Matti Laine

Viimeinen keikka

Kirjoittaja muistelee Kriminologia-palstan viimeisessä kirjoituksessa aiheitaan vuosien varrelta.

Kun Haaste-lehden ensimmäinen päätoimittaja, nyttemmin jo edesmennyt Risto Jaakkola ehdotti vuosien 2000–2001 vaihteessa, että ryhtyisin kirjoittamaan lehteen kriminologia-sarjaa, taustalla oli Uusi Kriminaalihuolto -lehden lakkauttaminen. Tuo lehti oli jossain määrin ylläpitänyt myös tieteellisen kriminologian traditiota. Muistaakseni lupauduin 3–4 artikkelin kirjoittamiseen. "Projektista" tuli kuitenkin yllättäen 64 artikkelin mittainen. Sen nyt päättyessä, on syytä katsoa hieman taaksepäin.1

Edelleenkin voidaan sanoa, että valtaosaltaan me kriminologit olemme "sosiaalinen ympäristö -paradigman" lapsia. Yhteiskuntatiedetaustastani huolimatta olen pyrkinyt levittämään monitieteisyyden sanomaa. Ensimmäinen artikkeli (1/2001) olikin otsikoltaan "Missä on kriminologian koti?". Kriminologiatieteen mielenkiintoisuutta lisää juuri se, että se edellyttää monitieteistä otetta. Tästä huolimatta edelleenkin törmää näkemyksiin, joissa vain sosiaaliset tekijät määräävät tai rikollisuus on yksinomaan seurausta yksilöllisistä patologioista.

On hyvä muistaa, että kaikki sairaudet ovat geneettisiä silloinkin kun ne ovat muutakin. Voimme ajatella, että nyrkkeilijällä, joka sairastuu varhain Alzheimerin tai Parkinsonin tautiin, keskeinen ja ainoa tekijä on ympäristö eli päähän tulleet iskut. Mutta miksi kaikki nyrkkeilijät eivät sairastu? Sairastuneilla APOE-geenin tietty muoto on epätavallisen yleinen. Tässä meillä on hyvä esimerkki ympäristön ja perimän välisestä vuorovaikutuksesta. Ja jos ja kun patologisia yksilöitä on olemassa, eivät he ole immuuneja sosiaalisille painetekijöille. Tuo paine voi vaikuttaa heihin vain herkemmin ja nopeammin.

Geneettisten tekijöiden ja evoluutiopsykologian syövereihin minut johdatti aikanaan Heikki Sarmaja. Hänen tekstinsä ovat edelleenkin parasta, mitä Suomessa on tällä alueella kirjoitettu. Ehkä hieman hälyttävääkin on se, että hänen artikkelinsa "Turpaanvetoja" jälkeen ei miehisestä väkivallasta ole Suomessa julkaistu mitään lähellekään yhtä merkittävää. Tuon artikkelin julkaisemisesta on sentään kulunut yli 20 vuotta.

Mutta kaikkea emme tiedä. Ehkä tämä on yksi asia, jonka Anders Behring Breivikin tapaus on meille opettanut. Ensin oikeuspsykiatrin huippuasiantuntijat määrittelevät hänet sairaaksi ja syyntakeettomaksi. Sitten kohtalaisen kohun jälkeen toiset huippuasiantuntijat määrittelevät hänet terveeksi ja syyntakeelliseksi.2 Ihmisen luomat kategoriat ja rikosoikeuden käsitteet ovat aina osin keinotekoisia ja kompastelevat luonnon monimuotoisuuden edessä. Tietty nöyryys ei ole pahaksi. Muuten saatamme keksiä sarjamurhaajia (Haaste 4/2013).

