Timo Korander

Katujen tiukka kontrollikulttuuri

Tuoreessa väitöskirjassani löydän Suomen poliisilaista sekä järjestyspoliisitoiminnasta selviä yhtäläisyyksiä maailman kuuluisimpaan järjestyspoliisiteoriaan, rikottujen ikkunoiden teesiin ja sen nollatoleranssisovellukseen. Rikottu ikkuna pitää heti korjata, jottei toisia ikkunoita rohkaistuta rikkomaan. Jukka-Pekka Takala on Haaste-lehdessä (2/2012) todennut, että nimenomaan fyysisen ympäristön rappeutumiseen puuttumisella estetään rikoksia. Itse en käsittele tätä näkökulmaa, vaan keskityn järjestyspoliisin ennalta estävään rooliin.

Suomessa poliisilla on verrattain laajat valtuudet valvoa ennalta estävästi yleistä järjestystä ja turvallisuutta poliisilain (872/2011) toisen luvun perusteella. Henkilön kiinniotto sekä säilöönlaitto ovat ennalta estävää toimintaa; ne eivät ole jälkikäteen reagointia kuten rikosoikeuden rangaistukset. Tarkoituksena on järjestyshäiriön tai rikoksen estäminen tai keskeyttäminen. Näin voidaan toimia vaikkapa rauhallisen mutta sammuneen "juopon" tai riehuvan "päihdehäirikön" kanssa. Edellinen otetaan kiinni ja laitetaan säilöön "henkilön itsensä suojaamiseksi" (PolL 2:2) ja jälkimmäinen taas "rikoksilta ja häiriöiltä suojaamiseksi" (PolL 2:10). Nimenomaan kadulle lojumaan jätettyä juoppoa pidetään rikottujen ikkunoiden alkuperäistarinassa keskeisimpänä symbolina asuinalueen alkavalle kielteiselle kehityskierteelle.

Tiivistän väitöskirjassani seuraavasti: Kuten poliisilain valtuuttaman suomalaisen järjestyspoliisin yleisen järjestyksen ja turvallisuuden (YJT) ylläpito, niin myös rikottujen ikkunoiden nollatoleranssi on tiukkaa poliisin toteuttamaa järjestyksen valvontaa, jolla uskotaan estettävän järjestysongelmia, rikoksia ja niiden vakaviakin seurauksia. YJT:n periaatteet on kirjattu poliisilakiin vuosikymmeniä aiemmin kuin Yhdysvalloissa julkaistiin artikkeli rikotuista ikkunoista, vuonna 1982. Siksi Suomessa on turha puhua ikkunateesistä. Nimeän poliisilakiin kirjatun toimintaperiaatteen "puuttumattomuusriskiksi", kun oikeustieteilijät puhuvat perinteisesti poliisioikeudellisesta vaarasta. Poliisilaki velvoittaa puuttumaan YJT:tä uhkaaviin riskeihin. Se myös luo poliisikulttuuriin ennalta estävyyden hyväksynnän, kontrollimyönteisen eetoksen. Ongelmat voivat eskaloitua, poliisislangilla "perkelöityä". On riski olla puuttumatta, koska muuten voi tapahtua jotain kielteistä.

Katujen empiiriset todisteet

Millaisia empiirisiä todisteita tiukasta kontrollista kaduiltamme löytyy? Suomessa on lukuisia lapsiin ja nuoriin kohdistuvia varhaisen puuttumisen ja kontrollin hankkeita, joista yksi esimerkki on oman tutkimukseni kohde, Tampereen nollatoleranssikokeilu. Poliisi on hankkeissa perinteisessä roolissaan: puuttuu tiukasti joko humalajuomiseen, häiritsemiseen, vahingontekoihin tai näpistelyyn.

Eräänä tiukkuuden toteemina seisoo Helsingissä vuosikymmenen kestänyt Stop töhryille hanke, jossa graffitikulttuuri täyskriminalisointiin taidemuotona. Kymmenien miljoonien eurojen nollatoleranssihankkeessa puhdistettiin kaupunkia ja kohdistettiin graffitintekijöihin ankaraa vartijarepressiota ja poliisitutkintaa. Hankkeen eettisyys ja vaikutukset jäivät täysin epäselviksi ja kiistanalaisiksi.

