Riikka Kostiainen

Syyttäjä ei ole tuomari

Kriminaalipolitiikan vaikuttajia -sarjassa on haastateltavana apulaisvaltakunnansyyttäjä, laamanni Jorma Kalske. Hän painottaa, että syyttäjällä on tietty liikkumavara syytteen nostamisessa ja se pitää käyttää hyödyksi. Esimerkiksi viranomaisten ja poliitikkojen toiminnan epäkohtien selvittämiseen on suuri yhteiskunnallinen tarve.

Aarnio-juttu ja muut vireillä olevat asiat ovat pitäneet apulaisvaltakunnansyyttäjä Jorma Kalskeen sen verran kiireisenä, ettei eläkkeelle jääminen kesällä ole ollut ajatuksissa päällimmäisenä. Viime vuosina yllättäen erityisesti poliisirikokset ovat työllistäneet apulaisvaltakunnansyyttäjää, joka vastaa lainkäytöllisistä asioista Valtakunnansyyttäjänvirastossa. Tutkinnat ja oikeudenkäynnit ovat liittyneet Aarnion tapauksen monipolviseen kokonaisuuteen, ns. epäiltyjen rekisteriin ja poliisin tietolähdetoimintaan.

– On jopa herkkä asia, että on jouduttu puuttumaan näin paljon poliisiorganisaation keskeisten toimijoiden edesottamuksiin – organisaation, joka on meille paras, lähin ja välttämättömin yhteistyökumppani. Mitään näistä jutuista ei ole vielä lainvoimaisesti ratkaistu, ja kun olen syytteet matkaan laittanut, olisin toivonut voivani olla syyttäjien tukena pidempään, Kalske harmittelee.

Yleisesti ottaen poliisin ja syyttäjän yhteistyö sujuu kuitenkin hyvin. Siihen antaa hyvän pohjan 2014 voimaan tulleen esitutkintalain velvoite esitutkintayhteistyöstä.

– Esitutkintayhteistyön tarkoituksena on varmistaa, että selvät rikosasiat tulevat maksimaalisen hyvin tutkittua ja ettei resursseja käytetä tarpeettomasti. Tutkintaa ei jatketa, jos kyseessä ei ole rikos vaan esimerkiksi onnistunut verosuunnittelu. Syyttäjä ohjaa, mitä esitutkinnassa pitää saada selville, jotta voidaan päättää, onko syytä käynnistää oikeusvaltion pisimmälle viety selvitysinstrumentti, täysimittainen oikeudenkäynti. Käräjille ei kokoonnuta miettimään vain teon moitittavuutta ja rangaistusta, vaan sinne kokoonnutaan selvittämään, onko rikos tapahtunut vai ei. Syyttäjän asiana on katsoa, että tätä selvitysinstrumenttia käytetään oikein,

Syytekynnys ei saa olla liian korkea

Jorma Kalske muistuttaa, että lain mukaan syyttäjälle riittää todennäköiset syyt epäillä rikosta ja riittävät intressit oikeudenkäynnin käynnistämiseen, mutta tuomari tuomitsee vasta kun hän on täysin vakuuttunut, että näyttö on oikein ja väitetty rikos on tapahtunut. Oikeuskansleri Jaakko Jonkkaan tukeutuen hän antaa ohjenuoraksi, että syyttäjä voi lähteä liikkeelle "kolme neljäsosaa vaatimuksella". Juttuun voi jäädä 25 prosentin harmaa alue, joka kirkastuu, kun todistajat kuullaan oikeudenkäynnissä ja muukin näyttö esitetään oikeudelle arvioitavaksi.

Kalske on hieman huolissaan siitä, pelaavatko syyttäjät jopa liian varman päälle, sillä syytteiden hylkäysprosentti on pieni, nykyään vain 5–6 prosenttia. Eri rikoksissa se tosin vaihtelee: tavanomaisissa rikoksissa kuten rattijuopumuksissa syyte pitää lähes sataprosenttisesti, kun taas esimerkiksi talous- ja korruptiorikoksissa sekä virkarikoksissa hylkäysprosentti on huomattavasti suurempi.

– Näissä rikoksissa selvittämisintressi on suuri ja jonkinasteinen riskinotto kuuluu oikeastaan syyttäjän toimenkuvaan. Silloin hän voi lähteä ikään kuin pienemmällä näytöllä liikkeelle, mutta tietenkin väitteet pitää pystyä todentamaan. Voi jopa sanoa, että syyttäjä, joka nostaa syytteen vain varmoissa asioissa eikä toimi tämän sallitun riskinoton kautta, ei ole tehtäviensä tasalla.

