Maija Helminen

Rikosseuraamusalan järjestöt ja muuttuva rahoituspohja

Vertailevan tutkimuksen perusteella palvelutuotannosta on tullut yhä merkittävämpi rahoituslähde myös rikostaustaisten henkilöiden parissa työskenteleville järjestöille. Järjestöjen rahoituspohjan muuttumiseen liittyy ongelmia, jotka eivät vaikuta yksinomaan järjestöihin vaan lopulta myös niiden asiakkaisiin.

Järjestöt tarjoavat kansalaisille tilaisuuksia toimia yhdessä tärkeiksi koettujen asioiden puolesta ja useat tarjoavat kohderyhmilleen myös sellaisia erikoistuneita palveluja, joita muualla ei ole tarjolla. Kriminaalipoliittisesti merkittäviä ovat vankien ja vankilasta vapautuvien parissa työskentelevät järjestöt, joita Suomessa ovat esimerkiksi KRIS-yhdistykset ja Kriminaalihuollon tukisäätiö KRITS. Samalla kun ne toimivat kohderyhmänsä puolesta, ne tekevät merkittävää rikoksentorjuntatyötä.

Tämä järjestöjen tärkeä rooli on ollut lähtökohtana tutkimukselleni, jossa tarkastelen vankien ja vapautuvien vankien parissa työskentelevien järjestöjen roolia ja asemaa vertailevasti neljässä eri maassa. Esittelen tässä kirjoituksessa tutkimukseni taustaa ja teen muutamia alustavia havaintoja keräämästäni haastatteluaineistosta. Keskityn järjestöjen näkemyksiin muuttuvan rahoituspohjan vaikutuksista niiden työskentelyyn.

Tarkastelen tutkimuksessani seitsemän vankilasta (tai muista seuraamuksista) vapautuvien parissa työskentelevän vapaaehtoisorganisaation roolia kolmessa Pohjoismaassa – Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa – sekä yhdessä angloamerikkalaisen kulttuurin maassa, Skotlannissa. Suomalaisista järjestöistä tutkimukseeni valikoitui KRIS ja KRITS, Ruotsista niin ikään KRIS-järjestö ja siitä muutama vuosi sitten erkaantunut X-CONS, Norjasta Wayback-järjestö ja Skotlannista Sacro sekä Apex Scotland -järjestöt. Kaikissa maissa on toki olemassa useampiakin vastaavia järjestöjä. Kuitenkin sellaisia järjestöjä, joiden kohderyhmänä ovat ensisijaisesti rikosseuraamustaustaiset eivätkä esimerkiksi päihdeongelmaiset henkilöt, on hyvin vähän. Valikoimani järjestöt ovat valtakunnallisia ja niillä on useita yhteistyösuhteita sekä säännöllistä vaikuttamistoimintaa suhteessa viranomaisiin. Tutkimukseni tarkastelee erityisesti sitä, millaiseksi nämä järjestöt käsittävät mahdollisuutensa toteuttaa omaa näkemystään ja vaikuttaa kohderyhmänsä asioihin kriminaalipolitiikassa.


Palvelutuotannon korostumisessa haittoja

Tutkimuskysymykseni taustalla on se, että monet järjestöt toimivat tutkimuksen maissa uudenlaisessa tilanteessa. Hyvinvointipalvelujen ulkoistamistrendin myötä julkinen sektori näkee kolmannen sektorin nykyään yhä enemmän palveluntuottajaroolissa ja ostopalvelujen merkitys järjestöjen rahoituksen lähteenä on kasvanut. Vaikka palvelutuotannolla julkiselle sektorille voi olla järjestöille myös positiivisia vaikutuksia, kuten toimintojen arviointimenetelmien kehittyminen ja dialogin lisääntyminen viranomaisen ja järjestön välillä, palvelutuotantoon perustuva rahoitus on yleisemmin kuitenkin ongelmallinen tulonlähde vapaaehtoisorganisaatioille. Ensinnäkin järjestöjen on vaikeaa pärjätä kilpailutuksissa muille tarjoajille siksi, että niiden fokus ei ole taloudellisen voiton tavoittelussa. Jos siis julkisen rahoituksen pääväyläksi muodostuisivat palvelusopimukset eikä avustusrahoitus, järjestöjen toimintaedellytykset voisivat merkittävästi heikentyä. Toiseksi liiallinen riippuvuus palvelusopimuksista voi ajaa järjestöt kauemmaksi niiden alkuperäisistä tehtävistä ja järjestöt voivat ryhtyä sellaisiin toimintoihin, jotka eivät enää ole niiden tarkoituksen mukaisia.

