Yaira Obstbaum

Päihdehaittojen kontrollin muutos

Tutkimuksessani on selvitetty laitosmuotoisen päihdehuollon työnjakoa sosiaali- ja terveydenhoidon, poliisin säilön ja vankilan välillä vuosina 1985–2006. Työnjako on muuttunut pakkokeinoja korostavaan suuntaan laman jälkeen. Erityisesti vankilan osuus on kasvanut.

Kuva: Heidi Haapanen

Päihteiden käytöstä koituu monenlaista haittaa, kuten sairauksia, onnettomuuksia, akuutteja ja kroonisia sosiaalisia ongelmia ja myös rikoksia. Historiallisesti yhteiskunta on suhtautunut näihin haittoihin eri tavoin. Terveydenhuollon, sosiaalihuollon ja pakkotoimia toteuttavien laitosten (nykyään ensisijassa poliisin ja vankilan) välisen työnjaon on nähty heijastavan sitä, nähdäänkö päihdeongelmat eri aikakausina ensisijaisesti terveydellisinä, sosiaalisina vai järjestyksenpidollisina ongelmina. Tähän työnjakoon vaikuttavat myös alkoholin ja huumeiden käytön tasojen vaihtelut sekä yleiset muutokset hyvinvointivaltion palvelurakenteessa.

Päihdeongelmien hoidosta haittojen kontrolliin?

1990-luvun lama oli monin tavoin käänteentekevä vaihe siihen, millä tavoin suomalaisessa hyvinvointivaltiossa on vastattu päihteistä johtuviin haittoihin.

1970-luvulla suurten ikäluokkien tulo juomaikään, alkoholilainsäädännön nopea liberalisointi ja Suomen myöhäinen rakennemuutos tuottivat erityisesti suuriin kaupunkeihin valtavan (miespuolisen) asunnottoman ylijäämäväestön, jolle ei riittänyt myöskään terveyspalveluja. Palvelut tukkeutuivat ja alkoholista tuli nopeasti myöhäisen hyvinvointivaltion kehitysriski. Siksi 1970-luvun puolivälissä voimaan tulleella päihdehuollon lainsäädännöllä rakennettiin nopeasti laitospainotteinen palvelujärjestelmä.

Tämän järjestelmän purku tapahtui pääosin 1990-luvun laman aikana ja jälkeen. Sosiaali- ja terveyspalveluissa siirryttiin myös asiakaskohtaiseen sopeutukseen: laitoskuntoutuksen saatavuutta niukennettiin yksilöllisten hoitopäätösten kautta. 1990-luvun lopulla suurten ikäluokkien edustajat alkoivat vähetä, mutta hoitomarkkinoille tuli sukupolvi, joka aikuistui lamaan, työttömyyteen, edelleen (vuonna 1995) vapautuvaan alkoholilainsäädäntöön ja kasvavaan huumeiden tarjontaan.

1990-luvulla myös suhtautuminen päihdeongelmista johtuviin haittoihin muuttui. Pekka Sulkusen (2002) mukaan hyvinvointivaltion historian aikana on siirrytty päihdeongelmaisten henkilöiden hoitamisesta päihteistä koituvien yhteiskunnallisten haittojen vähentämiseen. Tämä kehitys kertautuu ns. kypsän hyvinvointivaltion kaudella, jolloin yksilön vapaus on vedetty äärimmilleen ja poikkeavaa käyttäytymistä sallitaan, kunnes siitä on haittaa yhteiskunnalle tai yksilölle itselleen. Valtiolliset yhteiskunnan interventiot tulevat enevässä määrin kyseeseen vasta silloin, kun yksilö käytöksellään rajoittaa toisen mahdollisuuksia vapaasti toteuttaa itseään. Tällaisessa yhteiskunnassa poikkeavan käytöksen, kuten päihteen väärinkäytön, marginalisoiva efekti on kova ja korostaa järjestystoimenpiteitä.