Kuuluisassa Smash Asem -tapauksessa toteutettiin tiukkaa puuttumattomuusriskiteesiä. Potentiaaliset mellakoijat – ja samalla lukuisat "viattomat" sivusta katsojat – laitettiin ennalta estävästi kuriin jo ennen mielenosoitusta. Poliisin kontrollin tiukkuus sai Eduskunnan oikeusasiamieheltä moitteet (Eoak 1836/2007).

Suomessa ja Helsingissä on aina ollut hankalaa järjestää kaduilla spontaaneja kaupunkitapahtumia. Niin kunnan viranomaisten kuin poliisinkin kielteisen suhtautumisen vuoksi tutkijat ovat kutsuneet Helsinkiä "tylsyyden designmuseoksi". Lupien vaatiminen ja varsinkin epääminen on tiukkaa ennalta estämistä.

Katuprostituution siirtyminen ja piiloutuminen on yksi osoitus tiukan katujen kontrollikulttuurin olemassaolosta. Ilmiö on pulpahdellut silloin tällöin jollekin Helsingin kadun pätkälle ja julkisuuteen, mutta poliisin tehoiskut ja kohdistettu valvonta ovat käytännössä pitäneet prostituution pois kaduilta.

Yksityisestä järjestyksenvalvonnasta ja vartijoista tehdyt tutkimukset osoittavat, että kauppakeskusten ja liikenneasemien puolijulkinen tila on vähemmän salliva ja huomattavasti tiukemmin valvottu kuin pelkästään poliisin valvoma julkinen katu, tori tai puisto. Poliisin rinnalla järjestystä kontrolloidaan tiukasti merkittävästi suuremmalla miesvoimalla ja intensiivisemmällä kameravalvonnalla puolijulkisessa tilassa ja sen liepeillä.

Tutkimusten mukaan Suomessa huumevalvonnassa on puuttumattomuusriskieetokseen perustuva tiukka nollatoleranssi. Niin käyttäjiin kuin kauppiaisiin kohdistetaan poliisin yleis- ja erityisvalvontaa. Käyttörikoksiin sekä pieniinkin hallussapitoihin puututaan ja huumerangaistukset ovat verrattain ankaria. Suomessa huumemarkkinat eivät ole näkyvillä eikä huumekauppa juurikaan tuota järjestyshäiriötä tai turvattomuutta kaduille, koska se tapahtuu piilossa asunnoissa.

Yksi tuore osoitus tiukkuudesta on poliisin kaduilta tekemä 800 teräaseen takavarikointi Helsingissä vuosittain (Helsingin Sanomat 8.2.2015). Mutta kuten toimivaltuuksista edellä vihjaisin, keskeisin tiukkuuden mittari järjestyksen valvonnassa on säilöönottojen määrä. Suomessa on 2000-luvulla ollut 70 000–100 000 päihtyneiden säilöönottoa vuosittain (n. 68 400 vuonna 2013). Tyypillisten vakioasiakkaiden eli asunnottomien alkoholistien määrä on suurten ikäluokkien ikäännyttyä romahtanut. Asunnottomuus on vähentynyt ja päihdehuolto parantunut. Poliisin ylijohto on ohjeistanut poliisipartioita lisäämään päihtyneiden kotiin kuljetusta, mutta tästä en ole löytänyt tilastoja. Jos tuo 70 000 jaetaan vuoden 365 päivälle, Suomessa joka vuorokausi 190 henkilöä viettää yön putkassa ennalta eston nimissä. Se lienee yhä selvä todiste tiukasta puuttumattomuusriskistä.

Metelöiviin ja parveileviin nuoriin, mellakoitsijoihin, päihtyneisiin häiriköihin, asunnottomiin rappioalkoholisteihin, spontaanien kaupunkitapahtumien järjestäjiin, tagien ja graffitien piirtäjiin, katuprostituoituihin, huumesätkän vetäjiin ja huumekauppiaisiin niin julkisissa kuin puolijulkisissa tiloissa suhtaudutaan tutkimusten valossa niin Suomessa kuin nykyään nollatoleranttisessa New Yorkissakin tiukalla katujen poliisikontrollilla.