Toistaiseksi nämä uhkakuvat eivät kuitenkaan ole ainakaan laajemmassa mittakaavassa toteutuneet Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa, vaikka järjestöjen palveluntuottajaroolien on havaittu korostuneen myös Pohjoismaissa. Isossa-Britanniassa järjestöjen tilanne näyttää kuitenkin huolestuttavammalta, sillä sekä Skotlannissa että etenkin naapurimaassa Englannissa julkisen sektorin rahoitus järjestöille koostuu yhä enemmän ostopalvelusopimuksista ja yhä vähemmän avustusrahoituksesta. Merkittävä tekijä tähän kehitykseen on ollut molemmissa maissa harjoitettu kolmannen sektorin politiikka, joka on ohjannut järjestöjä tuotteistamaan palvelujaan julkiselle sektorille.

Samalla kolmannen sektorin tutkijoiden huoli on kasvanut järjestöjen itsenäisyydestä ja mahdollisuuksista vaikuttaa tehokkaasti juuri niille tärkeiden kohderyhmien puolesta. Viime aikoina myös kriminologit ovat ryhtyneet keskustelemaan kilpailuttamiskäytäntöjen vaikutuksista rikosseuraamusjärjestelmälle palveluja tarjoaviin vapaaehtoisorganisaatioihin. Englannissa keskustelua on käyty esimerkiksi järjestöjen tekemistä myönnytyksistä omien arvojen suhteen. Yksi äärimmäinen esimerkki on Nacron – merkittävän seuraamusjärjestelmän alueella toimivan vapaaehtoisjärjestön – osallistuminen kilpailutukseen yksityisen vankilan pyörittämisestä yhdessä turvallisuusalan yrityksen kanssa.

Tutkijoita on myös huolestuttanut se, että paine palvelusopimusten tavoitteiden saavuttamiseen saa järjestöt valikoimaan palveluihinsa vain ne asiakkaat, joiden kanssa ne varmimmin pääsevät tavoitteisiin. Vaarana on siis, että näiden järjestöjen työstä häviää juuri se ominaisuus, joka on tehnyt niiden työstä erityisen arvokasta: mahdollisuudet ja halu työskennellä niiden ihmisten kanssa, joiden ongelmat ovat muiden yhteiskunnan tukitoimien saavuttamattomissa.


Tutkimuksen järjestöt erityyppisiä

Tutkimukseni järjestöistä KRIS-järjestöt, X-CONS ja Wayback ovat niin sanottuja vertaistukijärjestöjä, joiden toiminta pohjautuu siihen, että rikollisuudesta ja päihteistä irti päässeet henkilöt auttavat muita samanlaisessa tilanteessa olevia irti kierteestä. Järjestöjen ydintoimintoihin kuuluvat muun muassa vapautumiseen valmentavat vierailut vankien luona sekä vertaistuki eri muodoissaan vapautumisen jälkeen. Yleisellä tasolla vertaisjärjestöjen talous nojautuu enemmän avustusrahoitukseen kuin palveluntuotantoon. Ostopalveluilla kuten päihdeohjelmilla ja tukiasumispalveluilla näyttäisi kuitenkin olevan suurempi merkitys ruotsalaisille vertaisjärjestöille, kun puolestaan Suomen KRISin ja norjalaisen Waybackin rahoitus tulee enemmän avustuksina. Tästä huolimatta näilläkin järjestöillä on ostopalveluja ja kaikissa vertaisjärjestöissä niiden merkitys korostuu etenkin paikallistasolla.

Skotlantilaisia Apexia ja Sacroa sekä suomalaista KRITSiä voi luonnehtia ammattimaisiksi järjestöiksi. Viittaan ammattimaisuudella tässä siihen, että nämä järjestöt edellyttävät työntekijöiltään lähtökohtaisesti soveltuvaa koulutusta, kun taas vertaisjärjestöissä yleensä painotetaan omaa rikos- ja päihdetaustaa. Lisäksi vapaaehtoisten työpanos on ammattimaisten järjestöjen työssä huomattavasti pienempi kuin vertaisjärjestöissä. Apexin, Sacron ja KRITSin toiminnot koostuvat paljolti erilaisista palveluista. Haastattelussa Apexin edustaja mainitsi tärkeimpinä toimintoina esimerkiksi ennaltaehkäisevät palvelut, Sacron edustaja vankilasta vapautumiseen valmentavat palvelut ja mentoroinnin ja KRITSin edustaja kriminaaliasiamies- ja tukiasumispalvelut. Skotlantilaisjärjestöjen tärkeimmät rahoituslähteet ovat paikallisten viranomaisten kanssa solmitut palvelusopimukset, mikä on tuonut järjestöjen toimintaan viime vuosina paljon epävarmuutta. Etenkin Apex on kokenut pahoja taloudellisia ongelmia, sillä se on menettänyt useita sopimuksia julkiselle sektorille, joka on ryhtynyt itse tuottamaan aiemmin ulkoistamiaan palveluja, mikä taas johtuu keskus- ja paikallishallintojen välisestä sopimuksesta. Skotlantilaisjärjestöistä poiketen KRITSin rahoitus pohjautuu suurimmaksi osaksi avustuksiin sekä omasta varallisuudesta saatuihin tuottoihin.


