Olavi Kaukonen & Jouni Tourunen

Päihdekuntoutus yhteiskunnallisena sovitteluna?

Päihdekuntoutuksen käyttöä rikosseuraamusten osana voisi edistää kehittämällä päihdekuntoutusta yhtenä yhteiskunnallisen sovittelun muotona.

Valtaosa rikosseuraamusasiakkaista kärsii päihde- ja muista sosiaalisista ongelmista. Rikosseuraamusjärjestelmästä on muodostunut sisäisesti tarpeettoman valikoiva: yhdyskuntaseuraamuksiin voidaan tuomita vain sellaiset henkilöt, jotka kykenevät niistä suoriutumaan. Edellytyksenä ovat riittävä elämänhallinta ja aineelliset edellytykset, kuten asunto, joten huono-osaisimmat päätyvät lähes automaattisesti vankilaan. Lisäksi seuraamusjärjestelmän vaikuttavuus kärsii, koska etenkään lyhytaikaisvankien kuntoutusta ei ehditä edes suunnitella.

Toinen ongelma liittyy sosiaali- ja terveydenhuollon peruslähtökohtiin: keskeisimmät tavoitteet sosioekonomisten ja terveyteen liittyvien erojen kaventamisesta jäävät toteutumatta juuri niissä väestöryhmissä, joissa pienilläkin toimenpiteillä olisi saavutettavissa suurin rajahyöty. Seuraamusjärjestelmään päätyneiden kansalaisten selviytymisvalmiudet ovat kaikkein heikoimmat. Yhteisten pelisääntöjen puuttuessa he jäävät niidenkin palvelujen ulkopuolelle, joihin heillä muutoin olisi lakisääteinen oikeus.

Kun 1990-luvulla suunniteltiin erillistä päihderiippuvaisten rikostentekijöiden sopimushoitoseuraamusta, huomattiin, että rikosseuraamusjärjestelmän ja päihdehuollon tavoitteet voivat olla pääosin yhteiset, mutta keskinäiset suhteet myös sisäisesti jännitteiset. Päihdehuoltolain mukaan rikoksentekijöillä on oikeus kuntoutukseen, mutta kuntoutuksen ei pitäisi määräytyä moitittavan teon vaan avun tarpeen perusteella.

Kolmas pulma liittyy rikosoikeudellisen järjestelmän ja kansalaisyhteiskunnan välisiin suhteisiin, joista keskusteltiin Pohjoismaissa etenkin 1970-luvulla, kun norjalainen sosiologi ja kriminologi Nils Christie julkaisi artikkelinsa konflikteista omaisuutena. Hän katsoi, että nyky-yhteiskunta ja yhteisen elämän muodot tarjoavat aivan liian vähän aitoja konflikteja ja niiden ratkaisemisen mahdollisuuksia. Erikoistuneet ammattiryhmät, kuten juristit ja terveydenhuollon ammattilaiset, ovat valmiita omimaan ja piilottamaan kansalaisyhteiskunnassa esiintyvän konfliktin heti kun sellainen ilmenee. Tämä korruptoi ja köyhdyttää kansalaisyhteiskuntaa, jonka inhimillisen elämän muodot imaistaan kasvottomaan oikeusprosessiin tai häivytetään sairauksiksi. Uhri sivuutetaan muodollisessa prosessissa kokonaan, eikä rikoksentekijäkään joudu henkilökohtaisesti vastaamaan toimintansa seurauksista. Neljäkymmentä vuotta ei ole tyystin häivyttänyt kritiikin terää, vaikka yhdyskuntaseuraamusten kasvu 1990-luvulta alkaen sekä rikos- ja riita-asioiden sovittelujärjestelmä ovat osaltaan purkaneet jännitettä.

Sovittelujärjestelmän kansalaisyhteiskunnallinen merkitys

Rikos- ja riita-asiain sovittelusta on säädetty sosiaalihuollon lainsäädännössä (1005/2005). Sovittelu on ensi sijassa virallisjärjestelmän vaihtoehto, joka toteutetaan pääosin rikosoikeusjärjestelmän ulkopuolella, sosiaali- ja terveysministeriön ohjauksessa.

