Jukka Lammi

Vapautuva vanki tarvitsee yhteisön

Kokemuspuheenvuoro

Synnyin Tampereella -60-luvun puolivälissä ja ensimmäiset kuukaudet jouduin viettämään "joulumerkkikodissa" äidin tuberkuloosiepäilyn vuoksi. Koti ei ollut vauras, mutta aina oli ruokaa ja puhtaat vaatteet. Isäni oli paljon poissa kotoa työhommissa ja äitini yritti minua ja isoveljeäni kasvattaa. Isäni oli aika ankara mies ja jostain syystä ei oikein hyväksynyt minua. 13-vuotiaana aloitin tupakanpolton ja kokeilin alkoholia, 8. luokalla opin myös imppaamaan. Sain jotenkin peruskoulun loppuun ja menin heti töihin eräälle kauppapuutarhalle. 17-vuotiaana lähdin Etelä-Suomeen maanrakennuskoneenkuljettajakurssille ja siellä opin kaivurihommien ohella juomaan aina kun mahdollista. Pääsin töihin ajamaan paalutuskonetta ja tein komennustöitä armeijaan menoon asti.

Parikymppisenä muutin Pohjois-Suomeen ja saman katon alle kolmen lapsen yksinhuoltajan kanssa. Minusta ei ollut ottamaan vastuuta edes omasta elämästäni saati olemaan perheen pää. Juominen jatkui ja työsuhteet olivat lyhyitä. Meille syntyi poika, mutta olin kiinni päihteissä ja viinan lisäksi kuvioihin tuli erilaiset lääkkeet, joita hain pahaan olooni. Näillä asioilla oli suuri vaikutus silloiseen isänä olemiseeni.

Vuonna 1989 tein pitkiä päiviä töissä ja kerran tulin kotiin humalassa ja yritin hirttäytyä. Avovaimoni tuli onneksi paikalle ajoissa. Pari vuotta myöhemmin ajoin autolla metsään ja selkärankani murtui kolmesta kohtaa. Selkääni tehtiin luudutusleikkaus, enkä pystynyt enää tekemään fyysisiä töitä entiseen malliin – jos olisin enää muutoinkaan kyennyt niistä suoriutumaan päihdeongelmani vuoksi.

Siitä alkoi uusi aika, kun rahaa ei ollut tarpeeksi juominkeihin ja tutustuin kavereihin, jotka eivät olleet enää työmarkkinoilla. Tutuiksi tulivat kaikenlaiset viritykset, joilla sai hommattua rahaa, viinaa tai pillereitä. Ajelin humalassa autolla ja teimme yhdessä omaisuusrikoksia. Sain ehdonalaisia ja yhdyskuntapalveluakin, kunnes 1996 jouduin ensimmäistä kertaa vankilaan, tuomio oli reilu vuosi josta pääsin puolikkaalla. Melko pian tämän jälkeen poikamme joutui perhekotiin ja oli siellä, kunnes lähdimme hoitoon Kortesjärven perhehoitokotiin, jota ylläpiti Kan ry. Saimme kristilliseltä pohjalta toimivaa hoitoa ja siellä oli hyvä olla. Puolen vuoden hoidon jälkeen muutimme synnyinseudulleni ja sain hommattua työpaikan. En jaksanut olla siellä kovin pitkään vaan aloin juomaan ja 1998 puukotin yhtä ryyppykaveria niin, että hän kuoli. Minut tuomittiin taposta ja siitä vuoden kuluttua päätimme lähteä eri teille avovaimoni kanssa.

Vankeusaikana yritystä ja takapakkia

Kun olin ollut jonkin aikaa tutkintavankina Kylmäkoskella, luin vankien uudesta päihdestrategiasta. Ymmärsin, että minullakin oli sauma saada hoitoa ja kuluisihan aika samalla paremmin. Päätin, että opiskelen, osallistun työhön ja kehitän itseäni, jotta pärjään yhteiskunnassa vapauduttuani. Kävin ensimmäisen atk-kurssini jo tutkintavankeudessa ja reilun vuoden päästä pääsin Hämeenlinnaan korottamaan peruskoulun päästötodistusta, jonka jälkeen pääsin vielä lukioon.