xxx

En ole oikein koskaan ihastunut väitteisiin, joiden mukaan Suomessa "harjoitetaan maailman parasta kriminaalipolitiikkaa." Vuoden 2010 ensimmäiseen numeroon keräsin säröjä ja ongelmakohtia tähän menestystarinaan liittyen. Ne ovat edelleenkin ajankohtaisia. Tietenkin on totta, että me pystyimme modernisoimaan vanhanaikaisen rikosoikeus- ja seuraamusjärjestelmämme. Mutta kuinka ansiokasta se on, kun muut olivat tehneet sen jo aiemmin. Ja kun se politiikka on ollut maailman parasta, niin ei siitä sitten keskustella tarvitse, puhumattakaan, että sitä voitaisiin kritisoida. Toki on selvää, että 1960-luvun keskustelualttiuteen ei voida, eikä tarvitsekaan päästä, mutta kriminaalipolitiikka tarvitsee jatkuvaa kriittistäkin analyysia.

Ajateltiinko alun perin, että yhdyskuntapalvelu painottuisi vahvasti rattijuoppoihin ja valvontarangaistus totaalikieltäytyjiin? Eikö soveltuvuusselvityksissä ja yksilöllisissä seuraamuksissa ole minkäänlaista yhdenvertaisuusongelmaa?3 Monessa yhteydessä puhutaan "tuen ja kontrollin" yhdistämisestä. Kun lukee opinnäytetöitä, joissa on haastateltu asiakkaita ja henkilökuntaa, niin kontrollia siellä kyllä näkyy, mutta tuen kanssa on vähän niin ja näin ("panta jalkaan, kerran käydään puhalluttamassa, sitten panta pois"). Rangaistusajan suunnitelmia tehdään näkemättä kohdetta. Vankeinhoidon suuriin eroihin eri laitoksissa on viitattu jo 100 vuoden ajan ja viitataan edelleen. Miksi meillä on edelleen historian hämärästä kumpuava rikostyyppi, jonka rangaistuksen valinnan osalta oikeusistuimella ei ole lainkaan harkintavaltaa, tunnusmerkistö on kovin tulkinnanvarainen, ja jossa rangaistuksen pituus on epämääräinen (Haaste 4/2008)?

Tähän liittyvä retoriikan ja kenttätason todellisuuden suhde on mietityttänyt paljon vuosien varrella (Haaste 2/2006). Joskus tuntuu siltä, että mikään lakimuutos, organisaatiouudistus, toimintaprojekti tai tietojärjestelmä ei koskaan epäonnistu niin, että siitä luovuttaisiin. Tarvitaan vain lisää koulutusta. Organisaatiot ja instituutiot elävät ylätasolla täysin omalakista ja itseriittoista elämää, eikä sinne usein perustason tai ulkopuolinen kritiikki kanna. Kansainvälisessä keskustelussa on jopa alettu puhua "kuvitteellisista rangaistustiloista" (imaginary penalities).4 Tutkijat väittävät, että hyvin suuri osa rikosseuraamuksiin liittyvästä retoriikasta ja uudistuspuheesta on pelkkää puhetta, todellisuudessa tapahtuu hyvin vähän tai suunta voi olla päinvastainen kuin mitä väitetään. Uusintarikollisuuden väheneminen olisikin kuvitteellista, kuntoutustoimet ja vankilan muutos olisivat suurelta osin kuvitteellisia. Keisarilla ei olisikaan vaatteita (Carlen 2008). Historiasta tiedämme, että tällaisten kuvitteellisuuksien luominen on ylätason byrokratioiden helmasynti (eikä vain Neuvostoliitossa).