Selvittämisintressi on erityisen suuri julkiseen valtaan ja perusoikeuksiin liittyvissä jutuissa, esimerkiksi kun selvitetään, onko terveydenhoidon, ympäristöhallinnon tai poliisitoimen virkamies toiminut oikein. Jos näille toimialueille joudutaan kohdistamaan rikosepäily, asian selvittäminen on tärkeää yhteiskuntarauhan ja julkista päätöksentekoa kohtaan tunnetun luottamuksen vaalimiseksi, Kalske painottaa.

Huomio kiinnijäämisriskiin korruptiorikoksissa

Tutkimusten mukaan kiinnijoutumisriski on paljon suurempi rikosten ehkäisijä kuin ankarat rangaistukset, Jorma Kalske muistuttaa. Lähtökohtaisesti ihminen toimii rehellisesti, mutta jos näin ei ole, lähinnä riski jäädä kiinni saa miettimään rikokseen ryhtymistä.

– Esimerkiksi korruptiorikoksissa kiinnijäämisriski on ongelma, koska niissä on harvoin perinteistä tekijä-asianomistajarakennetta. Jos auto on anastettu, ihminen soittaa heti poliisille; sen sijaan virkamiehen tai poliitikon lahjonnassa selvää asianomistajaa ei ole. Korruption ilmitulomekanismi on sattumanvarainen ja voi mennä hyvinkin pitkä aika ennen kuin epäselvyydet huomataan, yleensä jonkin toisen tutkinnan yhteydessä.

Jos vääryysteko tulee ilmi monen vuoden päästä, asianosaiset, lehdistö ja kansalaisetkin voivat ihmetellä, miksi vanhoja asioita kaivellaan. Tämän kysymyksen Kalske ymmärtää hyvin. Korruptiojutut ovat myös vaikeita tutkia, sillä ajan kuluminen vaikeuttaa tutkintaa ja saattaa myös kullata tapahtumia.

– Korruptiorikosten ilmitulomekanismiin pitää kiinnittää huomiota. En tarkoita kyttäysmentaliteettia, mutta minusta toimivaan kansalaisyhteiskuntaan kuuluu terve uteliaisuus ja ilmiön eettisen puolen tuominen esiin. Tätähän toimittajat tekevät ja meillä on monta julkisvarojen käyttöön liittyvää asiaa, jonka toimittajat ovat tuoneet esille.

Kalske naurahtaa, että kun hän on ollut paljon julkisuudessa esillä korruptio- ja vaaliraha-asioissa, hänestä on tullut vähän kuin oikeuden miekkamies. Häntä on lähestytty muun muassa kuntapuolelta useammin kuin kerran ja pyydetty tutkimaan asioita, mihin on ollut yleensä rajalliset mahdollisuudet. Nyt tosin näyttää Kittilässä kuohuvan.

Tietoisuus korruptiosta kasvanut

Kansainväliset yhteydet, erityisesti YK:n korruptionvastainen sopimus UNCAC, ovat vaikuttaneet siihen, että Suomessa on kiinnitetty korruptioon enemmän huomiota. Kansainväliset suositukset ovat edellyttäneet myös syyttäjälaitokselta eettisiä ohjeita.

– Sellaiset Valtakunnanvirasto on tehnyt syyttäjille. Syyttäjille on annettu myös ohjeet sosiaalisessa mediassa toimimisesta. Esimerkiksi yksittäisiä syyte- ja esitutkinta-asioita koskevaan keskusteluun ei pidä osallistua. Yleisölle ei saa muodostua sellaista mielikuvaa, että syyttäjä ajaisi omaa asiaansa tai edustaisi omia mielipiteitään.

Apulaisvaltakunnansyyttäjä Kalske linjaa, että syytteiden ajamisessa syyttäjän pitää olla siviilirohkea ja perusteellinen, mutta henkilökohtaisten mielipiteiden esittämisessä hyvin tarkka. Niin syyttäjän kuin tuomarinkin työ on sellaista, että kansalaiset aivan oikeutetusti arvioivat, heijastuvatko mielipiteet ratkaisukäytäntöön. Myös sidonnaisuuksien suhteen syyttäjän kannattaa olla varovainen. Kalske itse ei kuulu nykyään mihinkään yhdistykseen ja aiemminkin hän on ollut vain Lakimiesliiton ja Kaupunginviskaaliyhdistyksen jäsen. Hänen mukaansa tämä on helpottavaa mutta myös persoonakysymys.