Vankien päihteiden käyttö lisääntynyt

1990-luvun lopulla havahduttiin vankipopulaation muutokseen: vangit olivat aiempaa huonokuntoisempia ja aiempaa harvempi saattoi työskennellä tuomionsa aikana. Päihdeongelma vaikutti yhä useammin olevan (osa)syynä vankien huonokuntoisuuteen. Kuitenkaan luotettavaa tietoa päihteiden käytön laajuudesta ei ollut. Vasta kun voitiin vertailla vuosien 1985, 1992 ja 2006 vankien terveystutkimuksia, saatiin varmuus päihteiden käytössä tapahtuneen muutoksen luonteesta.

Sekä alkoholin että huumeiden käyttö lisääntyi näiden tutkimusten perusteella vankien keskuudessa rajusti 1985 vuoden jälkeen (Lintonen ym. 2011). Myös päihdyttävien aineiden kirjo muuttui. Vuonna 1985 alkoholi oli selvästi pääasiallisin päihde, toiseksi ja kolmanneksi käytetyimpiä olivat kannabis ja rauhoittavat. Vuonna 2006 yli 70 prosenttia vangeista oli käyttänyt stimulantteja (yleensä amfetamiinia) ja yli puolet oli käyttänyt opioideja. Sekä alkoholin että huumeiden käytön aloitusikä oli varhentunut. Alkoholiriippuvuus oli tavallista jo 1985, mutta vuonna 2006 jopa puolella vangeista oli alkoholirippuuvuus. Vangeista 86 prosentilla oli jokin päihderiippuvuus vuonna 2006.

Laitosten välisen työnjaon analyysi

Olen tutkimuksessani analysoinut työnjakoa sosiaali- ja terveydenhuollon, poliisin säilön ja vankilan välillä päihdehaittojen laitosmuotoisen kontrollin tuottajina vuosina 1985–2006. Tutkimuksessa kysytään rekisteriaineistoihin ja vankilan terveystutkimusaineistoihin nojaten, minkälaista empiiristä tukea löytyy väitteelle kuntouttavan kehityskulun vähenemisestä ja pakkoon perustuvan kontrollin osuuden lisääntymisestä päihdehaittojen kontrollissa.

Tutkimuksen analyysiyksikkönä on päihdetapausten vuosittainen keskimäärä sairaaloissa, terveyskeskusten vuodeosastoilla ja psykiatrian laitoksissa, sosiaalihuollon piiriin kuuluvissa päihdehuollon laitosmuotoisissa erityspalveluissa sekä poliisin juopumussäilöissä ja vankiloissa. Vankilan päihdetapausten määränä käytettiin eri vuosien terveystutkimuksesta saatua päihdediagnoosin saaneiden vankien osuutta vuosittaisesta vankimäärästä. Laskennallisesti määriteltiin päihdediagnoosien määrä myös niinä vuosina, jolloin vankien terveystutkimusta ei tehty. Lisäksi aineistona käytettiin sosiaali- ja terveydenhuollon ja vankeinhoidon rekistereitä sekä poliisin pakkokeinorekisteriä.

Laitosvuorokausien jakautumista viranomaisten välillä analysoitiin sekä absoluuttisina lukuina että suhteellisina osuuksina (kuvio), jolloin instituutioiden välisten työnjaon muutokset tulevat esiin.

Päihteisiin liittyvien laitosvuorokausien jakautuminen eri laitosten kesken. Henkilöitä keskimäärin päivittäin vuosina 1985–2006 (vas) ja päihteisiin liittyvien laitosvuorokausien jakautuminen eri laitosten kesken vuosina 1985–2006, suhteelliset osuudet (oik.).


Laitosvuorokausien määrä on lisääntynyt

Päihteisiin liittyvien laitosvuorokausien määrä lisääntyi vuosien 1985 ja 2006 välillä. Tarkastelujaksolle mahtuu kaksi huippua, jolloin laitospaikkojen kokonaismäärä on erityisen suuri. Ensimmäinen huippu ajoittui vuodelle 1991, jolloin laitoksissa oli päivittäin keskimäärin noin tuhat henkilöä enemmän kuin vuonna 1985. Vuodesta 1991 lähtien aineistossa näkyi Suomen 1990-luvun talouslaman aiheuttama vähentyminen laitospaikoissa, joka loppui vuoden 1996 tienoilla. Tarkastelukauden toinen huippu ajoittuu vuodelle 2006. Vuosien 1998 ja 2006 välinen kasvu oli huomattava, 25 prosenttia. Eri huiput ovat tulosta eri sektorien kasvusta.