Sovittelun tavoitteet menevät virallista rikosoikeusjärjestelmää pidemmälle antamalla rikoksentekijälle mahdollisuuden kohdata tekonsa seuraukset ja myös rikoksen uhrin. Rikollista tekoa ei saa peruutettua, mutta sovittelussa tekijälle syntyy parhaimmillaan mahdollisuus yrittää jollakin tavoin sovittaa tekonsa seuraukset – tai ainakin esittää anteeksipyyntö. Sovittelussa siis kristallisoituu virallisen rikosoikeusjärjestelmän perimmäisiä tavoitteita: katumus, sovitus ja muutoksen mahdollisuus silloinkin, kun rikoksentekijä on alun perin kiistänyt tekonsa tai sen moitittavuuden. Uhrin suojelemiseksi lähisuhdeväkivaltaa on mahdollista sovitella vain poliisin tai syyttäjän aloitteesta.

Virallisen syytteen alainen asia voi edetä rikosprosessissa eri tavoin, mutta ainakin onnistunut sovittelu voi vaikuttaa myös rikoslain mukaiseen rangaistukseen ja sen mittaamiseen oleellisesti. Sovittelu on siis toimintatavoiltaan ja tavoitteiltaan erityisen lähellä yhdyskuntaseuraamuksia. Akateemisessa oikeuspoliittisessa tutkimuksessa on vahvistumassa tuomioistuinkäytäntöjen kommunikatiivisuutta korostava malli. Käytännössä esimerkiksi Kriminaalihuollon tukisäätiö on kokeillut projektissaan vakavien rikosten sovittelun toimivuutta.

Päihdekuntoutus moraalisten ongelmien käsittelijänä

Päihteiden käyttöä voidaan pitää riippuvuutena, sairautena tai itsekontrollikyvyn puutteena, mutta ongelmiin johtanut päihteiden käyttö on aina myös moraalinen ongelma. Päihdeongelman käsittäminen sairaudeksi ei ole kaikissa tapauksissa aivan perusteltua, mutta on ajateltu, että kuntoutuksella on paremmat onnistumisen edellytykset silloin, kun moraalista painolastia puretaan nimeämällä ongelma sairaudeksi. Paradoksaalista kyllä, eräissä hoito-ohjelmissa sairauskäsitys on koko ajattelun perusta, mutta hoito rakentuu siitä huolimatta ennen kaikkea moraalisen ristiriidan ja painolastin varaan: potilaan omaiset tai läheiset kertovat kasvokkain potilaalle, miten tämä on pettänyt heidän odotuksensa, toiminut väärin tai aiheuttanut vahinkoa päihteiden käytöllään.

Vaikka tällaista henkistä "boot campia" ei harrastettaisikaan, päihdehoidon yhtenä tavoitteena on käsitellä myös näitä moraalisia ristiriitoja. Riippumatta siitä, miten päihdeongelma määritellään, päihdekuntoutus on joka tapauksessa käytännön toimintana eräänlaista yhteiskunnallista sovittelua. Uutta elämäntapaa on vaikea opetella, jos ei ensin näe ongelmia vanhassa.

Kun päihteiden käyttö on johtanut rikoksiin, se aiheuttaa oikeutetusti syyllisyyttä, sillä päihtymys ei vähennä rikosoikeudellista vastuuta. Suuri osa tuomioon johtaneista rikoksista on uhrittomia. Sellaisia ovat esimerkiksi rattijuoppous, joka ei ole aiheuttanut vahinkoa muille, toistuva huumausaineen käyttörikos tai yleinen häiriökäyttäytyminen; pääosin määritelmällisesti päihderikoksia, joissa päihteiden ongelmakäyttö pitää yllä normien vastaista käyttäytymistä.

