erityisen ongelmallisen se, että sitä voidaan hyödyntää poliittisesti: nostamalla asuinympäristö turvallisuusongelmaksi vastataan tehokkaasti mutta yksipuolisesti piilevään tarpeeseen käsitellä monimutkaisempaa turvattomuuden kokemusta. Tällöin voidaan vyöryttää yhtäältä konservatiivista lain ja järjestyksen politiikka ja toisaalta liberaalia turvaverkkojen ja sääntelyn purkua.

Ajateltavaa tässä on yllin kyllin myös kaikille, joita kiinnostaa aikamme suomalaisen yhteiskunnan ymmärtäminen. Samalla se muistuttaa kaupunkitutkijoita ja käytännön toimijoita siitä, että kaupunki on paljon muutakin kuin mitä ensi silmäyksellä näyttää. Kyse on jossakin mielessä tekstistä ja kuten lukemisenkin tapauksessa, lukija tuo lopulliseen tulkintaan paljon sellaista, mikä ei suoraan kumpua sanoista. Niinpä asuinalueen turvallisuuskin on aihe, jota ei voi jättää kriminologien tai kaupunkitutkijoiden määrittämäksi. Lopulta sen merkitys ratkeaa siitä käytävässä keskustelussa, johon tämäkin julkaisu tuo oman panoksensa.

Kirjoittaja on VTT ja tutkijatohtori Kaupunkitutkimusinstituutti URBARIAssa Helsingin yliopistossa.

Lähteet:

Kemppainen, Teemu ( 2017) Disorder and insecurity in a residential context. A study focusing on Finnish suburban housing estates built in the 1960s and 1970s. City of Helsinki, Research series, 2017:2.

Bauman, Zygmont (2001) Community. Seeking Safety in an Insecure World. Cambridge, Polity.

 
Julkaistu 22.3.2019
Sivun alkuun |