Ennen lamaa laitosvuorokausien määrää kasvatti eniten kuntouttavan päihdehuollon osuuden lisääntyminen. Laman jälkeinen kehitys oli päinvastainen. Kuntouttavan päihdehuollon osuus väheni ja vakiintui noin 16 prosenttiin. Samoin päihdehuollon asumispalveluiden osuus laski. Mittausvuoden 1992 jälkeen vankilan osuus on sen sijaan kasvanut räjähdysmäisesti.

Aineistosta pystyttiin myös toteamaan pelkkään alkoholiin liittyvien laitosvuorokausien osuuden vähentyminen ja huumevuorokausien osuuden lisääntyminen sekä vankilassa että terveydenhuollossa. Vankilassa huumeiden osuuden kasvu näytti hieman suuremmalta kuin terveydenhuollossa.

Miksi pakkokeinojen osuus lisääntyi?

Vastausta on hyvä etsiä muutaman eri kehityskulun kautta. Päihteiden kulutuksessa on tapahtunut muutoksia laman jälkeen. Alkoholin kokonaiskulutus nousi 1980-luvulla ja saavutti lakipisteen vuonna 1990, minkä jälkeen se väheni laman ajan. Kulutuksen lisääntyminen alkoi jälleen vuoden 1995 jälkeen. Kun alkoholin kokonaiskulutus lisääntyy, lisääntyy myös ongelmakulutus. Kymmenen viime vuoden aikana alkoholihaitat näyttävät myös polarisoituneen entistä enemmän. Ryhmä, jonka koulutustaso on matalin, näyttää esimerkiksi lisänneen alkoholin käyttöään eniten. Samantapaista polarisaatiotendenssiä on nähtävissä alkoholiehtoisten sairauksien (Helakorpi ym. 2007) ja alkoholiehtoisten kuolemien suhteen (Herttua ym. 2008). Myös alkoholin ja muiden päihteiden sekakulutus on lisääntynyt.

Vankiloiden lisääntynyt päihdekuormitus lienee osittain tulosta siitä, että vuoteen 1991 paikannetun Suomen toisen huumeaallon jälkeen huumeiden käyttö on lisääntynyt. Tämä ei kuitenkaan ole riittävä selitys, sillä myös alkoholidiagnoosit ovat lisääntyneet vankilassa, mikä viittaa paitsi alkoholin lisääntyneeseen käyttöön myös siihen, että alkoholin käyttäjät enenevässä määrin joutuvat vankilaan. Täten myös alkoholihaitoissa havaittu polarisaatio näkyy vankilassa.

Oikeusjärjestelmä vaikuttaa muuttuneen sensitiivisemmäksi päihteisiin liittyvien rikosten suhteen. Suomen vankilapopulaatio kasvoi 1999 jälkeen vuoteen 2006, johon myös vankien terveystutkimus sijoittui. Vuoden 1999 jälkeen vankilarangaistuksia kärsivien määrää ovat kasvattaneet nimenomaan useammat ja pidentyneet väkivaltarikos- ja huumausainerikostuomiot sekä rattijuopumustuomiot. Vuonna 2001 nostettiin lisäksi törkeän pahoinpitelyn vähimmäisrangaistusta. Tuomioistuimet myös aiempaa harvemmin lyhentävät vankeusrangaistuksia alentuneeseen syyntakeisuuteen vedoten. Mielentilatutkimuksia tehtiin 1990-luvulta lähtien vähemmän, mikä kasvatti täydessä ymmärryksessä tuomittujen määrää sekä absoluuttisesti että suhteellisesti. (Lappi-Seppälä & Niemi 2008) Nämä muutokset saattoivat lisätä vankiloissa mielenterveyteen ja päihteisiin liittyvien ongelmien määrää laman jälkeen.

