Jukka-Pekka Takala

Kokeellista kriminologiaa

Rikoksentorjunta-palstan aiheena ovat kokeelliset ja muut edistyneet vertailuasetelmat. Ne yleistyvät ja parantavat vaikutusarviointeja.

Journal of Experimental Criminology täytti viime vuonna kymmenen vuotta. Lehti keskittyy kokeelliseen ja kvasikokeelliseen tutkimukseen, joka kehittää näyttöön perustuvaa kriminaali- ja oikeuspolitiikkaa. Juhlanumeron perusteella kokeellisen kriminologian kehitys näyttää nopealta suhteessa aikaisempaan tilanteeseen. Suhteessa siihen, mitä vielä pitäisi saada selville rikollisuuden syistä ja sen ehkäisyn keinoista, se on vaatimatonta.

Kokeellisten kriminologisten tutkimusten lisääntymistä kuvaa se, että Yhdysvaltain kansallinen oikeusinstituutti NIJ on moninkertaistanut niiden rahoituksen: 2001–2013 NIJ rahoitti 99 kokeellista kriminaalipoliittista ja rikosten ehkäisyä koskevaa yhteiskuntatieteellistä tutkimushanketta, kun edellisellä vuosikymmenellä vastaavia oli vain 21. Silti vain 12 % NIJ:n kriminaalipolitiikan tutkimusrahoituksesta menee kokeellisille hankkeille.

2015 oli juhlavuosi myös toiselle instituutiolle, joka on koonnut ja systematisoinut tietoa siitä, mikä rikoksentorjunnassa toimii ja mikä ei. Campbell-yhteistyöverkoston ensimmäinen kokous pidettiin vuonna 2000. Kansainvälinen verkosto julkaisee tiukat laatuvaatimukset täyttäviä systemaattisia katsauksia interventioiden vaikutuksista aloilta, jotka ovat rikollisuus ja oikeus, kasvatus, kansainvälinen kehitystyö, ja sosiaalinen hyvinvointi. Kriminaalipolitiikan ja rikoksentorjunnan kannalta relevantteja katsauksia on kaikkien teemojen piirissä. Verkoston sihteeristö on nykyään Norjan terveysalan osaamiskeskuksen yhteydessä.

Kokeellisen tutkimuksen idea

Kokeellinen kriminologia tarkoittaa tutkimusta, joka pyrkii mittaamaan intervention vaikutusta rikollisuuden ja rikoksen pelon vähentämisessä käyttämällä hyvin suunniteltuja satunnaistettuja verrokkiryhmäkokeita tai kvasikokeellisia tutkimuksia.

Kokeellinen tutkimus on lääketieteen edistymisen keskeisiä taustatekijöitä. Lähestymistapa vähentää tutkimustulosten vääristymän riskiä. Riittävän suurten koe- ja verrokkiryhmien valitseminen satunnaisesti samasta populaatiosta varmistaa hyvin pitkälle sen, että erot esimerkiksi ohjelmaan joutuneiden ja sen ulkopuolelle jääneiden uusintarikollisuudessa johtuvat ohjelman vaikutuksesta eikä muiden tekijöiden vaikutuksesta tai ryhmien erilaisuudesta alun perin. Valitettavasti tarkastikaan toteutetun satunnaistetun kokeen pätevyys ei välttämättä ulotu muihin ympäristöihin kuin siihen, jossa se tehtiin. Kriminologisissa ja muissa yhteiskunnallisissa kokeissa tämä on usein keskeinen rajoitus. Tietenkin liiallinen keskittyminen kokeelliseen tutkimukseen saattaa sekin johtaa vääristymiin: tutkimatta jäävät kysymykset, joita ei taloudellisista, organisatorisista tai eettisistä syistä takia voi tutkia satunnaistettujen vertailuasetelmien avulla.

On kuitenkin runsaasti satunnaisverrokkiryhmiä käyttäviä tutkimuksia, jotka ovat testanneet hyvinä pidettyjen käytäntöjen hyvyyttä ja havainneet ne tarpeettomiksi, ellei peräti haitallisiksi. Tampereella tutkittiin muutama vuosi sitten polven tähystysleikkauksen vaikutuksia ja todettiin, ettei ikäihmisten nivelten kulumiseen liittyvissä tapauksissa tähystysleikkaus tuottanut hyötyä valeleikkaukseen verrattuna. Vastaavasti kokeellinen koeasetelma paljasti, että Yhdysvalloissa aikanaan suositut lavean tien vaaroja nuorille havainnollistavat ohjelmat lisäsivät eivätkä vähentäneet rikosten riskiä. Näissä Scared Straight -ohjelmissa (pikku)rikoksia tehneitä tai rikollisuuteen ajautumisen riskivyöhykkeessä olevia nuoria vietiin esimerkiksi muutaman tunnin käynnille vankilaan, jossa heille valotettiin, mihin rikollinen ura saattaa johtaa. Vuosina 1967–1983 tehdyt seitsemän kokeellista vaikutustutkimusta, joihin Petrosinon tuore (2013) Campbell-katsaus edelleen paljolti nojaa, osoittivat ohjelmien haitallisuuden. Itse ohjelmat olivat halpoja (enintään kymmeniä dollareita /osallistuja), mutta niiden toteuttaminen näytti lisäävän yhteiskunnalle rikollisuudesta koituvia kustannuksia tuhansilla dollareilla osanottajaa kohden.

