Matti Laine

Kuka on rikoksen uhri?

Kriminologia-sarjassa käsitellään stereotypioita rikoksen uhrista.

Helsingin Sanomissa julkaistiin vuonna 1977 legendaarisen pilapiirtäjän Kari Suomalaisen piirros. Siinä huoneessa pöydän takana istuu vankeinhoitolaitoksen ylijohtaja K.J. Lång ja vankiliitto KRIMin edustaja vanginpuvussa. Huoneen ovelle ilmestyy heiveröinen, keskiluokkaisen näköinen, pahasti pahoinpidelty mies. K.J. Lång toteaa tälle: "Jaaha, te olette siis rikoksen uhri. Mitä teillä on sanottavaa puolustukseksenne?"

Meillä kaikilla, myös kriminaalipolitiikan asiantuntijoilla on usein vaistomainen stereotypia rikoksen uhrista. Voidaan puhua ihanteellisesta rikosuhrista. Hän ei saa ottaa liikaa riskejä tullakseen uhriksi, hänen tulee olla varovainen ja kantaa vastuuta elämästään, eli käyttäytyä kunnon ihmisen tavoin. Ja joutuessaan rikoksen uhriksi hänen tulee osoittaa suuttumusta ja kostonhimoa vain maltillisessa määrässä. Edellä mainituista määreistä johtuen ihanteellinen rikosuhri on tyypillisimmillään aikuinen nainen, jonka elämä on hallinnassa.

Ihanteellinen rikoksentekijä sen sijaan herättää vain negatiivisia mielikuvia. Hän on vaarana yhteiskunnalle. Mielikuvissamme hän on usein iso, vahva, paha ja muukalainen eri muodoissaan. Siis mies. Mutta kun pohdimme rikoksen uhreja ja heidän asemansa parantamista, meille tuskin tulee mieleen uhriesimerkkinä fyysisesti vahva, päihdeongelmainen mies. Mutta ns. asiantuntijoina meidän pitäisi tietää paremmin.

Uhrin ja rikoksentekijöiden rooleissa esiintyy huomattavaa ja merkittävää päällekkäisyyttä. Monet ryhmät kuten vangit, yhdyskuntaseuraamuksiin tuomitut, entiset vangit, asunnottomat, päihde- ja mielenterveysongelmaiset sekä prostituoidut ovat alttiina rikoksen uhriksi joutumiseen erittäin korkealla tasolla. Tämä on osoitettu lukuisissa tutkimuksissa ja se näyttäisi pätevän eri kulttuureissa. Rikolliseen elämäntapaan kuuluu pysyvänä korkean uhriutumisen riski: "kerran rikoksentekijä, aina uhri".

xxx

Anita Heber (2014) on tutkinut aiheeseen liittyviä teemoja politiikan näkökulmasta. Hänen tutkimusmateriaalinsa koostui Ruotsin valtiopäiville eri puolueiden ja kansanedustajien tekemistä lakialoitteista vuosina 2005–2010. Niitä analysoimalla hän pyrki arvioimaan, minkälainen kuva poliitikoilla on rikoksentekijöistä, rikoksen uhreista ja tunnistavatko nämä uhri-rikoksentekijä -päällekkäisroolin.

Kriminaalipoliittisissa lakialoitteissa uhri on hyvin usein nainen tai lapsi, joka on hyvityksen tai korvauksen tarpeessa. Lapsiin kohdistuvassa väkivallassakin tekijäksi oletetaan pääsääntöisesti mies. Perinteistä uhrinäkökulmaa voidaan laajentaa ottamalla mukaan uhrin perheenjäsenet ja mahdolliset rikoksen todistajat. Liberaalipuolue katsoo, että talouselämässä mukana olevat nähdään liian voimakkaasti potentiaalisina rikoksentekijöinä, kun heidät tulisi nähdä ensisijassa potentiaalisina uhreina.

Rikoksentekijöistä erottuu kaksi eri tyyppiä: "säälittävä raukka" tai "säälimätön, vieras lurjus". Ensimmäiseen ryhmään kuuluu mielenterveysongelmaisia ja päihteiden käyttäjiä. Myös pääsääntöisesti kaikki naispuoliset rikoksentekijät katsotaan kuuluviksi tähän ensimmäiseen ryhmään. Heidän rikollisuutensa liitetään usein puutteellisiin kasvuolosuhteisiin.

Lurjus-ryhmän rikoksentekijöillä on erilaiset normit ja arvot ja heidät liitetään usein järjestäytyneeseen ja ammattimaiseen rikollisuuteen ja rikollisiin jengeihin. Maahanmuuttajamiehet, jotka syyllistyvät rikoksiin, kuuluvat näkemysten mukaan lähes poikkeuksetta tämän ryhmän rikollisiin ja heidät nähdään lakialoitteissa hyvin homogeenisena ryhmänä.

Lakialoitteet tunnistavat kyllä päällekkäisroolin uhri-rikoksentekijä. Heidät samaistetaan kuitenkin pääsääntöisesti luokkaan "säälittävä raukka" ja he eroavat autenttisista, viattomista uhreista, jotka ovat hyvityksen ja korvauksien tarpeessa. Heitä arvioitaessa heidän rikoksentekijäroolinsa kuitenkin dominoi, jolloin rankaisujärjestelmä nähdään keskeisenä toimintamallina heidänkin kohdallaan.

