Kimmo Nuotio

Kansan oikeustaju ja lain noudattaminen

Kolumnissa tarkastellaan erilaisten rangaistusteoreettisten näkemysten vaikutusta oikeusjärjestelmään.

Viime aikoina on kriminaalipoliittisessa keskustelussa nostettu yhä useammin esiin "yleisen oikeustajun" tai "kansan oikeustajun" merkitys. Pohjoismaissa on myös tehty tutkimusta siitä, millaisia rangaistuksia mistäkin rikoksista kansalaiset pitävät sopivina ja oikeudenmukaisina. Tutkimuksissa on havaittu, että mitä yksityiskohtaisemmin oikeusjuttuihin perehdytään, sitä lähemmäksi toisiaan tuomareiden ja tavallisten kansalaisten näkemykset tulevat. Jos rangaistusten ankaruudesta kysytään yleisellä tasolla, kansalaiset pitävät nykyisin tuomittuja rangaistuksia liian lievinä. Sama tulos saadaan ilmeisesti kutakuinkin kaikissa maissa, siis riippumatta siitä, minkälaista kriminaalipolitiikkaa on harjoitettu.

Pelotuspreventio edellyttää rationaalista harkintaa

Rangaistusten koventaminen näyttäytyy usein suuren yleisön silmissä tehokkaalta keinolta torjua rikollisuutta. On inhimillistä ajatella, että koska nykyiset rangaistusuhkat eivät ole tehonneet, on syytä turvautua kovempiin.

Suuren yleisön käsitys siitä, mihin rangaistuksia tarvitaan, lienee lähellä niin sanotun pelotusprevention ajatusta. Rikoksentekijän ajatellaan punnitsevan tekotilanteessa tekoonsa liittyviä hyötyjä ja haittoja, ja hän sitten tältä pohjalta päättää, ryhtyykö tekoonsa vai ei. Lisäämällä rikoksesta seuraavia seuraamuksia voidaan vaikuttaa punnintaan. Pelotuspreventio-mallissa korostetaan oletettua kiinnijäämisriskiä, sillä jos se jää alhaiseksi, rikoksentekijä voi ajatella välttävänsä kiinnijäämisen ja siten myös seuraamuksen.

Pelotuspreventiomallin ongelmat liittyvät siihen, että tuo malli on kovin idealisoitu, eivätkä ihmiset välttämättä toimi sen mukaisesti. Oikeustaloustieteellinen tarkastelu on sovellus mikrotaloustieteellisestä päätösteoriasta. Moderni käyttäytymistieteellinen tutkimus on riitauttanut sen taustalla olevan ajatuksen, että ihminen olisi rationaaliseen päätöksentekoon pystyvä homo oeconomicus. Negatiivisen yleisprevention teoriassa on lisäksi kritiikille altista se, että rangaistukseen tuomittavia ihmisiä kohdellaan välineellisesti, mikä on itsessään kantilaisen moraaliperiaatteen vastaista.

Rikosoikeuden alalla teorian heikkoudet eivät ole mikään uutinen, onhan selvää, että useinkin rikoksentekotilanne suorastaan osoittaa, ettei toiminta ole perustunut rationaaliseen harkintaan. Esimerkiksi vahvassa humalassa tehdyssä tapossa ei tekijäkään välttämättä pysty osoittamaan teolleen järkevää syytä. Hän tietää kyllä tekevänsä väärin.

Oikeustaloustieteellisessä tarkastelussa on myös se heikkous, että ihmisen oletetaan aina edistävän omaa etuaan, jolloin aidosti toisten tai yhteistä etua huomioon ottaville motiiveille ei jää sijaa. Onkin havaittu, että ihmiset ja yritykset noudattavat lakia paremmin kuin mitä oikeustaloustiede ennustaisi. Negatiivisen yleisprevention ajatus kuitenkin kertoo jotakin sitä, että negatiivisin seuraamuksin voidaan käyttäytymiseen vaikuttaa. Se ei kuitenkaan kerro koko totuutta asiasta.

Hyvin yleinen lienee myös ajatus, että rikoksesta yksinkertaisesti tulee seurata lain määräämä rangaistus, jolloin kyse olisi jonkinlaisesta ansaintaperiaatteen sovelluksesta.

Rangaistukset moraalin ylläpitäjänä

Pohjoismaissa ja Saksassa on jo pitkät perinteet siinä, että puhutaan negatiivisen yleisprevention sijasta positiivisesta yleispreventiosta. Tällä tarkoitetaan rangaistusuhkan välittömän vaikutuksen sijasta sen välillistä moraalia luovaa ja ylläpitävää vaikutusta.

Positiivisen yleisprevention ajatus on sinänsä yksinkertainen ja järkeenkäypä, mutta tarkempi erittely vie jo varsin syvälle oikeus- ja yhteiskuntateoriaan. Ajatus on, että jos oikeusjärjestys koetaan hyväksyttäväksi, ihminen on valmis suuntautumaan sen osoittamien käyttäytymisvaatimusten mukaisesti. Rangaistusten tuomitsemisella ei tässä mielessä suoraan ohjattaisikaan yksilötoimijoita, vaan pikemmin muistutetaan siitä, että tietyt jo muutenkin tunnetut käyttäytymisvaatimukset ovat voimassa. Se prosessi, jossa oikeusjärjestyksen suunnasta tuleva viesti muuntuu norminmukaiseksi toiminnaksi, ymmärretään kokonaan toisenlaiseksi kuin oikeustaloustieteessä. Kun ihminen kasvaa yhteiskunnan jäseneksi, hän oppii paitsi tuntemaan oikeusjärjestyksen vaatimukset myös kunnioittamaan lainsäätäjää auktoriteetin lähteenä. Lain kunnioitus perustuu oppimiseen ja kokemukseen eikä oman toiminnan seurausten optimointiin. Ihminen onkin homo sociologicus, yhteiskunnallinen ihminen. Tai jopa homo politicus, poliittinen ihminen.