Kokeellinen tutkimus on usein työlästä ja kallista. Satunnaistetun koe- ja verrokkiryhmän luominen ja koeprotokollan toteuttaminen koko kokeilun ajan vaatii paljon ja kohtaa usein vaikeuksia.

Toteuttajat kokevat usein epäoikeudenmukaiseksi sen, että osa ihmisistä, jotka ovat valmiita osallistumaan tiettyyn ohjelmaan, jätetään sen ulkopuolelle arvan perusteella. Näistä asioista on keskusteltu pitkään lääketieteen piirissä. Esimerkiksi argumentti siitä, että arpaan perustuva valikointi on epäeettistä, soveltuu periaatteessa huonosti tilanteisiin, joissa lääkkeen tai ohjelman vaikutuksia ei oikeasti tunneta. Ja tällainen tilanne on useimmiten kyseessä. Käytännössä tavallinen tilanne tosin on epävarmuus ja eriävät käsitykset menetelmän ansioista ja siitä, miten hyvin niiden taso on osoitettu. On kuitenkin syytä erottaa henkilökohtaiset arviot ja systemaattinen näyttö.

Rikosseuraamukset ja hoito-ohjelmat

Doris MacKenzie ja David Farrington julkaisevat perusteellisen katsauksen siihen, mitä tiedetään erilaisten rangaistusten ja rikosseuraamuksiin liittyvien ohjelmien vaikutuksesta uusintarikollisuuteen. Katsaus nojautuu vuoden 2005 jälkeen julkaistuihin satunnaistettuihin arviointitutkimuksiin, systemaattisiin katsauksiin ja meta-analyyseihin. Pelotteeseen ja valvontaan perustuvat seuraamukset eivät yleensä vähentäneet uusintarikollisuutta tai vähensivät sitä vain vähän. Sen sijaan taitokoulutus (skills training) ja restoratiivisen oikeuden käyttö vähensivät uusintarikollisuutta. Tuomittujen elämää tukevien ohjelmien vaikutuksesta ei aineiston valossa voi sanoa mitään.

Martin Schmucker ja Friedrich Lösel julkaisevat meta-analyysin hyvätasoisista arviointitutkimuksista, joita on tehty seksuaalirikollisten hoito-ohjelmien vaikutuksesta rikosten uusimiseen. He kelpuuttivat mukaan kuusi tutkimusta, joissa oli satunnaistetut koe- ja verrokkiryhmät, ja 23 tutkimusta, joissa satunnaistamista ei ollut käytetty, mutta ryhmät oli joko kaltaistettu useiden tärkeiden taustamuuttujien suhteen tai koe- ja verrokkiryhmän vertailukelpoisuutta ei muuten ollut syytä epäillä. Meta-analyysi osoitti, että ohjelmat vähensivät rikosten uusimista runsaat 3 prosenttiyksikköä. Uusimisaste väheni noin 13 %:sta 10 %:iin eli 23 %.

Restoratiivisen oikeuden kokeilut

Lawrence Shermanin, Heather Strangin ym. artikkeli vetää yhteen vuoden tulokset 12 kokeesta, joilla vuosina 1995–2004 testattiin restoratiivisen kokousmenettelyn vaikutuksia rikoksentekijöiden uusintarikollisuuteen ja sekä rikosten uhrien että tekijöiden kokemuksiin ja emotionaaliseen tilaan, kuten rikosten pelkoon, oikeudenmukaisuuden kokemukseen ja kostonhaluun. Kokeet tehtiin Australiassa ja Englannissa. Australian kokeissa restoratiivinen neuvonpito oli oikeuskäsittelyn vaihtoehto ja Englannissa se oli menetelmä, joka tapahtui normaalin oikeuskäsittelyn ohella. Toisin kuin Suomen rikossovittelussa, Australian ja Englannin neuvonpitoihin osallistuu myös tekijän ja uhrien omaisia ja tukihenkilöitä. Toinen ero on se, että kokouksen vetäjä on tehtävään koulutettu poliisi. Itse ydin on kuitenkin sama kuin Suomessa. Restoratiivisessa neuvonpidossa tai sovittelutapaamisessa käydään keskustelua siitä, mitä ja miksi on tapahtunut ja mitä rikos on aiheuttanut, sekä pyritään sopimaan siitä, mitä asian korjaamiseksi tehdään. Molemmissa edellytyksenä on se, että rikoksesta epäilty ainakin jossain määrin myöntää tapahtuneen.

