Matti Laine

Väkivallan monet kasvot

Kriminologia-palstalla tarkastellaan väkivallan selitysmalleja.

Kun tapahtuu jokin merkittävä rikos, julkisuudella on taipumus pyrkiä nopeasti löytämään selityksiä ja erityisesti niin, että selityksiä on vain yksi ja sekin mahdollisimman yksinkertainen. Ilmiön monimutkaisuuden esiintuominen koetaan usein vain selittelyksi tai tietämättömyydeksi. Sama ongelma saattaa ilmetä myös tieteen tasolla. Pyritään löytämään yksi ja kattava teoria, joka selittäisi kaiken rikollisen käyttäytymisen.

Ongelma vain on siinä, että eri maiden rikoslakien kieltämät teot ovat niin monimuotoisia, että niihin liittyvien käyttäytymismallien selittäminen vain yhdellä teorialla tai taustatekijällä ei tunnu uskottavalta. Kaikki rikollisuus ei johdu heikosta itsekontrollista tai vertaisryhmässä tapahtuneesta sosiaalisesta oppimisesta. Voidaan jopa sanoa, ettei ole yhtä rikollisuutta vaan rikollisuuksia, ei yhtä väkivaltarikollisuutta vaan väkivaltarikollisuuksia. Samalla voisi myös pohtia sitä, pitäisikö rikollista käyttäytymistä selittää vähemmän erityisillä kriminologisilla teorioilla ja enemmän sellaisilla teorioilla, malleilla ja taustatekijöillä, jotka selittävät ihmisten käyttäytymistä yleensä.

Cathy Spatz Widom (2014) on kritisoinut kriminologista tutkimusta siitä, että se on perinteisesti nähnyt väkivaltarikollisuuden ja väkivaltarikolliset liian homogeenisenä joukkona. Väkivallan syyt on usein nähty vain kulttuurisina, eikä väkivallan tekijöiden heterogeenisyyttä muun muassa psykologisten taustatekijöiden suhteen ole riittävästi huomioitu tai tutkittu. Hän on tutkimuksissaan keskittynyt vahvasti lapsuudenaikaisen kaltoinkohtelun ja laiminlyönnin (child abuse and neglect, CAN) ja väkivaltaisen käyttäytymisen yhteyden selvittämiseen. Tutkimusten perusteella voidaan esittää seuraavat perusteesit:

• Kaltoinkohtelu ja laiminlyönti lapsuudessa (CAN) lisäävät henkilön riskiä syyllistyä aikuisena rikoksiin yleensä, myös väkivaltaisiin rikoksiin. Tämä riski kasvaa sekä pojilla että tytöillä.

• Vaikka CAN lisää väkivaltariskiä, se ei ole väistämätöntä ja determinististä. Suuri osa lapsena kaltoinkohdelluista ei ole aikuisena väkivaltaisia.

• Fyysisen väkivallan lisäksi myös laiminlyötyjen lasten väkivaltariski on korkeampi. Harvat teoria ovat tätä ilmiötä selittäneet (poikkeuksena paine-/anomiateoria).

• Väkivaltaa ilmenee ilman, että henkilön lapsuuskokemuksista löytyy lainkaan kaltoinkohtelua. Tämän ryhmän tieteellinen tutkiminen olisi tärkeää.

Toinen taustatekijä, joka on mukana Widomin analyysissa, on traumaperäinen stressihäiriö (post-traumatic stress disorder, PTSD). Sen oireisiin saattaa liittyä takautumia, painajaisia ja pelkotiloja, masennusta ja välttämiskäyttäytymistä, kiihtymystiloja ja vihanpurkauksia. On tutkittu muun muassa hyvin traumaattisten sotakokemusten merkitystä PTSD:n synnylle ja mahdolliselle väkivaltakäyttäytymiselle sodasta palaamisen jälkeen.

XXX

Widomin mukaan edellä mainittujen kahden taustatekijän (CAN, PTSD) ja väkivaltakäyttäytymisen yhteyttä tutkimalla voidaan osoittaa väkivaltarikollisuuden monimuotoisuutta. Tällöin esiin nousee ainakin neljä ryhmää. Ensimmäiseen kuuluvat ne, jotka ovat syyllistyneet väkivaltarikoksiin, mutta heidän taustassaan ei ole kumpaakaan kahdesta mainitusta. Toisen ryhmän muodostavat ne väkivaltaan syyllistyneet, joilla on taustassa CAN. Kolmas ryhmä on väkivaltaan syyllistyneet, joilla ennen väkivaltaa on ilmennyt CAN ja sitten PTSD. Neljänteen ryhmään kuuluvat ne, joilla on CAN-tausta, mutta PTSD ilmenee vasta väkivallan jälkeen. Tiivistettynä seuraavasti:

1) vain väkivalta

2) CAN –> väkivalta

3) CAN –> PTSD –> väkivalta (PTSD ensin)

4) CAN –> väkivalta –> PTSD (väkivalta ensin)

Toki on sitten olemassa ainakin viides ryhmä: ne joilla ei ole mitään näistä kolmesta tekijästä. Sitäkin ryhmää on silti syytä tutkia. Empiiristä evidenssiä tälle jaottelulle Widom on etsinyt tutkimuksella, jossa koe- ja verrokkiryhmäasetelman kautta hyödynnettiin mm. rekisteritietoja, haastatteluja, testejä yms. Piilorikollisuuden aiheuttaman virheen korjaamiseksi rekisterien ohessa käytettiin myös itseraportointia.

