Riikka Kostiainen

Laadukas elinympäristö koetaan usein turvalliseksi

Maankäytön suunnittelun professori Marketta Kyttä Aalto-yliopistosta on tutkinut pitkään elinympäristön laatua. Turvallisuus on tärkeä laatutekijä, muttei välttämättä niin merkittävä kuin on oletettu. Hän haluaa edistää kaupunkisuunnittelussa inhimillisen välittämisen kulttuuria.

Aalto-yliopiston maankäytön suunnittelun professori Marketta Kyttä on tiettävästi maailman ainut ympäristöpsykologi vastaavassa tehtävässä teknillisessä yliopistossa. Hän tutkii ympäristön laatua ihmisen kokemana ja yrittää löytää näyttöä siitä, mikä toimii ja koetaan laadukkaana.

– Turvallisuus on ilman muuta keskeinen näkökohta elinympäristön laadun kokonaisuudessa. Runsaasta alan tutkimuksesta huolimatta en voi kuitenkaan sanoa, kuinka merkittävä elinympäristön laatutekijä turvallisuus on verrattuna esimerkiksi esteettisyyteen tai toiminnallisuuteen. Mutta asiaa voi kysyä ihmisiltä itseltään, ja näin olemme tehneetkin esimerkiksi "Urbaani onni" -tutkimuksessa, johon vastasi vuonna 2009 yli 3000 ihmistä 11 pääkaupunkiseudun erityyppiseltä alueelta. Tutkimuksessa käytimme karttapohjaista metodiikkaa, Kyttä kertoo.

Urbaani onni -tutkimuksessa vastaajia pyydettiin arvioimaan elinympäristönsä laatua neljän pääulottuvuuden suhteen: ympäristön ulkoisen ilmeen, sosiaalisen ilmapiirin, toimintamahdollisuuksien ja ympäristön tunnelman. Kaikkia ulottuvuuksia ja niitä tarkentavia seikkoja pystyi arvioimaan kielteisesti tai myönteisesti. Turvallisuus ei vastaajien arvostuksissa noussut odotetun korkealle, joskin kielteisessä mielessä turvattomuus tuli enemmän esiin.

– Kun asioita tutkitaan paikannetusti ja hienosyisesti, kuva tarkentuu ja nousee muitakin laatutekijöitä kuin aiemmissa tutkimuksissa korostuneet turvallisuus, rauhallisuus ja luonnon läheisyys, jotka oikeastaan ovat melko epämääräisiä kriteereitä. Nykyään tutkimuksissamme yleensä jaottelemme turvallisuuden sosiaaliseen turvallisuuteen, liikenneturvallisuuteen, rikosturvallisuuteen ja tapaturmaturvallisuuteen. Turvallisuus on joka tapauksessa tärkeä asia elinympäristön laadun näkökulmasta, muttei varmaankaan se kaikkein keskeisin, hän arvioi.

– Valtioneuvoston rahoittaman Lähiympäristö 2.0 -hankkeen myötä olen ymmärtänyt, että suomalaisissa kaupungeissa tutkitaan itse asiassa paljon turvallisuuskokemusta ja tehdään paljon turvallisuuskävelyitä. Mutta tutkimustulosten pohjalta voisin kysyä, saako se itse asiassa liikaakin huomiota ja mikä sen suhde on muihin elinympäristön laatutekijöihin.

Ympäristö vaikuttaa turvallisuuden kokemuksiin

Fyysisen ympäristön merkitystä turvallisuudelle ja sen tunteelle on maailmalla tutkittu paljon ja turvallisen ympäristön suunnitteluun on erilaisia lähestymistapoja. Marketta Kytän mukaan yleinen tapa on luokitella suuntaukset koviin ja pehmeisiin. Kovat suuntaukset korostavat valvontaa, lukkoja ja aitoja, jopa turvallisten keitaiden (gated community) rakentamista kaupunkien sisälle. Pehmeämmissä suuntauksissa turvallisuudentunnetta pyritään luomaan luonnollisen valvonnan ja hienovaraisten territoriaalisten rajojen sekä yhteisöllisyyden ja julkisten tilojen aktiivisen käyttämisen kautta (crime prevention through environmental design). Tavallaan kolmas suuntaus on sosiaalisesti rakentuva pelon kulttuuri, jota esimerkiksi Hille Koskela edustaa.