Tutkimuksen tarkastelukauden lopulla 2006 vankiluku kääntyi jälleen laskuun ja onkin epävarmaa, mikä päihdeongelmaisten vankien tarkka osuus tänä päivänä. On kuitenkin syytä olettaa, että päihteiden ongelmakäyttäjien osuus ei ole vähentynyt kovin suurissa määrin vuoden 2006 jälkeen. Vankilan päihteiden ongelmakäyttäjien osuus näyttäisi seurailevan "muun yhteiskunnan" ongelmakäyttäjien trendejä, joskin huomattavasti korkeammalla tasolla (Lintonen ym. 2011).

Kolmas kehityksen syy täsmentyy kuntouttavan laitoshoidon vähenemiseen. Laitospalveluiden alasajoa on, etenkin 1990 luvulta lähtien, pyritty korvaamaan kasvattamalla avopalveluyksiköiden määrää. Yksiköiden määrätietoinen kasvattaminen ei kuitenkaan tutkimusten mukaan ole lisännyt asiakkaiden hoitoon pääsyn mahdollisuuksia samassa suhteessa kuin kapasiteetin kasvattaminen antaisi olettaa (vrt. Kaukonen 2005).

Laman jälkeen päihdehaittojen laitosmuotoisen kontrollin lisääntyminen vaikuttaisi tapahtuneen vahvimmin vankilassa eli siellä, missä kontrolli – siellä tarjottavasta kuntoutuksesta huolimatta – on kovinta ja missä myös laitospäivät ovat kalleimpia (on kuitenkin syytä muistaa, että tarkastelun ulkopuolelle jätettiin avoseuraamukset ja päihdehuollon avopalvelut). Täten viranomaisten välisen työnjaon tarkemmalle huomioimiselle voidaan esittää sekä moraalisia että kustannustehokkuuteen perustuvia argumentteja. On syytä miettiä, kuinka paljon yhteiskunnallisia säästöjä – sekä taloudellisia että inhimillisiä – saataisiin aikaan, jos päihdehaittojen kontrollissa kiinnitettäisiin enemmän huomiota viranomaisten väliseen työnjakoon.

Jatkotutkimuksen tarpeita

On syytä olettaa että vankien päihteiden käyttö edelleen on korkealla tasolla. Kuitenkaan emme voi olla varmoja, mihin suuntaan kehitys kulkee. Jotta kriminaalipolitiikkaa voidaan jatkossakin rakentaa vankalle tietopohjalle, olisi aika suorittaa uusi vankien terveystutkimus lähiaikoina.

Tutkimus antaa viitteitä siitä, että sosiaalihuollon kuntoutuspalveluiden riittämättömyys olisi osasyynä päihdeongelmaisten suureen osuuteen vankilassa. Tätä hypoteesia olisi syytä tarkastella lähemmin, mm. analysoimalla kuntoutusjatkumoita, vankien vapaudessa saamaa kuntoutusta ja liikettä eri laitosten välillä.

Kirjoittaja viimeistelee väitöskirjaansa Helsingin yliopiston Sosiaalitieteiden laitokselle Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutissa Alkoholitutkimussäätiön rahoituksella.

Artikkelissa on käytetty lähteitä pääosin seuraavia artikkeleita (muut saa kirjoittajalta etunimi.sukunimi@helsinki.fi):

Lintonen, T., Obstbaum, Y., Aarnio, J., Gruenewaldt, V., Hakamäki, S., Kääriäinen, J., Joukamaa, M. (2012). The changing picture of substance abuse problems among finnish prisoners. Social Psychiatry & Psychiatric Epidemiology, 47(5), 835–842.

Obstbaum, Y, Lintonen, T, Aarnio, J, von Gruenewald, V, Vartiainen, H, Mattila, A, Hakamäki, S, Viitanen, P, Wuolijoki, T & Joukamaa, M (2011). Päihdehaittojen laitosmuotoisen kontrollin jakautuminen sosiaali- ja terveydenhuollon, poliisin säilön ja vankilan välillä 1985–2006. Yhteiskuntapolitiikka 76.

 
Julkaistu 13.3.2015
Sivun alkuun |