Raimo Lahti

Itseaiheutetun päihtymyksen vaikutus rikosvastuuseen

Kiinnitän tässä artikkelissa huomiota päihtyneen rikosvastuuseen suhtautumisessa tapahtuneisiin muutoksiin ja niiden käytännön vaikutuksiin.

Se, miten itseaiheutettu päihtymys vaikuttaa rikosvastuun määrittämiseen, vaihtelee maittain. Päihtymystila johtuu tällöin alkoholin, huumausaineen tai niihin rinnastettavan muun huumaavan aineen nauttimisesta. Lainsäädännössä on kuitenkin yleistä rajoittaa sellaisen poikkeavan mielentilan rikosvastuuta lieventävää merkitystä. Silloin taas kun lainsäädännössä suhtaudutaan lievennykseen sallivammin, on saatettu säätää erillinen humalarikoksen tunnusmerkistö (kuten Tanskassa ja Saksassa). Kumpikin lainsäädäntömalli johtanee kriminaalipoliittisesti pitkälle samanlaiseen lopputulokseen.

Ankara suhtautuminen päihtymyksestä johtuvaan tilapäiseen tajunnan (tietoisuuden) häiriöön tai kontrollikyvyn heikkenemiseen – tekijän syyntakeisuuden ja syyksiluettavuuden arvioinnissa – on perinteisesti ollut tunnusomaista Suomen, Ruotsin ja Norjan rikosoikeudelle. Tätä on perusteltu ennen kaikkea rangaistuksen yleisestävää vaikutusta korostavilla kriminaalipoliittisilla syillä sekä alkoholi- tai huumausainepoliittisilla ja moraalisilla näkökohdilla.

Suomen ja Ruotsin viimeaikaisessa oikeuskehityksessä on kuitenkin havaittavissa jonkinasteinen muutos, joka lähenee Tanskan mallia. Suomessa 1.1.2004 voimaan tulleella rikoslain yleisen osan uudistuksella (515/2003) haluttiin lieventää päihtyneen tekijän rikosvastuun arviointia siten, että humalaisen syyksiluettavuus (tahallisuus) tulee arvioida samojen perusteiden mukaan kuin muidenkin. Uudistuksen perustelut tosin ovat jonkin verran ristiriitaisia. Lisäksi syyntakeisuuden sääntelyssä väljennettiin edellytyksiä päihtyneenä tehdyn teon rangaistavuuden alentamiseen. Ruotsissa oikeustilaa on muutettu Korkeimman oikeuden ennakkopäätöksellä NJA 2011 s. 563 ja kahdella sen oikeusohjetta vahvistaneella ratkaisulla siten, että päihtyneen tekijän tahallisuutta ja tuottamusta edellytetään arvioitavan rikosoikeudellisen syyllisyysperiaatteen normaalien sääntöjen mukaan.

Rikoslain alkuperäinen ja uusittu syyntakeisuussäännös päihtymyksestä

Vuoden 1889 rikoslain alkuperäisessä, alentunutta syyntakeisuutta koskevassa säännöksessä (RL 3:4.2) todettiin, ettei päihtymystä tai muuta sen kaltaista mielenhäiriötä, johon rikoksentekijä oli itsensä saattanut, ollut yksinään pidettävä syynä rangaistuksen vähentämiseen. Vuoden 2003 rikoslakiuudistuksessa vastaava säännös (RL 3:4.4) säilytettiin muutoin entisen sisältöisenä paitsi seuraavissa suhteissa: päihtymys rinnastetaan terminologisesti tilapäiseen tajunnan häiriöön, säännös määrittää päihtymyksen vaikutusta sekä syyntakeettomuuden että alentuneen syyntakeettomuuden arvioinnissa ja päihtymyksen huomioon ottaminen on mahdollista erityisen painavien syiden sitä puoltaessa.

Hallituksen esityksessä (HE 44/2002 vp) perustellaan säännöksen pääsisällön säilyttämistä ennallaan – päihtyneen "verraten ankaraa vastuuta" – yleisestävillä syillä ja käytännön näkökohdilla, vaikka kanta on ongelmallinen rikosoikeudellisen syyllisyysperiaatteen kannalta. Sääntelyä kuitenkin väljennettiin "erityisten syiden" varalta. Sellaisina voisivat tulla kysymykseen esimerkiksi huumaavien aineiden yhteisvaikutus lääkkeiden kanssa, niiden yllättävä teho tai niiden pitkäaikaisen käytön myötä alentunut toleranssi taikka kokemattomuus tai väsymys.