Kyttä muistuttaa, että turvallisuustematiikka on sensitiivinen asia. Turvattomuuden käsittelyllä mediassa voi olla myös haitallisia vaikutuksia: ihmiset voivat alkaa reagoida uutisiin kaupungin turvattomuudesta, vaikka uutiset eivät koskisi heidän lähiympäristöään, ja käyttävät ehkä vähemmän julkista tilaa kuin muutoin tekisivät. Silloin ihmiset vähenevät julkisessa tilassa ja luonnollinen valvonta heikkenee, mikä puolestaan vaikuttaa turvallisuudentunteeseen. Myös fyysisen ympäristön merkit epäjärjestyksestä tai huolenpidon laiminlyönnistä ovat omiaan vaikuttamaan siihen, miten ihmiset alueella käyttäytyvät; epäjärjestys lisää epäjärjestystä. Tällaiset huonot noidankehät levittävät ja voimistavat turvattomuuskokemuksia.

– Ei kuitenkaan voida ajatella, että ideaalisessa yhdyskunnassa koetaan täydellistä turvallisuudentunnetta eikä minkäänlaista turvattomuudentunnetta, vaan jännitettäkin pitää olla. Esimerkiksi lapsen kehitykselle on olennaista päästä koettelemaan kykyjä, osaamista ja uskallusta. Ympäristössä pitäisi voida ottaa sopivankokoisia riskejä. Skotlannissa leikkialueiden kehittämisessä on tehty täyskäännös ja alettu puhua hyvien riskien puolesta. Itse olen puhunut tästä siitä asti, kun tein väitöskirjan ympäristön lapsiystävällisyydestä. Jotta lapsi voi kasvaa katuosaajaksi, paras vaihtoehto ei ole pehmustaa maailmaa ja poistaa kaikkia riskejä.

Yhteisöllisyyden lisäämiseen on paljon keinoja

Yhteisöllisyys liittyy Kytän mukaan olennaisesti ympäristön ja julkisten tilojen suunnitteluun. Tärkeitä kysymyksiä ovat, kuinka hyvin ja laadukkaasti julkiset tilat on suunniteltu, kuinka houkuttelevia ne ovat, minkälaisia toimintoja niihin on kytketty ja kuinka luonnonläheisiä ne ovat. Kuuluisa pohjoismainen arkkitehti Jan Gehl määrittelee sellaisen julkisen tilan laadukkaaksi ja hyväksi, jossa ihmiset viipyvät pitempään kuin olisi välttämätöntä.

– Minusta on tärkeää, että yhteisöllisyyttä syntyy arkisten toimintojen sivutuotteena. Paras keino ei välttämättä ole pöydät ja penkit ulkona. Ennen kaikkea tarvitaan sellaisia paikkoja ja tilaisuuksia, joissa ihmiset tulevat arkisissa asioissaan törmänneeksi toisiinsa. Esimerkiksi niin, että ovessa ei ole postiluukkua vaan postilaatikot ovat pihalla tai muualla, ja aamulla lehden haussa voi törmätä naapuriin. Tai kävelyreitit on suunniteltu menemään lasten leikkipaikan ohi, jolloin kauppamatkalla siinä tulee ehkä pysähdyttyä juttelemaan naapurin kanssa. Tai talossa on viihtyisä yhteissauna pikku kotisaunojen sijaan. Tai on hyviä lähipalveluja, jotka keräävät ihmisiä. Kaikki nämä asiat vaikuttavat arkiseen yhteisöllisyyteen ja ovat läheisesti yhteydessä turvallisuuden kokemukseen.

Nykyään yhteisöllisyyttä luodaan niin virtuaalisesti kuin perinteisesti kasvotusten tapaamisten kautta; se on Kytän mukaan nykyajan kyläelämää. Virtuaalinen yhteisöllisyys vaikuttanee samalla lailla joko positiivisesti tai negatiivisesti turvallisuuden kokemukseen. Sosiaalisen median kaupunginosaryhmien ja muiden virtuaalisten alustojen roolia turvallisuudentunteen rakentamisessa ei kuitenkaan ole paljon tutkittu.

