Riikka Kostiainen

Vankien teatteri- ja taidetoiminta edistää kuntoutumista

Teatteri- ja taidetoiminta on viime aikoina yleistynyt vankiloiden arjessa. Taidetoiminnalla nähdään olevan myönteisiä vaikutuksia ihmisten terveyteen ja hyvinvointiin. Monissa tutkimuksissa on todettu, että kulttuurin keinoin voidaan tukea ihmisten elämänhallintaa, aktivoida ihmisiä hakemaan uusia kokemuksia, lisätä merkityksellisyyden tunteita sekä luoda uusia ihmissuhteita ja verkostoja.

Esimerkiksi Anna-Maija Pirttilä-Backmanin ym. vankilateatteritutkimuksessa (Psykologia 50 (06), 2015) haastatellut vangit kertoivat avoimuuden ja rohkeuden lisääntymisestä, kohenneesta itsetunnosta, arvostuksen lisääntymisestä muita kohtaan, pelon voittamisesta ja toimintakyvyn parantumisesta. Vartijatkin suhtautuivat teatteritoimintaan pääosin myönteisesti tai neutraalisti, mutta eivät uskoneet hyvien vaikutusten olevan pitkäaikaisia. Suomessa vankilateatteritoimintaa ei ole ollut vielä kauan ja pitkäaikaisvaikutuksista ei tutkimuksessa saatu tietoa, mutta ulkomaiset tutkimukset viittaavat merkittävään muutospotentiaaliin.

Vankilateatteri on oikeaa teatteria

Taittuu ry:n, KokoTeatterin ja Rikosseuraamuslaitoksen tuoreimman yhteisen vankilateatterihankkeen aikaansaannokset nähtiin helmikuussa KokoTeatterissa ja Helsingin vankilassa pidetyissä esityksissä. Sörkan miesvangit kirjoittivat Paluulento-näytelmän yhteistyössä ohjaaja Hannele Martikaisen kanssa. Näytelmä kertoo rohkeudesta ja siitä, miten vaikeaa on olla määrittelemättä itseään muiden kautta.

Martikaisen mukaan esityksen valmistaminen on vaatinut seitsemältä esiintyjältä sitkeyttä tekstin työstämisessä ja kykyä oppia luottamaan itseensä ja ryhmän muihin jäseniin.

– Vankilassa ollaan muiden määrittelevän katseen alla. Näytelmässä etsitään tietä pois tästä ja paluuta oman minän äärelle. Tämä vaatii luottamusta sekä uskallusta kaikilta ihmisiltä, ei vain vangeilta. Esityksessä mukana olevien sitoutuminen ja kyky kehittyä prosessin aikana on joka kerta yhtä pysäyttävää, Hannele Martikainen sanoo.

Martikaisen mukaan taide on yksi yhteiskunnan tärkeimmistä henkisistä turvaverkoista, tehdäänpä sitä taideinstituutioissa, kaduilla tai vankiloissa. Vankilaympäristö tuo omat rajoituksensa eikä ohjaaja voi olla kovin impulsiivinen, mutta muuten itse ohjaaminen ei ole kovinkaan erilaista, ja vankilateatteri on oikeaa teatteria, ei terapiaa.

Martikainen painottaa, että kuntoutuminen on pitkä prosessi ja yksittäistä hetkeä on vaikea määritellä ja se voi tulla viiveellä. Hän teki ensimmäisen esityksen naisvankien kanssa vuonna 2008, ja vasta nyt monet ovat alkaneet prosessoida elämäänsä.

Esityksessä mukana olleet vangit uskovat, että teatteri on tehokas kuntoutuskeino ja jää elämään vielä siviilissäkin, mutta ainakin se tuo sisältöä vankilan arkeen ja uskoa omaan itseensä.

Taideteokset tehdään sydämellä

Helsingin Huopalahden asematilassa helmikuussa pidetty taidenäyttely päätti kuvataiteilija Sara-Elina Rapon vetämän hankkeen neljässä Itä-Suomen alueen vankilassa: Sulkavalla, Laukaassa, Naarajärvellä ja Mikkelissä. Suomen Kulttuurirahaston rahoittama vankilataidehanke tarjosi vangeille mahdollisuuden tutustua kuvataiteen tekemisen eri tapoihin ohjatuissa työpajoissa ja työstää taiteen avulla oman elämänsä iloja ja suruja, kipupisteitä ja onnen aiheita. Osallistujat saivat kirjaimellisesti vapaat kädet, ja niistä käsistä on syntynyt niin maalauksia, piirroksia, veistoksia, installaatioita kuin tekstitaidettakin.

Sara-Elina Rapo ja projektiassistentti Minna Mänttäri työskentelivät muutaman kuukauden kussakin vankilassa ja pitivät työpajoja 2–3 kertaa viikossa. Olennaista ei ollut tekniikka vaan tunteiden käsittely. Rapo on työskennellyt aikanaan vankeinhoitotehtävissä Konnunsuolla yli kolme vuotta, mikä on tuonut varmuutta vankien kanssa työskentelyyn.

– Taidetyöskentely auttaa sosiaalisten tilanteiden pelkoon. Kun samalla tehdään jotain, puhuminen on helpompaa. Työpajoissa on ollut mukana vankeja, jotka eivät olleet aiemmin avautuneet asioistaan kenellekään. Heidät olen ohjannut avun piiriin ja asioiden käsittely on voinut alkaa. Taideohjaajan rooli on olla ihminen ihmiselle ja kuunnella, eikä olla terapeutti.

Näyttelyyn töitään tuonut Allu näki taidehankkeen ansioksi oman pelon voittamisen. Kun elämässään on monta kertaa pettynyt, on tärkeä saada kokemus: "osaan tämän, olen ihminen". Hänestä on ollut myös helpompi puhua ulkopuoliselle, kun tietää, etteivät puheet mene eteenpäin. Terapiaryhmät ovat enemmän tai vähemmän pakollisia, eikä keskustelua synny samalla tavalla kuin vapaaehtoiselta pohjalta ja tekemisen lomassa, Allu arvioi. Hän ei kokenut ollenkaan noloksi osallistua taideryhmään eivätkä muut vangit siitä keljuilleetkaan, päinvastoin työpajoihin halukkaita hänen laitoksessaan riitti runsaasti.

Uusi yhdistys tuottamaan taidetoimintaa

Yksi seuraus vankilataidehankkeesta on jo ollut valtakunnallisen yhdistyksen perustaminen. Nurjapuoli-yhdistyksen tarkoituksena on opastaa taiteilijoita ja kulttuurialan toimijoita toimimaan laitoksissa sekä organisoida toimintaa. Yhdistys luo kontaktit ja solmii sopimukset eri laitosten kanssa. Yhteistyökumppaneita voivat olla mm. vankilat, vapautuneiden yksiköt, psykiatriset hoitolaitokset, lastensuojelulaitokset, vanhustenhoitolaitokset ja vastaanottokeskukset. Lisäksi se valvoo taidetoiminnan toteutumista ja laatua ja kehittää toimintamalleja, kertoo Ulla Särkinen Nurjapuoli-työryhmästä.

 
Julkaistu 23.3.2016
Sivun alkuun |