Minulla oli tuolloin käytössäni mielialalääkkeitä ja neuroleptejä ja kerran onnistuimme tekemään myös kiljua. Sitä juotuani tappelin sillä seurauksella, että yksi vanki kuoli. Se pidensi tuomiotani 12,5 vuoteen ja olin ns. kiinni 8 vuotta ja 6 kuukautta. Ehdin tehdä inventaariota elämästäni. Minut siirrettiin Turun vankilaan ja jouduin sellaiselle osastolle, josta ei käyty töissä. Kuitenkin pääsin "putsariksi" ja pian minulle tarjottiin mahdollisuutta osallistua omaehtoisen muutoksen (OMA) -ohjelmaan. Se on yksi kuntouttavista väkivaltarikollisille suunnatuista toimintaohjelmista, jolla pyritään parantamaan vangin selviytymistä yhteiskunnassa ja vähentämään riskiä uusintarikollisuuteen. Ohjelman aikana kävimme ryhmässä ja yksilötyönä läpi rikoksiamme, mikä oli rankka kokemus. Kurssia vetivät psykologi, pastori ja vanginvartija. Puhuimme ajatusvääristymistä ja vaikeudesta tunnistaa henkilökohtaisia riskitilanteita. Itselläni oli tieto siitä, että ongelmani liittyivät suurimmaksi osaksi päihteiden käyttöön. Toki hermot olivat heikossa kunnossa selvinpäinkin, koska päihteet ja niiden saanti pyörivät mielessä jatkuvasti. Tajusin, että minun on päästävä eroon ajatusmaailmaani turruttavista lääkkeistä ja käytävä asiat läpi vankeusaikanani. Kurssin jälkeen hain Riihimäen vankilaan jatkamaan lukio-opintojani, mutta vaihdoin pian lukion ammattikoulun metallipuoleen. Kävin tuolloin myös vihanhallintakurssin. Olin ollut pari vuotta Riihimäellä, kun paloin loppuun ja menin eristyksen kautta Turun "läänille". Siellä eristäydyin täysin ja mietin mm. syyllisyyskysymystä.

Vaasan vankilan kristillinen osasto toimi minulla

Olin todella masentunut ja mietin jopa päivieni päättämistä, kun huomasin ilmoituksen Vaasan vankilassa alkavasta kristillisestä osastosta. Hain sinne ja tulin valituksi. Joulukuussa 2004 meitä aloitti kymmenen vankia. Olin aluksi epäluuloinen kaikkia ja kaikkea kohtaan, sillä olin kuullut vankien varmalta taholta, millainen vankiaines tuolle osastolle pääsee. Kuitenkin pian huomasin tietojen olleen vääriä ja sopeuduin ryhmään. Oli hyvä, ettei meitä päihdekuntoutujia eristetty täysin muusta vankilan toiminnoista, vaan olimme aamupäivät töissä normaalisti eri työpisteissä ja kävimme lounaalla yhdessä muiden vankien kanssa. Iltapäivällä oli erilaisia ryhmiä. Kuntoutuksessa otettiin ihminen kokonaisvaltaisesti huomioon ja siihen kuului yhtälailla fyysisen, psyykkisen, sosiaalisen kuin hengellisen toimintakyvyn tukeminen.

Olin ajatellut olevani hyödytön ja täysin epäonnistunut isänä, poikana ja myös miehenä. Olin miettinyt, etten varmaan kelpaisi enää Jumalallekaan, kun olin aiheuttanut niin paljon harmia kaikille läheisille. Toisaalta tiesin, että alkaa olla viimeiset hetket saada asiani kuntoon. Vankilan pastori sanoi minulle, että parasta, mitä voin tehdä läheisteni hyväksi, on aloittaa itseni hoitaminen. Päätin ottaa kaiken tarjottavan avun vastaan ja sitoutua osaston sääntöihin. Tavoitteenani oli päihteetön elämä. Yksilökeskustelut vankilapastorin, psykologin ja vankilalähettien kanssa olivat tärkeitä. Koko henkilökunta osallistui kuntoutukseen tehtävänsä mukaisesti – esimerkiksi päihteettömyyden valvonta on tärkeä tukitoimi päihdekuntoutuksessa, vaikka jotkut eri mieltä asiasta ovatkin. Tammikuussa 2005 kohtasin vihdoin armollisen Jumalan ja uskonratkaisun myötä minulle avautui toivon näköala. Kaverit ihmettelivät, mitä minulle oli tapahtunut, koska sisäinen muutos näkyi myös ulkoisessa olemuksessa. Viha ja katkeruus olivat poissa ja rauha oli tullut tilalle. Tiesin löytäneeni sen, mistä lapsena olin kuullut äidiltäni ja mitä olin paennut ja toisaalta kaivannut elämääni. Osastolla oloaikana tehtiin jatkosuunnitelmia, kolme eri versiota. Kaikissa ajatuksena oli, että siirtyisin tuomioni loppuvaiheessa laitoksen ulkopuoliseen kuntoutukseen, joka myös toteutui lopulta.