Turvallisuuslähtöinen suunnittelu ei vetoa Suomessa

Suomessa on vain yksi asuinalue, Tampereen Muotiala, joka on pyritty suunnittelemaan nimenomaan turvalliseksi. Marketta Kytän tutkimusryhmä arvioi aluetta sille asetettujen tavoitteiden suhteen, kun se oli lähes valmis (Turvallinen asuinalue 2008). Kytän mukaan oli mielenkiintoista, että rakennuttajat eivät markkinoineet aluetta sillä, että se on suunniteltu erityisen turvalliseksi. Rakennuttajat huomasivat pian, että tämä oli suomalaisessa kontekstissa epäilyttävää; ihmiset tulkitsevat, että alueessa tai sen lähiympäristössä täytyy olla jotain vikaa.

– Tämä kumpuaa siitä, että eri tutkimusten mukaan Suomi on koetun turvallisuuden suhteen yksi maailman turvallisimmista maista. Omista tutkimuksistanikin käy ilmi, että koettu turvallisuus on hyvin korkeaa ja hyvä indikaattori tästä on juuri lapset. Monessa kansainvälisessä vertailututkimuksessa on todettu, että suomalaisten lasten itsenäisen liikkumisen ja toimimisen mahdollisuudet ympäristössään ovat maailman huippuluokkaa. Joskin Suomessakin tilanne on 20 vuoden aikana muuttunut merkitsevästi lasten liikkumisen rajoittamisen suuntaan. Myös sosiaalista pääomaa ja luottamusta mittaavissa tutkimuksissa Suomi pärjää erinomaisesti.

Tampereella sovellettiin monia suunnitteluperiaatteita, joiden piti edistää sosiaalista kanssakäymistä ja yhteisöllisyyttä. Tämän vuoksi kiinnitettiin huomiota mm. korttelirakenteeseen, laadukkaisiin pihoihin, hyvään valaistukseen ja houkutteleviin kevyen liikenteen väyliin. Suunnitteluperiaatteita koeteltiin karttapohjaisella kyselyllä, jossa ihmisiä pyydettiin paikantamaan sekä kohtaamisia että turvallisuuden ja turvattomuuden kokemuksia. Sosiaalisia kohtaamisia merkattiin paljon sisäpihoille, julkisille viheralueille ja kävelyreittien varrelle. Asukkaat paikansivat jonkin verran liikenteellistä turvattomuutta mutta muun tyyppistä vain vähän varsinaisen Muotialan alueella. Kytän mukaan alue on ainakin päällisin puolin hyvin onnistunut, mutta kiinnostavaa olisi palata sinne ja tutkia tilannetta tällä hetkellä.

– Muotialassa sovelletut periaatteet olivat pääasiassa hyvän elinympäristön klassisia kriteerejä ja turvallisuussuunnitteluspesifejä periaatteita oli vähän. Suomessa ei koeta, että turvallisuuslähtöinen suunnittelu on erityinen ja erillinen lähestymistapa. Turvallisuus, samoin kuin yhteisöllisyys, on pitkälti sivutuote siitä, kun saadaan aikaan hyvin toimiva ja viihtyisäksi koettu alue.

Täydennysrakentamiseen vuorovaikutteista suunnittelua

Uudemman karttapohjaisen tutkimuksen Marketta Kytän ryhmä teki vuonna 2011 Kirkkojärven alueella Espoon keskuksen tuntumassa. Espoossa turvallisuuskyselyitä on tehty systemaattisesti jo pitkään, ja niissä Kirkkojärvi on noussut esiin alueena, jossa on turvattomuuden kokemuksia enemmän kuin kaupungissa keskimäärin. Kirkkojärvi muodostuu länsipuolen 1980-luvulla rakennetusta alueesta ja itäpuolen 2000-luvun alussa täydennysrakennetusta Kulovalkean alueesta.