– Julkinen keskustelu korruptiosta ja oikeudenkäynnit ovat heijastuneet paitsi yleiseen elämänmenoon myös tarkistuksiin vaalirahoitussäännöissä. Parhaimmillaan poliittinen toimija on muodostanut itselleen joko kirjoitetun tai kirjoittamattoman eettisen koodiston. Kun nyttemmin epäterveeksi katsottu asia on jatkunut vuosia, poliitikot ovat jopa saattaneet pitää joitakin rahoitusjärjestelyjä sallittuina – joskin se on lainsäätäjien kohdalla kummallista. Ilmeisesti näissäkin asioissa tarvitaan sanktiotehoste.

Kalske pitää hyvä veli -järjestelmää ongelmallisena sukulaisilmiönä korruptiolle. Tällaisia verkostoja esiintyy valtakunnallisessa ja kunnallisessa politiikassa, elinkeinoelämässä sekä urheilun ja muiden yhdistysten piirissä.

– Järjestelmä on itseään toteuttava ja verkostojen saaminen näkyväksi on ongelmallista, kun asianomistajaa ei ole, paitsi ehkä virkanimityksissä rannalle jääneet. Erityisen ongelmallista on, että hyvä veli -järjestelmä on eräällä tavalla siunattu jopa valtionneuvoston tasolla. Käytännöksi muodostunut, ettei nimitysasioissa kävellä esittelevän ministerin yli, korkeintaan asia otetaan hetkeksi pöydälle. En väitä, että nimitykset ovat olleet sinänsä lainvastaisia tai huonojakaan, mutta sulle–mulle -järjestelmä on ongelma. On muistettava, että nimittäjä on valtioneuvosto, ei ministeri.

Myös valistus kuuluu tehtävänkuvaan

Toimittajien kanssa Jorma Kalske keskustelee viikoittain, sillä rikosasiat kiinnostavat mediaa. Joissakin asioissa hän on itsekin ollut aktiivinen ja yrittänyt jopa valistaa kansalaisia tiedotusvälineiden kautta. Esimerkiksi hänelle on tärkeää, ettei kukaan kasvattaja pidä kuritusväkivaltaa sallittuna – kyse on vain siitä, onko se lievää pahoinpitelyä, pahoinpitelyä vai jopa törkeää pahoinpitelyä.

– Lainsäädännössä hyvääkin tarkoittava lapseen kajoaminen voimakeinoin on kriminalisoitu jo vuonna 1969 ja vahvistus tälle kannalle saatiin, kun lakiin lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta otettiin säännös, jolla kiellettiin lapsen ruumiillinen kurittaminen. Vuosituhannen alussa pöydälleni tuli kantelu syyttämättäjättämispäätöksestä jutussa, jossa isä oli kurittanut lapsia tukistamalla. Määräsin syytteen nostettavaksi, ja siitä tuli tuomio, mutta lehdistössä nousi isot kirjoitukset siitä, eikö lasta enää saa kurittaa, ja syyttäjän toimintaa ihmeteltiin. Annoin tästä haastatteluja ja jopa kirjoitin eräälle päätoimittajalle, ettei tämä ole mielipidekysymys, vaan myös Korkein oikeus oli 1993 vahvistanut tämän laintulkinnan.

Myös taannoisten koulusurmien innoittamista perättömistä vaarailmoituksista Kalske on pyytänyt mediaa uutisoimaan. Hän pitää tärkeänä, että nuoret ymmärtävät, että vaikkapa netti-ilmoitus kynttilöiden syttymisestä koulun pihalla johtaa tuota pikaa poliisikuulusteluun ja jopa tuomioistuimen eteen. Useimmiten kyseessä on ollut pilailu, mutta teko täyttää rikoksen, perättömän vaarailmoituksen, tunnusmerkistön. Tällaiset asiat ovat virkatuolin kannalta pieniä, mutta yleisen ymmärryksen ja rauhallisen elämänmenon kannalta suuria, hän toteaa.

Valistavaa otetta on tarvittu myös maahanmuuttoon liittyvässä keskustelussa, sillä yhteiskunnallinen murrostila näkyy Kalskeen pitkällä työlistalla. Tiettyjen ns. sananvapausrikosten syyteoikeus on nimittäin yksinomaan valtakunnansyyttäjällä ja työnjaon mukaisesti apulaisvaltakunnansyyttäjällä.