Päihdekuntoutus osana rikossovittelua

Toistaiseksi päihdehuollon palveluja on käytetty osana rikosseuraamusjärjestelmää vankeuden loppuvaiheessa vankilan ulkopuolisessa kuntoutuslaitoksessa, valvotun koevapauden osana tai kun yhdyskuntapalvelun tunteja on käytetty päihdehuollon avokuntoutukseen. Palveluja on kuitenkin käytetty mahdollisuuksiin ja tarpeeseen nähden varsin vähän niin vankeus- kuin yhdyskuntaseuraamustenkin osana.

Sekä kriminaali- että sosiaalipolitiikan näkökulmasta päihdehuollon toimenpiteitä olisi järkevää käyttää ehkäisemään vankilaan päätymistä, yhdyskuntaseuraamuksiin liittyvinä toimenpiteinä. Enintään yhdentoista kuukauden ehdottoman vankeusrangaistuksen sijasta on tuomittava yhdyskuntapalveluun, mikäli sen edellytykset täyttyvät. Mikäli yhdyskuntapalveluun ei voida tuomita, on tuomittava valvontarangaistukseen, joka on mahdollista panna täytäntöön myös päihdehuollon yksikössä.

Uusklassisessa rikosajattelussa on lähdetty siitä, että rikoksentekijä rikkoo ennen muuta yhteiskuntaa vastaan. Rangaistus ei ole yhteiskunnan kosto vaan seuraamus, kuten Christie kriittisesti toteaa. Vankilatuomion voisi nähdä rikoksentekijälle helpompana vaihtoehtona kuin oma-aloitteisuutta edellyttävän yhdyskuntaseuraamuksen.

Yhdyskuntaseuraamuksiin tuomitseminen edellyttää tuomitun suostumusta, mikä edellyttää, että tuomittu ymmärtää, mitä hän on hyväksymässä. Julkishallinnon puolelta on kohtuullista edellyttää, että toimenpiteet ovat turvallisia ja vaikuttavia ja että tuomitun asema ei heikkene verrattuna vaihtoehtoon. Jotta nämä edellytykset täyttyisivät, tulisi rangaistusten täytäntöönpanoviranomaisen, rikoksentekijän ja kuntoutuksesta päättävän tahon neuvotella siitä, mitä päihdekuntoutusta sisältävä yhdyskuntaseuraamus käytännössä kussakin tilanteessa tosiasiassa tarkoittaa. Uusi yhdyskuntaseuraamuslaki korostaakin yhteistyön lisäämistä kuntien kanssa päihde- ja muiden palvelujen kytkemiseksi paremmin yhdyskuntaseuraamusten osaksi.

Yleisesti on ajateltu, että päihdekuntoutusta tulisi järjestää seuraamuksen osana siksi, että tuomitun elämänhallinta paranee ja uusintarikollisuusriski pienenee päihteiden käytön vähentyessä. Tämän lisäksi seuraamus- ja kuntoutusjärjestelmän tehokkaammalla ja systemaattisemmalla neuvottelukäytännöllä olisi mahdollista myös vähentää sitä Nils Christien kavahtamaa ilmiötä, että modernit instituutiot varastavat ja nielaisevat sosiaaliset konfliktit kasvottomaan koneistoonsa.

Uhria ei aina ole löydettävissä tai hän ei ole halukas osallistumaan sovitteluun, mutta uhrittomissakin rikoksissa tekijälle pitäisi tarjota mahdollisuus pysähtyä arvioimaan toimintaansa ja sen seurauksia: päihdekuntoutusta ei käytännössä voi toteuttaa ilman asiakkaan osallistamista ja aktiivista panosta. Päihdekuntoutuksen asiakkaista noin kolmasosalla on myös rikostaustaa. Kuntoutuksessa tulisikin kiinnittää enemmän huomiota päihteiden käytön ja rikollisuuden yhteyksien käsittelyyn: vahvistaa päihdekuntoutusta myös yhteiskunnallisen sovittelun muotona.

Olavi Kaukonen työskentelee A-klinikkasäätiön toimitusjohtajana ja Jouni Tourunen tutkimuspäällikkönä.

 
Julkaistu 13.3.2015
Sivun alkuun |