Noiden erityisten syiden tulkinnasta on syntynyt erimielisyyttä. Eduskunnan lakivaliokunnan (LaVM 28/2002 vp) mielestä uusi säännös vastaa asiallisesti entistä säännöstä eikä sen tarkoituksena ole muuttaa syyntakeisuusarvioinnissa noudatettua tiukkaa suhtautumista päihtymykseen. Oikeuskirjallisuudessa on erisuuntaisia painotuksia, kun on yhtäältä puollettu äärimmäisen ahdasta erityisten syiden tulkintaa (Tapani & Tolvanen) ja toisaalta korostettu velvollisuutta erityisten syiden huomioon ottamiseen, esimerkiksi kun hyvin harvoin alkoholia nauttiva henkilö käyttäytyy täysin odottamattomalla tavalla (Frände). Väljimmän ja syytetylle suotuisimman tulkinnan mukaan päihtymys tulisi ottaa huomioon rangaistusvastuuseen vaikuttavana seikkana erityisolosuhteissa; tällöin pääsääntönä olisi, että päihtyneen tekijän syyntakeisuus, tahallisuus ja tuottamus arvioitaisiin samojen kriteereiden mukaan kuin selvän tekijän (Virtanen).

Oman käsitykseni mukaan sille, että erityisiä syitä koskeva harkintalauseke säännökseen lisättiin, on annettava merkitystä eikä äärimmäisen ahdas tulkinta siten ole perusteltu, varsinkin kun rikoslakiuudistuksella on yleisesti haluttu vahventaa syyllisyysperiaatteen painoarvoa. Tuo harkintalauseke antaa mahdollisuuden erityisolosuhteiden aiempaa kattavammalle huomioon ottamiselle.

Julkaistussa oikeuskäytännössä on vähän päihtymyksen vaikutusta syyntakeisuuteen nimenomaisesti käsitteleviä ratkaisuja. KKO 2004:119:ssä katsottiin, ettei huumausaineen tietoinen käyttö, vaikka se voisi heikentää käyttäjänsä kontrollikykyä, voi oikeudellisesti alentaa tämän syyntakeisuutta. Vaasan hovioikeuden ratkaisun 2006:7:n mukaan sellainen tajunnan häiriö (sekavuustila) voitiin ottaa huomioon syyntakeisuusarvioinnissa, jonka oli aiheuttanut pitkäaikaisen alkoholin väärinkäytön lopettaminen muutama päivä ennen syytteenalaista tekoa.

Vuoden 2003 rikoslakiuudistuksen esitöissä (HE 44/2002 vp) muistutetaan, että syytetyn humalatila voi yksittäistapauksessa olla sellainen tämän motivaatiota vaikeuttava seikka, joka on omiaan heikentämään tämän kykyä noudattaa lakia, ja siten vaikuttaa rangaistuksen lieventämisperusteena (RL 6:6:n 2 kohta). Toisaalta esimerkiksi KKO 2005:7:ssä nimenomaisesti torjuttiin se, että murhasta syytettyjen vahva humalatila ja sen vaikutus heidän kykyynsä havaita tekonsa seuraukset olisivat voineet lieventää heidän väkivallantekonsa rikosoikeudellista arviointia.

Päihtymyksen vaikutus tekijän syyksiluettavuuteen

Kun syytakeisuusarviointien ja hankittujen mielentilalausuntojen määrät ovat yleisesti viime vuosikymmeninä vähentyneet ja samaan aikaan alentuneesti syyntakeisiksi ja syyntakeettomiksi katsottujen määrät supistuneet, myös päihtymyksen vaikutusta rikosvastuuseen arvioitaessa on entistäkin merkittävämpää, mikä sen vaikutus on syyksiluettavuuteen. Syyksiluettavuuden (tekijän tahallisuuden ja tuottamuksen) lisäksi on arvioitava päihtymyksen vaikutusta tekijän erehtymiseen.

