Heini Kainulainen, Päivi Honkatukia & Johanna Niemi

Uhria ei pidä kaapata kriminaalipolitiikan koventamisen välineeksi

Nils Christie toi 1970-luvulla esille, miten rikoksen uhri oli rikosprosessissa unohdettu osapuoli. Hänen kritiikkinsä osui oikeaan, sillä rikosten uhrit olivat pitkään niin tutkimuksen kuin kriminaalipolitiikankin marginaalissa. Tilanne on kuitenkin muuttunut viimeisten vuosikymmenten aikana, sillä rikoksen uhri on noussut keskiöön niin kansallisilla kuin kansainvälisilläkin kentillä. Rikosten uhrien esiin nousu on herättänyt ihastusta, mutta myös vihastusta.

Suomalaista kriminaalipolitiikkaa kutsutaan usein humaaniksi ja rationaaliseksi. Päämääränä on vankiluvun pitäminen matalana. Rikosten uhrien näkökulman esiin nostaminen voi huolestuttaa, koska heidän oletetaan kostonhimoisina asettuvan tätä tavoitetta vastaan ja haluavan saattaa rikoksentekijät vankilaan. Rikosten uhrien osallistumisen keskusteluun pelätäänkin vääjäämättä johtavan kriminaalipolitiikan kiristymiseen. Tuoreimpana esimerkkinä voi mainita kansalaisaloitteen, jossa vaaditaan kovempia rangaistuksia rattijuopoille.

Kansainvälisissä keskusteluissa rikoksen uhrin on katsottu saavan jo liikaa painoarvoa, koska ihmisten voimakas samastuminen uhrin kärsimyksiin on johtanut kontrollin kasvuun. David Garland (2001) kuvaa tunteisiin vetoavaa poliittista retoriikkaa, jossa rikosten uhrit ovat kaiken huomion keskipisteenä. Garland kuvaa ajanhenkeä sellaiseksi, että rikosten uhrien suojelun nimissä vaaditaan heidän kaikenpuolista kunnioittamista rikostentekijöiden oikeusturvan kustannuksella. Uhrien kertomukset, heidän kokemansa kärsimykset ja heidän esittämänsä vaatimukset on nykyisin otettava kaikessa kriminaalipoliittisessa päätöksenteossa huomioon.

Tällainen uhrikeskustelu on käynyt Yhdysvalloissa kuumana. Sillä on ollut suoranaisia vaikutuksia niin rikosprosessiin kuin rangaistustasoonkin. Rikosprosessin sisällä rikosten uhreille on annettu ääni, kun he ovat saaneet mahdollisuuden niin sanotun uhripuheenvuoron muodossa kertoa rikoksen aiheuttamista seurauksista. Uhripuheenvuoro voi joissakin tapauksissa vaikuttaa myös rikoksentekijälle tuomittavaan rangaistukseen.

Keskustelulla on yhteytensä turvattomuuden tunteeseen, sillä pahimmillaan toisten uhrikokemuksilla "mässäily" voi johtaa rikollisuuden pelon kasvamiseen. Rikosten pelkoa lietsotaan riippumatta siitä, onko rikollisuuden määrä ollut todellisuudessa kasvussa. Jos asiaa tarkasteltaisiin tutkimustiedon valossa kävisi päinvastoin ilmi, että perinteisten omaisuus- ja useiden väkivaltarikosten määrä on länsimaissa ollut pitkään laskussa. Ihmisten turvallisuus ei ole luultavasti koskaan ollut niin hyvä kuin nyt, mutta pelko ei ole lieventynyt. Tutkimustieto ei välttämättä auta sitä yksittäistä henkilöä, joka on joutunut rikoksen kohteeksi, mutta sen avulla voidaan yleisellä tasolla pyrkiä hillitsemään liioiteltua rikosten pelkoa.

Jos Garlandin jo klassikon aseman saanutta teosta "The Culture of Control" malttaa lukea riittävän tarkkaan, voi huomata, että hänen esittämänsä kritiikin kärki ei kuitenkaan suuntaudu yksittäisiä uhreja tai uhriliikettä vastaan. Sen sijaan hän kritisoi sellaista poliittista ja populistista keskustelua, jossa rikoksen uhri saa symbolisen arvon. Uhri edustaa "kunnon kansalaisia", joista kuka tahansa voi joutua rikoksen kohteeksi. Kirjoitimme viime syksynä yhdessä Tapio Lappi-Seppälän juhlakirjaan artikkelin, jossa katsoimme, että rikoksen uhri on eräällä tavalla kaapattu kriminaalipolitiikan koventamisen välineeksi. Tällöin ei olla todellisuudessa kiinnostuneita rikoksen uhrin asemasta tai uhrin oikeuksien parantamisesta, vaan tarkoituksena on puhua "uhrin suulla" rangaistusten kiristämisen puolesta.