Voin rehellisesti sanoa, että kristillinen osasto toimi ponnahduslautana parempaan elämään. Vaasasta siirryin Laukaan vankilaan. Kävin keskusteluja psykologin kanssa ja ystävystyin paikallisen helluntaiseurakunnan pastorin kanssa ja vapauduttuani muutin seurakunnan asuntoon. Oli tärkeää, että oli suunnitelma ja myös varasuunnitelmia, jos jokin olisi mennyt pieleen. Suunnitelman mukaisesti pääsin tuomioni neljäksi viimeiseksi kuukaudeksi Jyväskylän Katulähetyksen ylläpitämään Tessio Backan hoitokotiin. Sillä oli suuri merkitys, että vapauduin ikään kuin portaittain ja sain opetella erilaisia käytännön asioita. Pääsin lopulta suoraan tukijoukkojen yhteyteen, mikä on ensiarvoisen tärkeää vapautuvalle vangille. Suhteet tukiverkostoon olisi tärkeä saada luotua jo vankeusaikana. Juuri tuossa siirtymävaiheessa vanki tarvitsee erityisen paljon tukea, koska kaikki on uutta ja outoa sekä osittain pelottavaa. Osastolla aloitin prosessin, joka jatkuu yhä. Kun ennen pääni täyttivät ajatukset, mistä saisin alkoholia, lääkkeitä tai huumeita, nyt tuo himo on kadonnut. Sain kuntoon myös ihmissuhteitani ja nykyisin minulla on hyvät välit veljeeni ja äitiini.

Nykyinen elämäni

Tutustuin tulevaan vaimooni Minnaan tuomioni loppuvaiheessa ja menimme kihloihin ja naimisiin pian vapauduttuani. Minulle on merkittävä asia, että myös vaimoni on uskossa. Vietimme juuri 8-vuotishääpäiväämme emmekä ole koskaan nähneet toisiamme päihtyneinä. Vapauduttuani olin aluksi työttömänä. 2007 lopussa osallistuin atk-kurssille ja teimme vaimoni kanssa välillä vapaaehtoistyötä Kan-kodeilla. Silloinen toiminnanjohtaja ehdotti opiskelua päihdetyöntekijäksi. Sain apua ehdonalaisvalvojalta hakemusten kanssa, ja pääsinkin kouluun ja myöhemmin Jyväskylän katulähetykselle oppisopimuskoulutukseen. Vuonna 2009 sain suoritettua päihdetyön ammattitutkinnon.

Olen ollut töissä päihdetyönohjaajana viisi vuotta ja teen vapaaehtoistyötä seurakunnan vankilalähettinä. Kuulun myös Helluntaiherätyksen valtakunnalliseen vankilatyötoimikuntaan. Olemme vaimoni kanssa mukana huostaanotettujen lasten vanhempien vertaisryhmätoiminnassa (Voikukkia-verkosto). Olen miettinyt, miten sitä saisi hyödynnettyä vankiloissa, koska monilla vangeilla on heikot yhteydet lapsiinsa tai ne ovat peräti katkenneet. Tämä voi olla yhtenä osasyynä vangin toivottomuuteen ja hällä väliä -asenteeseen.

Olen käynyt Etelä-Pohjanmaan sairaanhoitopiirin kokemusasiantuntija/kokemuskouluttajakoulutuksen ja käynyt puhumassa nuorille väkivallan vaaroista. Tällä hetkellä opiskelen lähihoitajaksi ja valmistunen ensi vuoden tammikuussa.

Nykyisin minulla on läheiset välit myös poikaani ja tapaamme aika usein. Minusta tuli pappa tammikuussa, täsmälleen 10 vuotta uskoontuloni jälkeen. Osa entisistä kavereista ei halua enää pitää yhteyttä kanssani, mutta tilalle on syntynyt uusia ystävyyksiä.

Puolestani on rukoiltu pienestä pitäen ja jossain vaiheessa se on alkanut vaikuttamaan. Olen viimein alkanut nauttia elämästäni. Vietän elämää vapaudessa ilman päihteitä ja rikoksia. Elämä on kasvamista kohti ehyempää ihmisyyttä ja normaaliutta, johon kuuluvat läheiset ihmissuhteet ja kodin löytyminen. Olen huolestuneena seurannut keskusteluja vankilapappien tarpeellisuudesta, sillä olen itse saanut heiltä suuren tuen elämääni ja uskon, etten olisi ilman heidän panostaan tätäkään juttua kirjoittamassa.

 
Julkaistu 13.3.2015
Sivun alkuun |