– Kun sananvapausasiat siirtyivät ylimmän syyttäjän virastoon, jopa oikeusministeriössä uskottiin, etteivät ne tule paljon työllistämään. Hyvin pian kuitenkin alkoi tulla juttuja kiihottamisesta kansanryhmää vastaan ja uskonrauhan rikkomisesta. Nämä syytteet ovat päätyneet lähes poikkeuksetta lainvoimaisiin tuomioihin.

Kalske muistuttaa, ettei näitä juttuja pidä väheksyä. Uskonrauhan rikkominen on rikoslain luvussa, jossa puhutaan rikoksista yleistä järjestystä vastaan. Hän kuvaa sitä rauhanpykäläksi, joka tarkoittaa sitä, ettei loukkaavin ilmaisuin pidä lähestyä joidenkin väestöosien pyhinä pitämiä asioita, koska se saattaa kärjistää tilanteen jopa väkivaltaiseksi. Kiihottaminen kansanryhmää vastaan on puolestaan rikoslain luvussa, jossa puhutaan sotarikoksista ja rikoksista ihmisyyttä vastaan. Tämän rikoksen tunnusmerkistö ei edellytä tarkoitustahallisuutta: kirjoittajan tai sanojan tarkoituksena ei tarvitse olla yllyttäminen toimintaan jotain vähemmistöryhmää vastaan, vaan tunnusmerkistö täyttyy, jos ilmaisut ovat ihmisarvoa loukkaavia.

Pitkän linjan syyttäjätoimen kehittäjä

Jorma Kalske on toiminut syyttäjän tehtävissä vuodesta 1973 alkaen, ensin kesävallesmannina ja sittemmin apulaisnimismiehenä ja nimismiehenä monella paikkakunnalla. 1980-luvulla hän työskenteli seitsemän vuotta Oikeuskanslerinvirastossa, jossa hänen tehtäviinsä kuului avustaminen ohjeiden kirjoittamisessa syyttäjille sekä osallistuminen koulutukseen ja syyttäjien tarkastuksiin. Sieltä hän siirtyi kymmeneksi vuodeksi Turkuun johtamaan syyttäjätoimintaa – ja onkin Turun viimeinen ensimmäinen kaupunginviskaali. Vuonna 1997 valtioneuvosto nimitti hänet valtionsyyttäjäksi silloin perustettuun Valtakunnansyyttäjänvirastoon ja vuonna 2002 Tasavallan presidentti nimitti hänet apulaisvaltakunnansyyttäjäksi. Tässä välissä hän toimi vuoden Helsingin johtavana kihlakunnansyyttäjänä.

Nykyisen tehtävän lisäksi Kalske sijoittaa uransa huippuhetket 1990-luvulle ja silloin tehtyyn valtion paikallishallinnon uudistukseen. Raastuvanoikeudet muuttuivat käräjäoikeuksiksi ja maahan saatiin päätoimiset syyttäjät. Nimismiehistä tuli joko kihlakunnanvouteja, syyttäjiä tai poliisipäälliköitä. Tästä hän on erityisen ylpeä, koska Kaupunginviskaaliyhdistyksen puheenjohtajana hän oli taistelemassa sen puolesta, että nimismiesjärjestelmä pilkotaan toiminnallisesti itsenäisiin organisaatioihin. Yhdistyksen puheenjohtajan roolissa hän oli jäsenenä myös tuomaritoimikunnassa, jonka tuloksena syntyi tuomarinvalintalautakunta, sekä toimikunnassa, jonka tuloksena syntyi Valtakunnansyyttäjänvirasto.

– Hihat on ollut käärittynä kalkkiviivoille asti, mutta toki kesämökin ranta alkaa jo vähän hiipiä ajatuksiin. Mielenkiintoista on ollut ja olen todella viihtynyt näissä hommissa. Ja voi sanoa, että palautetta on tullut monenlaista.

Kalske kertoo saaneensa muun muassa hameen lahjaksi ja hevosenlantaa mutta myös paljon kiitosta viralliselta taholta. Esimerkiksi Tasavallan presidentti on suonut hänelle laamannin arvonimen 2013 ja useita kunniamerkkejä.

 
Julkaistu 23.3.2016
Sivun alkuun |