Suomessa keskustelu maltillista

Suomessa uhrinäkökulman esille nostaminen ei ole herättänyt kovin kiihkeää keskustelua tai voimakasta vastakkainasettelua. Tosin joitakin jännitteitäkin löytyy ja etenkin internetin keskustelupalstoilta voi löytää kärkeviä kannanottoja muun muassa rangaistusten koventamisen puolesta. Suomalaiset uhrien puolesta toimineet järjestöt eivät kuitenkaan ole missään vaiheessa sortuneet ylilyönteihin. Rikosten uhrien parissa toimivat liikkeet ovatkin olleet varsin maltillisia, eivätkä ne ole nähneet tarpeelliseksi profiloitua kovien rangaistusten kannattajina. Tärkeämpää on ollut kehittää uhrien tukipalveluja ja lisätä esimerkiksi viranomaisten ymmärrystä rikoksen uhriksi joutumisen aiheuttamista vaikutuksista.

Keskustelun maltillisuus voi liittyä siihen, että rikosten uhrien oikeudellinen asema on meillä ollut perinteisesti hyvin vahva. Monet kansainvälisten uhriliikkeiden esittämistä vaatimuksista vaikuttavat suorastaan vaatimattomilta, koska suomalainen järjestelmä takaa uhreille jo nyt monella tavalla paremmat mahdollisuudet osallistua ja vaikuttaa rikosprosessiin kuin useissa muissa maissa. Vaikka näin onkin, ylpeydenaiheemme rikoksen uhrin vahvoista oikeuksista, on samalla estänyt meitä arvioimasta kriittisesti rikosten uhrien asemaa ja hidastanut keskustelun syntymistä rikoksen uhriuden mukanaan tuomasta haavoittuvuudesta.

Tästä näkökulmasta joudumme myöntämään, että uhrien haavoittuvuutta tunnistetaan Suomessa huonosti, mikä on hidastanut tuki- ja apupalvelujen kehittämistä uhreille. Uhripalvelut ovat pääsääntöisesti kansalaisjärjestöjen vastuulla, ja moni niistä toimii esimerkiksi Raha-automaattiyhdistyksen rahoituksen turvin. Rahoitus voi olla niukkaa, mutta ongelmallisinta on se, että sen jatkuvuudesta ei ole mitään takeita.

Suomessa olemme pitkään pitäneet kiinni ajatuksesta uhreista vahvoina toimijoina, jolloin sisäänrakennettuna oletuksena on, että uhrit myös käytännössä pääsisivät käyttämään oikeuksia. Uhrilla on oikeus osallistua oikeudenkäyntiin ja vaatia rangaistusta ja korvauksia. Rikoksen uhrilla ei kuitenkaan ole välttämättä tietoa ja osaamista, eikä varsinkaan voimia oikeuksiensa käyttämiseen. Empiiristä tutkimustietoa aiheesta on toistaiseksi vähän. Eri lähteistä saadaan kuitenkin huolestuttavia tietoja siitä, että osa uhreista on ollut pettyneitä kohtaamisiinsa viranomaisten kanssa.


Rikosten uhrit haluavat oikeudenmukaisen prosessin

Rikosten uhreja ei tarvitse sivuuttaa kriminaalipoliittisista keskusteluista sen pelossa, että he janoaisivat vain ankarampia rangaistuksia rikostentekijöille. Yksilötasolla rikoksen kohteeksi joutuneen henkilön rangaistushaluun vaikuttavat monet seikat, kuten rikoksen laatu, rikoksen uhrin ja tekijän välinen suhde, rikoksesta kulunut aika, uhrin saama tuki, mahdolliset korvaukset ja se, miten rikosta on käsitelty rikosprosessissa. Esimerkiksi lähisuhdeväkivallan uhrit haluavat, että väkivalta loppuu. Rangaistusta he vaativat vain harvoin, ja silloinkin joko väkivallan loppumisen tarkoituksessa tai tarpeellisten korvauksien saamiseksi. Rikosoikeudellinen sovittelu voi olla monissa vähäisissä rikoksissa uhrien mielestä hyvä tapa käsitellä rikosta, mutta se ei sovellu rikoksiin, joissa osapuolet ovat keskenään epätasa-arvoisessa asemassa tai jollain muulla tavalla riippuvaisia toisistaan.