Hyvinvointikontrolliyhteiskunnan ja rikostorjuntayhteiskunnan poliisi

Miksi katujen siisteys ja tiukka kontrolli on itsestään selvyys Suomessa? Syitä on lukuisia, mutta yhteiskunnallisella kontekstilla lienee keskeinen merkitys. David Garland määrittelee kriminologian klassikkoaikalaisanalyysissään The Culture of Control ns. vanhat hyvinvointivaltiot "penal-welfare"-yhteiskunniksi ja myöhemmät – Reaganin ja Thacherin ajoista lähtien – uuskonservatiivisiksi ja uusliberalistisiksi "high crime" -yhteiskunniksi, joissa harrastetaan massavankeutta tuottavaa ankaraa kriminaalipolitiikkaa. Jälkimmäisiä ovat Yhdysvallat ja Iso-Britannia ja edellisiä pohjoismaiset hyvinvointivaltiot. Pohjoismaisia penal-welfare-yhteiskuntia nimitän hyvinvointikontrolliyhteiskunniksi, koska rangaistuspolitiikka ei ole yhteiskunnan keskiössä, vaan päinvastoin rationaalisena, humaanina, tutkimusten ohjaamana pitkälti sivussa arkipäivänpolitiikan esityslistoilta. Mutta kontrolli, varsinkin katujen lain ja järjestyksen politiikka, ilmenee tiukkana Suomenkin pohjoismaisen siisteillä kaduilla. Täällä ensisijaisesti hyvinvointivaltiolliset eli sosiaalipoliittiset toimet estävät ihmisiä joutumasta kadulle. Samalla se kansalaisten silmissä oikeuttaa katujen tiukan kontrollin.

Mutta asiaa voi katsoa toisinkin: juuri puuttumattomuusriskin tiukka soveltaminen kaduilla on kannatellut hyvinvointiyhteiskuntaa. Garland on muiden kriminologien ohella arvioinut, että ex-hyvinvointivaltioissa eli nykyisissä rikostorjuntayhteiskunnissa ihmisten äänestyskäyttäytymiseen ovat osaltaan vaikuttaneet järjestyshäiriöt ja epäjärjestyksen ilmentymät. Sotketut seinät, hajotetut paikat, häiriköivät päihteiden käyttäjät ja vaarallisen tuntuiset syrjäytyneet, kuten asunnottomat, ovat turvattomuuden merkkejä, pelon symboleita. Kaduilla näkyvien ongelmien hoitamatta jättäminen on aiheuttanut erityisesti Yhdysvalloissa tunteen kontrollivajeesta. Sitä on ryhdytty täyttämään poliisin nollatoleranssilla, vähäisiinkin tekoihin puuttumalla, ja kovemmalla kriminaalipolitiikalla eli tiukennetuilla rangaistuksilla ja massavankeuden käytöllä. Yksi väitöskirjani punaisia lankoja on analysoida USA:n kontrollivajeen syytä, kansalaisoikeusvallankumousta (ks. Korander 2014, 43–52).

Jos pelon symbolit olisivat nousseet merkittäviksi ihmisten jokapäiväistä elämää häiritseviksi tekijöiksi, nämä kysymykset olisivat todennäköisesti nousseet poliittiselle agendalle Suomessakin. Ja jos järjestyspoliisin tiukka tilannetorjunta ei olisi pitänyt kurissa hyvinvointivaltion toimien "ohi lipeäviä" katujen ongelmia, liberaaliin rangaistus- ja rikosoikeuspolitiikkaan olisi voinut heijastua tyytymättömyyttä, jopa pelkoa, ja sitä kautta tiukentamisvaatimuksia. Kontrollimyönteinen katujen tiukka kontrollikulttuuri on siis tukenut kontrollikielteistä rikosoikeus- ja rangaistuspolitiikkaa. Tosin Yhdysvalloissa, erityisesti kuuluisassa New Yorkin rikottujen ikkunoiden sovelluksessa, on osoitettu, että nollatoleranssipoliisipolitiikka voi yhtä hyvin tukea myös uuskonservatiivista ja uusliberaalia ex-hyvinvointivaltiotakin. Sellaiseksi Suomenkin on epäilty hiipivin askelin muuttuvan.

Timo Korander OTT toimii Poliisiammattikorkeakoulussa yliopettajana.

Kirjoitus perustuu kirjoittajan kriminologiseen väitöskirjaan "Rikottujen ikkunoiden nollatoleranssi. Tutkimus New Yorkin rikoksentorjunnan uuskonservatiivi-mallista Suomessa" (Turun yliopiston julkaisusarja, Annales Universitatis Turkuensis C 390). Väitöskirjan sähköinen julkaisu on luettavissa osoitteessa https://www.doria.fi/handle/10024/99198.

 
Julkaistu 13.3.2015
Sivun alkuun |