Järjestöjen näkemykset ostopalveluista lähinnä kielteisiä

Vaikka järjestöt toivat haastatteluissa esiin myös joitain positiivisia seikkoja kuten arviointimenetelmien kehittymisen, olivat näkemykset ostopalveluista järjestöjen toiminnan rahoituksen väylinä enemmän kielteisiä. Näin oli vertaisjärjestöissäkin, joissa ostopalveluiden määrä muihin tutkimuksen järjestöihin verrattuna oli pienempi.

Eniten ostopalveluiden negatiivisia vaikutuksia toi ilmi skotlantilainen Apex, jonka riippuvuus ostopalveluista oli tehnyt sen toiminnasta hyvin epävarmaa ja lyhytjänteistä. Saadakseen rahoitusta järjestö oli joutunut vakavasti pohtimaan myös sellaisiin kilpailutuksiin ryhtymistä, jotka eivät suoraan osu sen kohderyhmään. Apexin edustaja koki myös, että ostopalvelusopimukset rajoittavat toisinaan järjestön mahdollisuuksia toimia tavalla, joka olisi aidosti hyödyllistä heidän kohderyhmälleen. Palvelusopimukseen voi esimerkiksi kuulua asiakkaan tukeminen työnhaussa, vaikka hänen akuutti tarve olisikin asunnon tai jopa kirjoitus- ja lukutaidon hankkimisessa. Myös KRITS toi ilmi saman palvelusopimusten rajoitteisiin liittyvän ongelman. Vaikka vertaisjärjestöt olivat monessa suhteessa resursseiltaan vaatimattomampia kuin muut tutkimani järjestöt, niiden merkittävä etu oli huomattavasti suurempi vapaus toimia juuri asiakkaiden tarpeista käsin, sillä ne olivat harvemmin sidottuja jonkin tarkoin rajatun palvelun tuottamiseen.

Verrattuna Apexiin Sacron edustajan näkemykset ostopalveluista olivat vähemmän kriittisiä, mikä ehkä johtui sen paremmasta menestyksestä kilpailutuksissa. Sacrossakin tosin myönnettiin, että järjestö on panostanut enemmän palvelutuotantoon ja varsinainen vaikuttamistyö on jäänyt toiseksi. Molemmissa järjestöissä ostopalvelujen tilaajat myös määrittivät pitkälti sen, ketkä pääsevät niiden palveluihin, sillä asiakkaaksi ei pääse ilman maksavan tahon ohjausta. Skotlantilaisjärjestöjen asiakkaiden kannalta merkittävää on myös se, että nykyisessä kilpailutusilmapiirissä aiemmin yhteistyötä tehneistä järjestöistä on tullut toistensa kilpailijoita. Alan vapaaehtoissektorin nähtiin kasvaneen jopa liian suureksi. Esimerkiksi suomalaisten järjestöjen näkemykset kolmannen sektorin toimijoiden määrästä olivat täysin päinvastaiset ja kohderyhmän pariin toivottiin enemmän järjestöjä.


Kokonaisvaltaisempaa tarkastelua jatkossa

Ostopalvelut eivät suinkaan ole ainoa tekijä, joka vaikuttaa järjestöjen mahdollisuuksiin ajaa oman kohderyhmänsä asioita kriminaalipolitiikassa. Esimerkiksi järjestön maineella ja etenkin kyvyillä luoda toimivia yhteistyösuhteita viranomaisiin on suuri merkitys järjestön vaikuttamismahdollisuuksille. Näiden muiden seikkojen tarkastelu jää kuitenkin myöhemmissä kirjoituksissa selvitettäväksi. Tässä kohtaa on kuitenkin syytä mainita, että järjestöt eivät arvostaneet ostopalvelusuhteita viranomaisiin yhtä arvokkaina toimintamuotoina kuin muita yhteistyösuhteita. Tämä johtui siitä, että ostopalvelusopimuksissa vain toinen osapuoli määrittelee työskentelyn ehdot ja järjestön roolina voi olla pelkkä suorittajan osa.

Alustavien havaintojen perusteella näyttää siis siltä, että ostopalvelujen käyttöön järjestöjen rahoituksessa liittyy ongelmia, jotka eivät vaikuta yksinomaan järjestöihin, vaan lopulta myös niiden asiakkaisiin rajoittamalla esimerkiksi palveluihin pääsyä tai tekemällä palveluista heille epätarkoituksenmukaisia. Tämä ei luonnollisesti palvele myöskään tehokasta rikoksentorjuntatyötä.

Kirjoittaja on tohtorikoulutettava Turun yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa.

 
Julkaistu 19.3.2014
Sivun alkuun |