Rikoksesta kulunut aika vaikuttaa rangaistushaluun. Uhri voi alussa kokea hyvinkin voimakkaita vihan ja koston tunteita, mutta ne yleensä laantuvat ajan kuluessa, kun uhri pystyy sopeutumaan tapahtuneeseen ja hyväksymään sen osaksi elämäänsä. Vain harva rikoksen uhri jää pysyvästi kiinni kostonhaluun.

Kansainvälisen tutkimuskirjallisuuden perusteella on mahdollista todeta, että rikosten uhreille kokemus oikeudenmukaisesta rikosprosessista on hyvin tärkeä. Menettelyllä voi olla suurempi merkitys kuin sillä, mikä on prosessin lopputulos. Rikoksen uhri pystyy hyväksymään jopa itselleen epäedullisen ratkaisun, esimerkiksi sen ettei rikosta pystytä selvittämään, jos hän kokee, että poliisi teki parhaansa yrittäessään tutkia rikosta.

Monet rikoksen uhrit pitävät tärkeänä sitä, miten heitä kohdellaan rikosprosessin aikana. Merkitystä on myös heidän oikeudellisella asemalla, koska se vaikuttaa siihen, miten he voivat toimia prosessissa. Useissa tutkimuksissa on tuotu esille, että rikoksen uhrille pitäisi turvata mahdollisuus osallistua aktiivisena toimijana rikosprosessiin. Hänellä pitäisi olla mahdollisuus tulla kuulluksi ja ymmärretyksi, vaikuttaa prosessiin ja olla osallisena käsittelyn eri vaiheissa.

Rikoksen aiheuttamia seurauksia uhrille ja hänen läheisilleen ei pidä vähätellä. Suurin osa rikosten uhreista ei koskaan käänny poliisin puoleen. Jo pelkkä avun hakeminen voi tuntua vaikealta. Sen vuoksi on hyvin tärkeä kiinnittää huomiota siihen tapaan, jolla järkyttyneessä tilassa oleva rikoksen uhri kohdataan. Kansalaisjärjestöjen toiminta on tässä kohdin merkityksellistä, sillä moni uhreista arvostaa sitä, että järjestön puoleen voi kääntyä luottamuksellisesti ja jopa anonyymisti. Tällä hetkellä kansalaisjärjestöt tekevät myös sellaista työtä, joka kuuluisi viranomaisille. Esimerkiksi turvakotien siirtämisessä valtion vastuulle on kyse juuri tästä. Mielestämme järjestöt voivat kyllä edelleen tuottaa palvelun, mutta vastuu sen järjestämisestä, eli rahoittamisesta ja valvomisesta tulee olla viranomaisilla.

Rikosprosessi tarjoaa parhaimmillaan hyvän tavan käsitellä rikosta ja edistää siitä selviytymistä. Viranomaisten ymmärrystä on kuitenkin lisättävä siitä, että rikoksesta aiheutuu monenlaisia kielteisiä seurauksia, jotka vaikuttavat henkilön toimimiskykyyn ja vaikeuttavat uhrin toimimista niin rikosprosessissa kuin sen ulkopuolellakin. Rikosoikeudellisten toimijoiden pitää kuitenkin kantaa vastuunsa siitä, että he tukevat uhrien pääsyä oikeuksiinsa, rohkaisevat heitä avun hakemisessa ja toimivat itse prosessin eri vaiheissa uhrisensititiivisesti.

Kainulainen on yliopistolehtori Turun yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa, Honkatukia nuorisotutkimuksen professori Tampereen yliopistossa ja Niemi prosessioikeuden professori Turun yliopistossa.

Christie, Nils (1977). Conflicts as property. The British Journal of Criminology 1977.

Garland, David (2001). The Culture of Control. Crime and Social Order in Contemporary Society. The University of Chicago Press & Oxford University Press.

Kainulainen, Heini, Honkatukia, Päivi, Niemi, Johanna (2013). Kuka pelkää rikoksen uhria? Teoksessa Hinkkanen, Ville, Mäkipää, Leena (toim.): Suomalainen kriminaalipolitiikka. Näkökulmia teoriaan ja käytäntöön. Tapio Lappi-Seppälän juhlakirja. Helsingin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan julkaisut.

 
Julkaistu 19.3.2014
Sivun alkuun |