Eri lähtökohdat lainsäädännössä

On luontevaa ajatella ihmisen suhdetta oikeusjärjestykseen ja sen velvoitteisiin jonkinlaisena yhdistelmänä eri näkökohtia. Jos korostettaisiin yksinomaan näitä positiivisia vaikutuksia, yksilö ohjautuisi ainoastaan kiinnittymällä lainmukaiseen toimintaan ja omaksuisi toimintamallinsa sen mukaisesti. Aivan ilmeisesti opimme kuitenkin myös jotakin negatiivisen yleisprevention mielessä.

Henkilökohtainen moraalimme voi eri tavoin poiketa siitä, mitä on lainsäädännön sisältönä. Joku pitää marihuanan tupruttelua harmittomana ja moraalisesti neutraalina asiana, toinen taas pitää vaikkapa homoseksuaalisuutta vääränä ja suorastaan syntinä. Erotamme silti sen, mikä on henkilökohtainen kantamme ja käsityksemme ja mikä on rikoslainsäädännön lähtökohta.

Erilaiset rangaistusteoreettiset näkemykset johtavat erilaisiin käsityksiin siitä, miten rikoksista ja rangaistuksista olisi säädettävä. Negatiivisen yleisprevention mallissa korostuu sen arviointi, onko pelote riittävä. Sovitusajatuksessa korostuu teko–suhteellisuus, siis se, että rangaistuksen pitää vastata tekoa. Sinänsä tämä suhteellisuuskin välittyy aina symbolisesti, joten mitään absoluuttista mittaa suhteellisuudelle ei ole antaa.

Positiivisen yleisprevention teorian suhde edellä mainittuihin on kiinnostavasti väljempi. Voinee ajatella, että teko–suhteellisuudella on tässäkin merkitystä, sillä sen mitan mukainen rangaistus tuntuu oikealta. Positiivisessa yleispreventiossa kiinnitetään kuitenkin erityistä huomiota rikoslain käyttäytymisvaatimuksiin, joten voinee ajatella, että yksittäisten rangaistusten lievyyskään ei niin herkästi muodostu ongelmaksi, jos kuitenkin rangaistustuomioihin päästään ja voidaan siten vahvistaa käyttäytymisvelvoitteiden olemassaoloa.

Miten tämä kaikki sitten liittyy oikeustajuun?

Positiivisen yleisprevention teorian ottaminen mukaan tarkasteluun tuo esille sen, että olennaisinta on koko rikosoikeudellisen järjestelmän hyväksyttävyys, sen koettu oikeudenmukaisuus. Esimerkiksi yliankarat rangaistukset voisivat suorastaan heikentää järjestelmän koettua legitimiteettiä, jolloin hukataan sitä pääomaa, joka seuraa oikeuden hyväksyttävyydestä.

On tärkeää, että oikeusjärjestelmän sisältämien ja suojaamien arvojen ja ihmisten ajattelun välillä vallitsee tietty vastaavuus. Oikeusjärjestys voi kiiruhtaa ihmisten ajattelun edelle, jos järjestelmän legitimiteetti on muuten vahva. Tämä on säädännäisen oikeuden etu. Esimerkiksi lasten ruumiillisesta kurituksesta luopuminen oli vaiheittainen prosessi, jonka viime vaiheessa kuritus säädettiin rangaistavaksi. Rikosoikeuden keinoin on kuitenkin vaikea uudistaa kokonaan ihmisten ajattelua.

Positiivisen yleisprevention teoria on moniaineksinen. Siitä on puhuttu jo 1800-luvulta lähtien. Skandinaavisen realismin edustajille, kuten Vilhelm Lundstedtille ja Per-Olof Ekelöfille, ajatus oli tärkeä. Sosiologian klassikoista sekä Max Weber että Emile Durkheim ovat antaneet aineksia näihin kehittelyihin. Johannes Andenaes kehitteli tätä ajatusta koko pitkän uransa.

Palataan oikeustajututkimukseen. Ehkä pitäisikin muotoilla kysymykset eri tavalla. Pitäisi kysyä, kuinka ajattelet järjestelmän legitimiteetistä. Vaikuttaako se, että tietynlaisista rikoksista tuomitaan "vain" tietyn vuosimäärän mukaisia rangaistuksia siihen, kuinka legitiimiksi järjestelmä koetaan?

Tom R. Tyler on eri yhteyksissä korostanut sitä, että hyväksyttävyyden kokemuksessa menettelyn oikeusturvatakeilla on aineellista oikeutta suurempi merkitys.

Kaikkine varauksineenkin on kuitenkin sanottava, että rikosoikeuden järjestelmä on koettava hyväksyttäväksi. Ja kun se näin koetaan, se saa suurimman välillisen vaikutuksen. Humaani ja rationaalinen kriminaalipolitiikka perustuu järjestelmän legitimiteettiin. Siksi se on myös vaikuttavaa.

Kansa ei muuten oikeustajututkimuksen mukaan arvosta tuomareiden ankaruutta eikä odota tuomareiden ottavan lukuun yleistä mielipidettä. Kansa on viisasta.

Kirjoittaja on rikosoikeuden professori Helsingin yliopistossa.

 
Julkaistu 22.3.2019
Sivun alkuun |