Tutkimuksessa vastaajat paikansivat turvattomuuden kokemuksia hyvin epätasaisesti: uudelle alueelle ei lähes ollenkaan, kun taas vanhalle alueelle paljon. Uuden alueen ympärille on ikään kuin syntynyt näkymätön aita ja erillinen turvallisuusratkaisu, eivätkä vanhan alueen asukkaat juuri käy siellä. Sen sijaan uuden asukkaat kulkevat vanhan alueen läpi ja käyttävät sen palveluja. Rakennusten mittakaava on samaa luokkaa ja talot kolmikerroksisia, joten tämä ei selittänyt osa-alueiden eroja.

– Paikkalähtöinen tarkastelu paljasti, että on syntynyt varsin polaarinen tilanne. Tämä ei tulisi lainkaan esille tavallisen turvallisuuskyselyn keskiarvoisessa tarkastelussa. Keskeistä täydennysrakennushankkeissa on kysyä, mitä samalla voidaan tehdä vanhalle rakenteelle. Esimerkiksi satsauksella Kirkkojärven vanhan alueen yhteisiin julkisiin tiloihin, kävelyreitteihin ja kasvillisuuteen olisi voitu tehdä paljon, Kyttä arvioi.

Nykyisten asukkaiden tai potentiaalisten uusien asukkaiden mielipiteiden kysyminen on aina hyvä keino ympäristön suunnittelussa ja kehittämisessä. Ihmiset, joilla on paikallistietoa ja ymmärrystä alueen erityispiirteistä, ovat hyviä tiedonlähteitä suunnittelulle, hän painottaa.

Tutkimustietoa hyödynnettävä enemmän suunnittelussa

Kirkkojärven jälkeen vastaavaa laajaa tutkimusta Marketta Kytän tutkimusryhmässä ei ole tehty, mutta ryhmä haluaisi olla enemmän mukana yhdyskunnan suunnittelu- ja kehittämishankkeissa. Tutkimustietoa ihmisystävällisen elinympäristön perusmekanismeista voitaisiin hyödyntää paljon enemmän, kun suunnitellaan nykyisten ympäristöjen parantamista ja uusien rakentamista.

– Tosin tutkijat ovat omimmillaan, kun saavat arvioida nykytilaa. Vaaditaan paljon enemmän tietoa, ymmärrystä ja pohdintaa sen ennustamiseen, miten tulee käymään, jos toteutetaan jokin suunnitelma verrattuna johonkin toiseen. Meidän pitää silti pystyä osallistumaan enemmän jo suunnitteluvaiheeseen. Tutkimuksemme pohjalta meidän pitää pystyä myös rakentamaan vielä enemmän suunnitteluperiaatteita, joita voidaan soveltaa eri alueilla. Samalla pitää osata nähdä kunkin alueen erityispiirteet, Kyttä pohtii.

– Hille Koskela on Pelkokierre-kirjassa tunnistanut turvallisuuskeskustelun vaaroja. Yksi on, että turvallisuuden painottaminen voi johtaa yksiulotteiseen ja konservatiiviseen näkemykseen ja ennakkoluulojen kulttuuriin. Pidän hänen peräänkuuluttamastaan toleranssin kulttuurin ajatuksesta: tarvitaan avoimuutta, liikkuvuutta, yhdessä elämistä ja riskien sietämistä. Fyysisen ympäristön suunnittelu turvalliseksi ei kuitenkaan tarkoita sitä, että ollaan ennakkoluulojen kulttuurin tiellä. Päinvastoin, kun arkiset elinympäristöt pyritään suunnittelemaan hyvin jokaiselle asukasryhmälle, se on inhimillisen välittämisen kulttuuria.

Aalto-yliopiston professori Marketta Kyttä on kiinnostunut vuorovaikutteisesta suunnittelusta ja sen menetelmien kehittämisestä. Karttapohjaisella tutkimuksella turvattomuusongelmat voidaan paikantaa tarkkaan. Hänen tutkimusryhmänsä on kehittänyt mm. karttapohjaisen PehmoGIS-metodologian; nykyään "maptionnaire"-menetelmä on kaupallistettu ja sitä käytetään yli 80 maassa.

 
Julkaistu 22.3.2019
Sivun alkuun |