xxx

Tarvitsemme kriminologista kirjoittamista ja keskustelua. On hyvä, että julkaistaan kansainvälisillä foorumeilla, mutta vaikka kuinka muuta toivoisimme, valtaosa yliopistoista tai ammattikorkeakouluista valmistuneista ei lue vieraskielisiä tekstejä. Mistä löytyisi foorumi, jossa voisi julkaista myös pidempiä tieteellisiä artikkeleita ja käydä myös niihin liittyvää ja laajempaakin kriminaalipoliittista keskustelua? Suomen Kriminalistiyhdistys julkaisi vuosina 1935–1957 vuosikirjaa, jolla oli tällainen luonne. Vuoden 1935 vuosikirjassa julkaistiin esimerkiksi seuraavat esitelmät keskusteluineen: "Kuolemanrangaistus ja henkirikollisuus", "Kriminaalibiologia ja sen tarkoitusperät", "Rikollisuuden yksilöllisistä ja yhteiskunnallisista syistä", "N.s. kyläkurijärjestöt", "Rikollisuuden paikallistumisesta", "Näkökohtia kasvatuksesta väkivaltarikollisuuden torjumiseksi" ja "Poliisitoiminnasta rikollisuuden vastustamisessa". Olisiko nyt olemassa tiedollinen tilaus vastaavan, esimerkiksi kerran vuodessa ilmestyvän aikakauskirjan synnyttämiseksi ja kehittämiseksi?

Jotta voisi kirjoittaa, pitää lukea. Lukemattomat ovat ne opinnäytteiden tekijät, tutkijat ja muut kirjoittajat, jotka ovat voineet ammentaa Rikosseuraamusalan koulutuskeskuksessa sijaitsevan Kriminologisen kirjaston annista ja kokoelmista. Ilman tuota kirjastoa ja sen aikakauslehtitarjontaa kovin harva yllämainituista 64 artikkelista olisi syntynyt. Kirjaston kehityksessä nykyiseen muotoonsa on mainittava kaksi henkilöä. Ensimmäinen on legendaarinen vankeinhoitolaitoksen ylijohtaja K.J. Lång, joka kertoman mukaan useissa ns. tulosneuvotteluissa ärrää sorauttaen totesi jotain tämän tapaista: "niin, kyllä minä kirjastolle laittaisin vielä hieman lisämäärärahaa…". Toinen henkilö on pitkään kirjastoa johtanut kirjastonhoitaja Tuomo Silenti, jonka monivuotisen sinnikkyyden ansiota on pitkälti se, että kirjasto laajeni ja kehittyi usein oloissa, joissa muuten oli pakko supistaa. Toivoa vain sopii, ettei "digiloikka" johda niiden opiskelijoiden joukon laajenemiseen, jotka tokaisevat: "Pitääkö kokonainen kirja lukea?".

Tämän "keikan" nyt päättyessä on syytä kiittää kaikkia Haaste-lehden päätoimittajia ja erityisesti lehteä sen alusta asti luotsannutta viestintäasiantuntija Riikka Kostiaista hienosti sujuneesta yhteistyöstä ja tieteellisen kriminologian arvostamisesta.

LÄHTEITÄ

Sarmaja, Heikki: Turpaanvetoja. Teoksessa Hoikkala, Tommi (toim.): Miehenkuvia - välähdyksiä nuorista miehistä Suomessa. Tampere: Gaudeamus, 1996.

Carlen, Pat (toim.): Imaginary Penalities. Cullompton: Willan, 2008.

Laine, Matti: Missä on kriminologian koti? Haaste 1/2001.

Laine, Matti: Psykoterapian vaaroista. Haaste 4/2013.

Laine, Matti: Säröjä menestystarinassa. Haaste 1/2010.

Laine, Matti: Murha ja elinkautinen. Haaste 4/2008.

Laine, Matti: Retoriikka ja todellisuus. Haaste 2/2006.

1) Jutun otsikko on lainattu Matti Ijäksen tv-elokuvasta, jota voidaan pitää jo klassikkona.

2 Tämä on tietysti yksinkertaistus, mutta sellaisiahan rikosoikeuden ja psykiatrian luokittelut usein ovat.

3) Monen nykyisen kriminaalipoliitikon kouluttaja, professori Inkeri Anttila vastusti soveltuvuuden arviointia rangaistuslajin valinnassa.

4) Penality-sanan suomennos on vähän ongelmallinen ("rangaistuksellisuus"?)

 
Julkaistu 10.3.2017
Sivun alkuun |