Ennen vuoden 2003 rikoslakiuudistusta Honkasalo käsitteli oppikirjassaan päihtymyksen vaikutusta erehtymiseen teon tunnusmerkistönmukaisuudesta tai oikeudenvastaisuudesta. Hän päätyi kannattamaan Ruotsissa sittemmin laajalti – esimerkiksi ns. lastenvaunutapauksessa (NJA 1973 s. 590) – omaksuttua käsitystä tavanmukaisesta poikkeavasta tahallisuusvaatimuksesta: tahallisuus tulee ratkaista hypoteettisen kokeen avulla kysymällä, olisiko tekijä erehtynyt siinäkin tapauksessa, että hän olisi ollut selvä. Norjan rikoslaissa on nimenomaiset säännökset (40 ja 42 §) tällaisen hypoteettisen kokeen tekemisestä, kun arvioidaan päihtyneen tahallisuutta ja erehtymistä.

Rikosoikeuskomitea (KM 1976:72) katsoi oikeuspoliittiselta kannalta, että humalatilassa tapahtuneeseen ilmiselvään tosiasiaerehdykseen olisi suhtauduttava samalla tavalla kuin muuhunkin tosiasiaerehdykseen ja humalatila voisi vaikuttaa moitittavuuden perustavana tai sitä lisäävänä seikkana tekijän tuottamusvastuuta arvioitaessa. Vuoden 2003 rikoslakiuudistuksen perusteluissa (HE 44/2002 vp) lausutaan tätäkin laajemmin siitä, että päihtyneen tahallisuutta tulee arvioida "samojen lähtökohtien mukaan" kuin muiden ja näyttöä koskevissa ratkaisuissa nojautua pitkälle yleisiin kokemussääntöihin. Esimerkkinä kokemussäännöstä mainitaan oikeuskäytännön tulkinta, jonka mukaan melko vahvassakin humalassa olevan henkilön on katsottu ymmärtävän, että kun toista lyö keskivartaloon puukolla, teon varsin todennäköinen seuraus on kuolema.

Oikeuskirjallisuudessa on kritisoitu tämän kohdan perusteltavuutta ja sitä, noudatetaanko todellisuudessa päihtyneen tekoon samoja lähtökohtia kuin muihin. Tämän kritiikin mukaan humalaisen tekijän tahallisuuden näytöllisessä arvioinnissa olisi hyödynnettävä humalaisen mieltämistä koskevia kokemussääntöjä (Virtanen ja Matikkala). Tahallisuuden alarajan määritys sen mukaan, onko syytetty pitänyt seurausta varsin todennäköisenä, ei toisen kritiikin mukaan sovellu väkivaltarikoksiin, joissa suurin osa tekijöistä toimii humalassa tai jonkinasteisessa kiihtymystilassa, vaan tahallisuusarvion perustana on silloin teon vaarallisuus (Vihriälä). Oikeuskäytännössä turvaudutaankin humalassa tehtyjen väkivallantekojen todistamisessa usein ns. pakottavaan päättelyyn, jolloin syyttäjän ei tarvitse näyttää, mitä humalainen mielsi, vaan se, mitä "hänen on täytynyt mieltää" (Tapani & Tolvanen).

Suomen oikeuskehitystä on kiinnostavaa verrata Ruotsin Korkeimman oikeuden ennakkopäätökseen NJA 2011 s. 563 ja sen sisältämän oikeusohjeen vahvistaneisiin ratkaisuihin NJA 2011 s. 611 ja HD 7.3.2012/B 4234-11. Ensimmäisessä ratkaisussa Korkein oikeus perusteli laajasti oikeustilaa muuttavaa kantaansa sillä, että tahallisuutta itseaiheutetun humalan tapauksissa tulee arvioida normaalisääntöjä soveltaen. Syyllisyysperiaate on rikosoikeuden johtavia periaatteita ja vahvistettu myös kansainvälisessä rikosoikeudessa ja EU-oikeudessa. Siitä poikkeaminen merkitsee tukeutumista väistyneeseen, preventiointressien leimaamaan kriminaalipoliittiseen ideologiaan. Laillisuusperiaatteen voimistuttua on annettava merkitystä sille, että aikaisempi ennakkopäätös NJA 1973 s. 590 ei anna yksiselitteistä tulkintaohjetta. Lisäksi syyllisyysperiaate saa tukea Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 2 kappaleesta ainakin sikäli, että se asettaa tiettyjä rajoja ankaran vastuun sallittavuudelle. Ensiksi ja viimeksi mainituissa tapauksissa Korkein oikeus katsoi surmaamisen yritystä koskevan tahallisuuden sulkeutuvan pois, mutta tuomitsi törkeästä pahoinpitelystä; keskimmäisessä tapauksessa katsottiin tuhopolton edellyttämän tahallisuuden puuttuneen.

