Jussi Tapani

Oikein tai väärin – vai jotakin siltä väliltä?

Elokuva-arvostelu: Jättiläinen (2016)

Draamaelokuvaksi luokiteltu Jättiläinen ammentaa aineksensa Talvivaaran kaivoksesta ja siihen liittyvästä ympäristökatastrofista. Aleksi Salmenperän ohjaama ja Pekko Pesosen käsikirjoittama elokuva sekoittaa taitavasti faktaa ja fiktiota: kaivosalueen jylhänkaru kuvaus ja autenttiset tv-otokset kaivoksella vierailleista poliitikoista lomittuvat vetävästi etenevään tarinaan. Myös roolivalinnat ovat onnistuneita. Kaivosyrittäjä Pekka Perää esittävä Jani Volanen on suurten linjojen mies, joka myy hyvää tarinaa niin suomeksi kuin rallienglanniksi. Volasen roolihahmon voi hyvin kuvitella tilanteeseen, jossa yrityssaneerauksessa oleva pörssiyhtiö Talvivaara ilmoitti äskettäin tehneensä esisopimuksen valtioyhtiön Terrafamen kanssa kaivoksen kalkkilaitoksesta, geologisista esiintymätiedoista ja laboratoriosta: "Tämä on tavallaan uusi alku Talvivaaralle", totesi toimitusjohtaja Perä kyseisessä tilaisuudessa.

Peter Franzénin esittämä ympäristöviraston esimies on sulava – milteipä lipevä – verkostoutumisen ammattilainen, jonka kaikki tuntevat ja joka ilmeisesti tuntee kaikki tuntemisen arvoiset henkilöt. Esimies on pelimies, jonka mottona on "turha murehtia, olemme kaikki samalla puolella". Lause ei ilmeisesti jätä rauhaan elokuvan todelliseksi päähahmoksi nousevaa Joonas Saartamoa, joka näyttelee ely-keskuksen virkamiestä Jussia. Hän joutuu kokemattomana valmistelemaan ympäristölupaa, jossa taloudelliset intressit asettuvat toiseen vaakakuppiin ympäristöintressien ollessa toisessa vaakakupissa.

Jättiläiseen on rakennettu metakerronta, joka kuvaa Jussin kuulusteluja poliisilaitoksella ja tapahtumainkulun visualisointia. Kerronta ei pyri vangitsemaan tapahtumainkulun oikeudellisia nyansseja; sitä paitsi tekojen ja laiminlyöntien rikosoikeudellinen luokittelu olisi jättänyt varjoonsa elokuvan kiinnostavimman ulottuvuuden. Kirjallisuuden ja elokuvan keinoin on nimittäin mahdollista tavoittaa korruptiolle maaperää luova ja valmistava dynamiikka, joka jää usein tapahtumainkulkujen oikeudellisessa arvioinnin varjoon – tai joka hautautuu yksityiskohtien alle.

Korruptiolle ominainen, rakenteiden ja yksilöiden vuorovaikutuksen, dynamiikkaa avautuu elokuvassa hienosti. Yhtäältä Jättiläinen on täynnä osuvia lohkaisuja, kuten "älä turhaan murehdi, olemme kaikki samalla puolella" tai "nämä päätökset ovat nyt vain syntyneet". Mutta miten toiminnan lainmukaisuutta voidaan valvoa, jos kaikkien ajatellaan olevan samalla puolella? Kuka valvoo ketäkin ja mitkä ovat tavoittelemisen arvoisia intressejä? Ja miten päätökset vain syntyvät? Eikö päätöksentekijöinä ole aina yksilö tai yksilöiden muodostama kollektiivinen päätöksentekoelin? Toisaalta Jussille lankeaa tehtävä toimia moraalisena ilmapuntarina. Missä kulkee oikean ja väärän raja? Mitä tapahtuu, kun rajaa ollaan ylittämässä tai se on jo ylitetty? Moraalista vahvuutta on monenlaista, mutta asioiden kulkua ei pitäisi päästä liian pitkälle, jos tunnistaa päätöksen seurauksiin liittyvät riskit – jälkikäteen on vaikea saada tehtyä tekemättömäksi, eikä jälkien paikkailu auta tilannetta. Vastuunkantaminen virheistä on moraalisesti ylevää, mutta järjen ja tunteen kamppaillessa ihmisen moraalinen selkäranka ei ole välttämättä vahvimmillaan.

Kirjoittaja on rikosoikeuden professori Turun yliopistossa.

 
Julkaistu 23.3.2016
Sivun alkuun |