Anna Heinonen

Kuritusväkivaltaan puuttuminen on vaihtelevaa

Lasten fyysinen kurittaminen on ollut yksiselitteisesti kiellettyä Suomessa jo yli 30 vuoden ajan. Tutkimusten mukaan lasten fyysinen kurittaminen onkin vähentynyt radikaalisti tänä aikana. Myös vanhempien asenteet fyysistä kurittamista kohtaan ovat muuttuneet kielteisemmiksi, mutta asenteet ovat kuitenkin syvällä. Uusimman lapsiuhritutkimuksen (2013) mukaan osa suomalaisista lapsista kokee edelleen kurittamista. Tapa ja käsitteet, joilla kurittamisesta puhutaan, vaikuttavat asenteisiin. "Ruumiillinen kurittaminen" on ollut hyväksyttyä, sen sijaan "kuritusväkivallan" käsite tuo tekoihin erilaista asenteellisuutta: miksi lapsiin kohdistuvasta lievästä väkivallasta puhuttaisiin vain kurittamisena, kun aikuisen tukistaminen ja läpsiminen on pahoinpitely ilman tulkinnanvaraisuutta?

Tutkimukset osoittavat, että lapsiin kohdistuvaan vakavaan väkivaltaan ja erityisesti lapsiin kohdistuviin seksuaalirikoksiin suhtaudutaan jyrkän kielteisesti. Mediahuomiota saavat tapaukset, jotka seurauksiltaan ovat brutaaleja. Myös viime vuosina tapahtuneet perhesurmat ovat järkyttäneet kansalaisia ja nostaneet esille monessa suomalaisperheessä piilevän pahan olon. Tämänlaiset teot kuvottavat ja ne tuomitaan ilman epäröintiä. Lapsiin kohdistuvan lievän väkivallan kohdalla tilanne on kuitenkin hieman toisenlainen. Lainsäädäntömme kieltää kurittamisen, mutta viranomaisilla tai vanhemmilla ei välttämättä ole yksiselitteisiä käsityksiä siitä, minkälainen vanhemman käyttäytyminen tulisi tulkita väkivallaksi ja minkälaisia toimenpiteitä väkivaltatapauksissa tulisi tehdä.

Tutkin väitöstutkimuksessani vanhempien lapsiinsa kohdistamaa kuritusväkivaltaa viranomaisrekistereiden ja rikosprosessin näkökulmasta. Analysoin, miten sosiaalityöntekijät, poliisi ja vanhemmat määrittävät kuritusväkivallan rikoksena. Lapsiin kohdistuvissa rikoksissa viranomaistoiminnan merkitys korostuu: lapset ovat haavoittuvassa asemassa ja jos rikosepäily kohdistuu vielä lapsen vanhempaan tai huoltajaan, ei lapsella itsellään ole valmiuksia valvoa oikeuksiensa toteutumista. Lapsen edun ja oikeusturvan toteutuminen jää pitkälti viranomaisten varaan. Viranomaisten päätöksentekoprosessien, toimenpiteiden ja perusteluiden tutkiminen on ensiarvoisen tärkeää. Näin voidaan saada käsitys siitä, miten viranomaiset käsittelevät kuritusväkivaltaepäilyjä käytännön tasolla. Tämän tiedon avulla viranomaistoimintaa voidaan kehittää aiempaa yhdenmukaisemmaksi ja yksiselitteisemmäksi. Yhdenmukainen ja läpinäkyvä viranomaistoiminta puolestaan takaa uhrin eli haavoittuvan lapsen edun toteutumisen entistä paremmin.

Tutkimusten mukaan viranomaiset kokevat usein etenkin lieviksi tulkittuihin väkivaltatapauksiin puuttumisen vaikeaksi. Tulkintani mukaan kuritusväkivaltaan puuttumista vaikeuttaa kuritusväkivaltatilanteiden epäsymmetrinen valta-asetelma: vanhemmilla on yhteiskunnan takaama legitiimi oikeus kasvattaa ja tietyissä tilanteissa jopa fyysisesti rajoittaa lasta, mutta tuota valtaa eikä voimaa ei saa käyttää liikaa. Tilanteiden arvioinnissa korostuu yksittäisen viranomaisen tulkinta siitä, mikä on väkivaltaa ja näin ollen myös rikos. Kun kyseessä on osittain legitiimi oikeus käyttää valtaa, viranomaisen pitää arvioida vallan- ja voimankäytön hyväksyttävyyden ja kohtuullisuuden rajoja. Tämän takia kuritusväkivaltatapausten rikosprosessuaalinen käsittely ja tapausten ymmärtäminen rikoksiksi on edelleen joskus vaikeaa. Viranomaiset tasapainoilevat edelleen perinteisten, pitkään vallalla olleiden kasvatuskäsitysten ja nykyisten lakien välillä.

Poliisin ja lastensuojelun toimintaa ohjaavat lait, jotka määrittelevät, minkälainen teko täyttää pahoinpitelyn tunnusmerkistön. Lait jättävät kuitenkin yksittäiselle viranomaiselle paljon harkintavaltaa. Väitöstutkimukseni osoittaa, että tavoilla, joilla poliisi ja lastensuojelu suhtautuvat kuritusväkivaltaan, on suuri vaikutus siihen, miten kuritusväkivaltatapaukset etenevät lastensuojelu- ja rikosprosesseissa. Tutkimuksesta käy myös ilmi, että aikuisen kertomukselle tapahtuneesta annetaan viranomaisprosesseissa paljon painoarvoa. Kuritusväkivaltatapauksissa on kuitenkin syytä korostaa erityisesti lapsen edun huomioimista ja lapsen oman mielipiteen kuulemista. Aikuisen tulkinta siitä, mikä on väkivaltaa ja mikä on lapsen etu, ei saisi korvata lapsen kuulemista.

Lapsella – varsinkaan pienellä – ei usein ole kykyä valvoa omien oikeuksiensa toteutumista. Jolleivät viranomaiset puutu lieväksi tulkittuun väkivaltaan, lapsi on entistä haavoittuvammassa asemassa. Tutkimukseni mukaan kuritusväkivaltaepäilyjen käsittelemisessä on eroja paitsi viranomaisten kesken myös alueellisesti. Lapsen oikeusturva ja oikeuksien toteutuminen eivät kuitenkaan koskaan saa riippua siitä, minkä poliisilaitoksen tai lastensuojelualueen alueella lapsi asuu.

Lasten oikeuksien ja tasavertaisuuden näkökulmasta hyväksyttävän kohtelun ja pahoinpitelyn välisen rajan tulisi olla vähintään samanlainen kuin arvioitaessa kahden aikuisen välillä tapahtuvaa väkivaltaa.

Puheenvuoro perustuu kirjoittajan väitöksen lektioon. Julkaisu: Anna Heinonen (2016) The Construction of 'Disciplinary' Violence Against Children – Social Workers', Police Officers' and Parents' Rationales. Turun yliopisto.

 
Julkaistu 23.3.2016
Sivun alkuun |