Kokeista kymmenessä oli mukana henkilöuhri (poikkeuksia olivat myymälänäpistys ja rattijuoppous). Näissä tapauksissa menettely vähensi uusintarikollisuutta 9 kokeessa 10:sta. Kaikkein paras kustannus/hyötysuhde oli vakavissa väkivaltarikoksissa toteutetuissa sovittelukokouksissa.

Australian kokeissa, joissa tekijä määrättiin arvalla joko sovittelukokoukseen tai tuomioistuinkäsittelyyn, tekijät kokivat sovittelumenettelyn oikeudenmukaisempana. Australian rattijuopumusta koskevissa kokeissa sovittelukokous synnytti tekijässä enemmän häpeän ja syyllisyyden tunteita kuin oikeudenkäyntiin osallistuminen, vaikka he kokivatkin itse asian käsittelyn oikeudenmukaisemmaksi. Rikoksen uusimiseen rattijuoppouden käsittelytavalla ei ollut vaikutusta. Kymmenen vuotta kokeen jälkeen erityisesti väkivaltarikoksiin syyllistyneet sanoivat usein, että sovittelukokous oli ollut käännekohta heidän elämässään. Heidän asenteensa rikosten tekemistä kohtaan olivat kielteisempiä kuin verrokeilla.

Sovittelukokoukset paransivat uhrin kokemusta, hyvinvointia ja tyytyväisyyttä verrattuna normaaliin oikeusprosessiin. Australian kokeissa uhrit kokivat vähemmän pelkoa samaa tekijää kohtaan, ja he olivat tyytyväisempiä siihen tapaan, jolla asia käsiteltiin. He olivat myös vähemmän kostonhaluisia kuin ne, joiden asia oli käsitelty normaalijärjestyksessä. Lontoon kokeissa myös ryöstön ja asuntomurron uhrit, jotka arvottiin sovittelukokoukseen, kärsivät huomattavasti vähemmän posttraumaattisesta stressistä kuin verrokkiryhmä. Erityisesti hyötyivät naispuoliset uhrit. Englannissa suoritetuissa kokeissa sovittelukokous ei ollut normaalin oikeusmenettelyn vaihtoehto vaan sitä täydentävä menettely.

Shermanin ja kumppaneiden raportoimat restoratiivisen oikeuden satunnaistetut kokeet tukevat sitä, että samoja yleisiä restoratiivisia perusperiaatteita noudattava suomalainenkin rikossovittelu vähentää rikollisuutta ja uhrien pelkoa. Erot ympäristössä ja itse menettelyssäkin ovat kuitenkin huomattavia, joten kovin vahvaa tukea Australian ja Englannin kokeet eivät antaneet Suomen rikossovittelulle. Erityisen kiinnostavaa olisi tietää, millaisia eroja osapuolten tukihenkilöiden läsnä- tai poissaolo tuottavat restoratiivisten neuvonpitojen vaikutuksiin.

Lähteitä ja lisätietoja:
Valtaosa artikkelin lähteistä on Journal of Experimental Criminology 2015:4 artikkeleita, http://link.springer.com/journal/11292. Julkaissut vuodesta 2005 lähtien 285 artikkelia, joista 24 vapaasti luettavissa.

Tässä on käytetty myös Campbell-yhteistyöverkoston katsauksia, kuten Petrosinon ym (2013) systemaattista katsausta Scared Straight -tyyppisiin. http://www.campbellcollaboration.org/. Julkaisee vuosittain 10–20 systemaattista katsausta. Aineisto vapaasti ladattavissa.

Hyvä lyhyt katsaus erilaisten kokeellisten ja muiden arviointitutkimusten vahvuuksiin ja heikkouksiin. Coalition for Evidence-Based Policy (CEBP). (2014). Which study designs are capable of producing valid evidence about a program’s effectiveness: a brief overview. http://coalition4evidence.org/

Vastauksia satunnaistettujen verrokkitutkimusten käytön kritiikkiin. Terveyden edistämisen alalla, mutta paljolti samoja kysymyksiä kuin muillakin aloilla. Rosen, Laura, Orly Manor, Dan Engelhard, and David Zucker. “In Defense of the Randomized Controlled Trial for Health Promotion Research." American Journal of Public Health 96, no. 7 (July 2006): 1181–86. doi:10.2105/AJPH.2004.061713.

 
Julkaistu 23.3.2016
Sivun alkuun |