Ruotsin oikeuskirjallisuudessa on syntynyt vilkasta keskustelua noissa oikeustapauksissa omaksutun oikeusohjeen perusteltavuudesta ja vaikutuksesta. Päihtyneen tahallisuuden arviointia normaalisääntöjen mukaan puoltaneet ovat arvioineet uuden oikeusohjeen käytännön muutosvaikutuksen melko vähäiseksi (Asp ja Ulväng), kun taas toiset ovat esittäneet argumentteja uutta oikeusohjetta vastaan (Leijonhufvud ja Wennberg). Samalla on epätietoisuutta oikeuskäytännön kehityksestä.

Kokoavia päätelmiä

Suhtautumisessa itseaiheutetun päihtymyksen vaikutukseen rikosvastuun kannalta on jännitteitä sovitettaessa yhteen eri suuntaan vaikuttavia kriminaalipolitiikan arvoja ja tavoitteita, etenkin rikosoikeudellista syyllisyysperiaatetta ja rikosoikeusjärjestelmän yleisestävyyttä. Rikoslain yleisen osan uudistuksen yhteydessä nämä jännitteet pitkälle säilyivät, kun pysytettiin pääosin ennallaan ankara suhtautuminen päihtymyksen aiheuttamaan tajunnan häiriön vaikutukseen syyntakeisuuden arvioinnissa, mutta samalla edellytettiin päihtyneen syyksiluettavuuden arvioinnissa noudatettavan normaaleja tahallisuuden, tuottamuksen ja erehdyksen säännöksiä.

Oikeustila on rikoslakiuudistuksen jälkeen melko selkiintymätön, varsinkin kun Korkein oikeus on ottanut erittäin pidättyvästi kantaa päihtymyksen merkitykseen. Tarvitaan Ruotsin ylimmän tuomioistuimen tuoreiden ratkaisujen kaltaisia ennakkopäätöksiä selventämään erityisesti sitä, miten päihtyneen syyksiluettavuutta arvioidaan. Harkinnanarvoisia ehdotuksia on myös siitä, että lainsäädännöllisesti selkeytetään päihtyneen rikosvastuun edellytyksiä ja että käytettäisiin asiantuntijatodistelua päihtymyksen merkityksen tarkemmaksi arvioimiseksi.

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston rikosoikeuden professori emeritus.

Kirjallisuuslähteitä:

Boucht, Johan: Betydelsen av självförvållat rus vid uppsåtsbedömning enligt norska strl. § 40. Tidsskrift for Rettsvitenskap 5/2011, s. 612–657.

Frände, Dan: Yleinen rikosoikeus. 2. p. Edita 2012.

Honkasalo, Brynolf: Suomen rikosoikeus. Yleiset opit II. 2.p. Helsinki 1967.

Keiler, Johannes – Roef, David (eds.): Comparative Concepts of Criminal Law. Intersentia 2015.

Lappi-Seppälä, Tapio: Humalan vaikutuksesta rangaistusvastuuseen. Rikosoikeudellisia kirjoitelmia VI. Suomalainen Lakimiesyhdistys 1989, s. 231–246.

Leijonhufvud, Madeleine – Asp, Petter – Ulväng, Magnus: En diskussion om den s.k. rusdomen NJA 2011 s. 563. Svensk Juristtidning 4/2012, s. 336–359.

Matikkala, Jussi: Tahallisuudesta rikosoikeusoikeudessa. Suomalainen Lakimiesyhdistys 2008.

Tapani, Jussi – Tolvanen, Matti: Rikosoikeuden yleinen osa. Vastuuoppi. 2.p. Talentum 2013.

Vihriälä, Helena: Tahallisuuden näyttäminen. Forum Iuris 2012.

Virtanen, Jussi: Päihtyneen rangaistusvastuu. Juhlajulkaisu Eero Backman. Turun yliopisto 2005, s. 387–414.

Wennberg, Suzanne: Berusade eller drogade personers ansvar för brott – ny praxis på avvägar. Juridisk Tidskrift 4/2011–12, s. 905–915]


 
Julkaistu 13.3.2015
Sivun alkuun |