Kaiken kaikkiaan rikosuhrit kuvataan aloitteissa täysin viattomina, hyvinä kansalaisina, joilla ei ole itsellä mitään roolia uhriksi joutumisessa. Naisten rooli tällaisena uhrina on aloitteissa erityisen keskeinen, mikä kuvastaa Anita Heberin mukaan feministisen liikkeen voimakasta vaikutusta Ruotsissa tällä alueella. Samansuuntaista on oikeiston populistipuolueiden puhetapa. Todelliset uhrit eivät koskaan ole tehneet rikoksia ja siten uhri-rikoksentekijöitä ei voida lukea mukaan ideaaliseen uhrikategoriaan, vaikka heidän joukossaan onkin runsaasti naisia.

Mielenkiintoinen on Heberin huomio, että nuori henkilö on harvoin ihanteellinen rikosuhri. Nuoret nähdään usein enemmänkin riskinä erilaiseen negatiiviseen käyttäytymiseen, ei vastuunalaisina kansalaisina, joita ihanteelliset uhrit ovat. Nuoret ovat tulevaisuuden "potentiaalisia rikoksentekijöitä". Tällöin myös nuoret rikosuhrit nähdään ongelmatapauksina.

xxx

Omat ammatilliset kokemukseni Kriminaalihuoltoyhdistyksen piiristä 1980-luvulta vahvistavat ajatusta uhri-rikoksentekijä -päällekkäisroolin yleisyydestä. Varsin usein kuulimme entisen asiakkaan kuolleen henkirikoksen uhrina. Vankina tai entisenä vankina he joutuivat jopa säännöllisesti pahoinpitelyjen tai kiristyksen uhreiksi. Heiltä ryöstettiin tai varastettiin rahaa ja päihteitä. Ja nämä rikokset hyvin harvoin päätyivät rikostilastoihimme rikosilmoitusten muodossa. Tätä kuvaa vahvistaa myös uudempi väkivaltatutkimus. Mirka Smolej (2014) kirjoittaa:

Tutkimukseni tulokset osoittavat, että hyvin moni poliisin tietoon tulleen toistuvan väkivallan uhri on itse "poliisin vanha tuttu", ja he esiintyvät siksi niin tiheästi aineistossa. Yli puolet tutkituista uhreista on itse epäiltynä väkivallasta ja hieman pienempi osuus muista kuin väkivaltarikoksista, tyypillisimmin omaisuusrikoksista.

Ja hän jatkaa edelleen:

Vaikka toistuvan väkivallan uhreja ei voi niputtaa yhteen, yhdistää valtaosaa uhreista yksi tekijä: vakava oma tai väkivallan tekijän päihdeongelma. Osa uhreista on itse niin vakavasti päihderiippuvaisia, että heidän elämänhallintansa ja käsityksensä tutkittavana olevan väkivaltatapahtuman kulusta on olematon. Usein tapahtumapaikalla poliisia vastassa ovat mittavat fyysiset vammat ja syvästi päihtyneet osapuolet, joista kukaan ei kykene, osaa, muista tai halua kertoa, mitä tilanteessa on tapahtunut.

Tässä on syytä vielä korostaa, että Mirka Smolejin aineistona ovat nimenomaan poliisin tietoon tulleet tapaukset. Lukemattomat ovat ne tapaukset, joissa esimerkiksi nykyinen tai entinen vanki joutuu toistuvan väkivallan uhriksi ilman, että tapaus päätyy mihinkään kirjoihin tai kansiin.

Toki täysin viattomia, ihanteellisiakin rikosuhreja on. Ja ehkä myös "lurjuksia, jotka eivät aina sääliä tunne". Mutta kriminologiassa ja kriminaalipolitiikassa emme saa unohtaa tätä mainittua ja suhteellisen yleistä roolien päällekkäisyyttä. Kaikkihan kannatamme rikosten uhrien auttamista ja heidän asemansa parantamista. Mutta kun tätä pohdimme, niin ehkä joskus on hyvin terveellistä ajatella rikoksen uhrina vankia tai entistä vankia. Eikö silloin voida myös loogisesti ajatella, että heidän, niin miesten kuin naistenkin, asemansa parantaminen on myös työtä rikosten uhrien hyväksi?

LÄHTEITÄ:

Heber, Anita: Good versus bad? Victims, offenders and victim-offenders in Swedish crime policy. European Journal of Criminology 11 (2014):4, 410–428.

Smolej, Mirka: Kenelle väkivaltarikokset kasautuvat Suomessa? Poliisiin tietoon tullut toistuva väkivalta ja sen uhrit. Yhteiskuntapolitiikka 79 (2014):1, 21–37.

Farrall, Stephen: Criminal Victimization and Desistance from Crime: In What Ways Are They Related? Teoksessa Farrall, Stephen & Calverley, Adam (eds.): Understanding Desistance from Crime: Emerging Theoretical Directions in Resettlement and Rehabilitation. Maidenhead: Open University Press, 2006.

 
Julkaistu 23.3.2016
Sivun alkuun |