Tutkimuksessa löytyi kaikkiin ryhmiin kuuluvia väkivaltarikokseen syyllistyneitä. Noin 70 prosentilla oli taustassa CAN. Noin 30 prosenttia eli lähes kolmannes kuului ryhmään "vain väkivalta". CAN-pääryhmä jakaantui sitten seuraavasti: vain CAN 49 prosenttia, PTSD ennen väkivaltaa 13 prosenttia ja väkivalta ennen PTSD:ää 8 prosenttia.1 On siis olemassa joukko henkilöitä, joilla traumaperäisen stressihäiriön aiheuttajana on ollut väkivalta, jossa itse on oltu tekijänä.

Edellä mainittuja neljää ryhmää voidaan vertailla tausta- ym. muuttujien suhteen. Rikostyyppien yleisyydessä kussakin ryhmässä on selkeitäkin eroja, mutta vertailua vaikeuttavat suhteellisen pienet luvut tilastojen eri soluissa. Näyttäisi kuitenkin siltä, että henkirikoksiin tai niiden yrityksiin syyllistytään enemmän ryhmissä, joissa on mukana CAN tai CAN ja PTSD. Nuorin pidätysikä on ryhmällä CAN–>väkivalta–>PTSD. Ja sukupuolellakin on väliä. Ryhmä "vain väkivalta" koostuu lähes kokonaan miehistä, vain noin 3 prosenttia siihen kuuluvista on naisia. Korkein naisten osuus on ryhmässä "PTSD ensin", noin 36 prosenttia. Kaiken kaikkiaan näyttäisi siltä, että "vain väkivalta"-ryhmä muistuttaa kaikista eniten ns. viidettä, "ei mitään"-ryhmää.

XXX

Monia jatkokysymyksiä herää. Miksei kaikille väkivaltakokemuksissa mukana olleille kehity PTSD:tä? Mikä teoria tms. selittää ryhmän "vain väkivalta" väkivaltarikoksia? Sotakokemusten merkitystä myöhemmän väkivaltaisuuden suhteen on jonkin verran kriminologian piirissä pohdittu. Yleisesti ottaen on todettu, että myytti "väkivaltaisesta veteraanista" ei pidä paikkaansa. Sodassa toteutettu tappaminen ei suoraan siirry siviiliin. Mutta voiko sotakokemusten aiheuttamalla PTSD:lla olla tässä jokin rooli?2 Suomen nykyhistorian väkivaltaisin kausi henkirikoksilla mitattuna sijoittuu sisällissodan jälkeiseen aikaan, 1920-luvulle. Suoraa yhteyttä vuoteen 1918 ei välttämättä ole, tekijät olivat paljolti vielä lapsia tai hyvin nuoria sodan ja sen jälkiselvittelyn aikana. Mutta olisiko vaikutus jotenkin välillinen? Myös jatkosodan jälkeen pääkaupunkiseudulle kerääntyi suurehko joukko miehiä, jotka olivat riippuvaisia heroiinista, morfiinista ja/tai alkoholista. Widomkin viittaa siihen, että usein päihteitä käytetään PTSD:n lääkitsemiseksi.

CAN:illa ja PTSD:llä on yhteys myös biologiaan. Uusin tutkimus on tuonut esiin, miten pahoinpitely, hylkääminen, traumaattiset kokemukset yms. muuttavat lapsen kehittyviä ja muovautuvia aivoja niin, että ainakin osa tuosta muutoksesta on pysyvää. Kaikki eivät tähän kuitenkaan usko. Arto Jokinen (2000) kirjoitti aikanaan:

Male eli urosväkivalta viittaa käsitykseen miesten väkivaltaisuuden biologisesta perustasta tai käsitykseen, että olisi olemassa erityinen miehinen väkivallan muoto, jolla on biologis-fysiologis-evolutionaarinen tausta. Sanoudun jyrkästi irti käsityksistä, että miesten taipumus käyttää väkivaltaa johtuu ratkaisevasti testosteronista, geeneistä, kromosomeista, aivoista, evoluutiosta, lihasmassasta, ulkoisista tai sisäisistä sukuelimistä tai mistään vastaavasta… Tästä väkivallan pelosta ja miesten keskinäisestä epävarmuudesta ei yleensä puhuta, mutta siihen varustaudutaan (ja siten uusinnetaan) miesten homososiaalisissa liittymissä: jengeissä, kaljabaarien äijäkerhoissa, kabinettien valtaklikeissä, saunasakeissa ja muissa hyvä veli -kerhoissa ja klubeissa. Heteromiesten homososiaaliset liittymät edustavat miehisen etuoikeuden alakulttuuria, jossa patriarkaalista valtaa uusinnetaan.

Jos sanotaan, ettei ihmisen (miehen) käyttäytyminen (väkivalta) johdu aivoista, niin silloin on siirrytty tieteen piiristä yliluonnollisten uskomusten piiriin.

LÄHTEITÄ:

Widom, Cathy Spatz: Varieties of Violent Behavior: The 2013 Sutherland Address. Criminology 52 (2014):3, 313–344.

Jokinen, Arto: Panssaroitu maskuliinisuus: Mies, väkivalta ja kulttuuri. Vammala: Tampere University Press, 2000.

1) Pienemmissä ryhmissä N oli pieni, mikä jossain määrin heikentää luotettavuutta ja yleistettävyyttä.

2) Kun tutustuu Väinö Linnan elämäkertoihin, ei voi välttyä ajatukselta, että hänen kriisiensä taustalla saattoi olla sodan aikaansaama PTSD. Linna joutui mm. kranaattikeskitykseen, jolloin lähes kaikki ympärillä olevat silpoutuivat hengiltä. Häntä hoidettiin psykoanalyysin keinoin. Mielenkiintoista olisi tietää tarkemmin mistä puhuttiin.


 
Julkaistu 13.3.2015
Sivun alkuun |