Taina Laajasalo

Perheväkivaltaa kitkemässä

Kirja-arviossa Jari Hautamäen teos Mikä minuun meni? Tositarinoita suomalaisesta perheväkivallasta (Gummerus 2014).

Suomi allekirjoitti laaja-alaisen kansainvälisen naisiin kohdistuvan väkivallan ehkäisemistä koskevan Istanbulin sopimuksen elokuussa 2015. Lain valmistelu ja voimaan astuminen herättivät runsaasti keskustelua siitä, millaisia konkreettisia toimenpiteitä ja käytäntöjä lähisuhde- ja perheväkivallan kitkemiseksi tulisi tukea ja järjestää. Espoon Lyömättömän linjan pitkäaikainen vetäjä ja psykoterapeutti Jari Hautamäki kuvaa Mikä minuun meni? -kirjassaan suomalaista lähisuhde- ja perheväkivaltaa ja työtään väkivaltaa ehkäisevän työn parissa. Kirjassa kuvataan Lyömättömän linjan alkumetrejä ja kehitystä sekä keskusteluja ja ryhmätyöskentelyä satojen väkivaltaa käyttäneiden miesten parissa.

Kirja rakentuu suurelta osin lainauksien ja keskustelukatkelmien ympärille. Teoksessa ei juurikaan tarkastella väkivaltaa ja sen syitä teoriatasolla, vaikka kirjoittaja siihen epäilemättä pystyisikin. Tämä ei vähennä lukukokemuksen antoisuutta, ja esimerkiksi väkivallan riskitekijät nousevat tekstistä hienosti esiin käytännön esimerkkien kautta. Miesten tunne-elämän pulmat, sosiaaliset vaikeudet, päihdeongelmat, väkivaltaisuutta tukevat ajatusvääristymät ja opitut asenteet kietoutuvat toisiinsa monimutkaisilla tavoilla. Yksinkertaistettuja syy-seuraussuhteita ei esitetä, eikä väkivallan tekijöitä nähdä ongelmakimppuina, vaan ennen kaikkea tavallisina miehinä, joiden tekoja ei voi hyväksyä mutta joita voi ihmisinä ymmärtää.

Järjestöihin on kertynyt merkittävää asiantuntemusta lähisuhdeväkivallan kysymyksistä. Yksi esimerkki tästä on Lyömättömän linjan Väkivallan katkaisu -ohjelmaa, jota kirjoittaja on ollut kehittämässä ja joka perustuu paitsi ohjelman laatijoiden käytännön kokemukseen, myös kansainvälisiin väkivallan katkaisuohjelmiin. Mallissa toteutuu toimijoiden rajat ylittävä yhteistyö: lastensuojelu, poliisi, perheneuvolat ja muut paikalliset toimijat ovat ohjaamassa perheitä mukaan ohjelmaan.

Hautamäki on seurannut suomalaista lähisuhdeväkivaltaan liittyvää keskustelua näköalapaikalta kolmella vuosikymmenellä. Kirja tarjoaakin historiallisen näkökulman yhteiskunnassa tapahtuneisiin muutoksiin väkivaltaan suhtautumisessa ja siihen liittyvässä keskustelussa. Ymmärrys on kasvanut paitsi lähisuhdeväkivallan haittavaikutuksista myös toimivista interventioista ja käytännöistä. Kirja on kirja kiinnostava myös kuvatessaan työntekijän ammatti-identiteetin muodostumista ja kasvua noviisista haastavan auttamistyöhön konkariksi ja asiantuntijaksi.

Naiset ovat kirjassa mukana mutta lähinnä uhreina ja tekijöiden puolisoina. Naisten näkökulma väkivallan tekijöinä jää ohueksi, vaikka naisten tekemä lähisuhdeväkivalta on ilmiönä yhä paremmin tunnettu. Esimerkiksi miesuhritutkimuksen (Heiskanen & Ruuskanen, 2010) mukaan sukupuolten välillä ei ole juurikaan eroa parisuhdeväkivallan kohteeksi joutuneiden määrässä tarkasteltaessa fyysistä väkivaltaa tai sillä uhkailua jossain vaiheessa vastaajien nykyistä parisuhdetta. Tämän puolen käsittelemistä jäin kaipaamaan, vaikkakin valinta on ymmärrettävä kirjoittajan toimintakenttä huomioiden. Vanhempien välistä väkivaltaa näkevät tai kuulevat lapset, ovat tutkimusten mukaan jopa yhtä suuressa haittavaikutuksen riskissä kuin itse väkivallan kohteeksi joutuneet lapset. Nämä lähisuhdeväkivallan todistamisen kielteiset seuraukset lapsille tuodaan kirjassa hyvin ja koskettavasti esiin. Ylisukupolvinen väkivallan kierre kuuluu myös asiakkaiden puheenvuoroissa.

Kirjan sävy on toiveikas ja ennaltaehkäisyn merkitys korostuu punaisena linjana läpi tekstin. Preventiivisille toimille on tarvetta, sillä kyselytutkimukset osoittavat parisuhdeväkivallan määrän pysyneen varsin vakaana viimeisten vuosikymmenien aikana siitä huolimatta, että samanaikaisesti esimerkiksi lapsiin kohdistunut väkivalta on merkittävästi vähentynyt.

Teosta voi suositella kaikille, jotka joutuvat pohtimaan väkivaltaan liittyviä kysymyksiä. Kirja sisältää myös tehtäviä ja harjoituksia lukijalle.

Kirjoittaja on psykologian tohtori ja oikeuspsykologian dosentti.

 
Julkaistu 23.3.2016
Sivun alkuun |