Juhani Iivari

Lähisuhdeväkivallan sovittelu ja feminismin uudet tuulet

Lähisuhdeväkivallan sovittelu on jakanut mielipiteitä jokamiehen tasolta aina EU:n ja YK:n komiteoiden ja työryhmien kannanottoihin saakka. Kriminaali- ja sosiaalipoliittisten ohjelmien yleisesti hyväksytty lähtökohtana on, että ohjelmien tulee perustua näyttöön. Lähisuhdeväkivallan sovittelun kannanotoissa ja niiden perusteluissa tämä periaate ei aina toteudu. Kirjoituksessa kuvataan lähisuhdeväkivallan keskeiset määritelmät, sen selittämiseksi esitetyt teoriat sekä teorioiden saamat politiikkamerkitykset. Lopuksi tuodaan myös suomalaiseen keskusteluun feminismin uusi tulkinta restoratiivisesta oikeudesta lähisuhdeväkivallan ratkaisujen etsimisessä.

Eri vuosien oikeustilastoista yhteen vetäen poliisin tietoon tulleista lievistä ja perusmuotoisista ruokakunnan sisällä tapahtuneista pahoinpitelyistä 71 % oli kohdistunut yli 15-vuotiaaseen naiseen, 15 % yli 15-vuotiaaseen mieheen ja 14 % alle 15-vuotiaaseen lapseen. Tällä perusteella näyttää selvältä, että naiset ovat huomattavasti useammin perheväkivallan kohteena. Tilastot eivät kuitenkaan aina kerro lopullista totuutta ilmiöstä. Riippuu näet paljon myös siitä, miten asioita tutkitaan – ja keneltä kysytään. Kyselytutkimus "Tuhansien iskujen maa" (Heiskanen & Ruuskanen 2010) johtaa päätelmään, että miehet ja naiset kokevat suunnilleen yhtä usein nykyisen kumppanin tekemää väkivaltaa eikä fyysisen väkivallan kohteeksi joutumisessa ole juurikaan eroa sukupuolten välillä.

Kun tarkastellaan ruokakunnan sisällä tapahtunutta törkeän tekomuodon väkivaltaa, miesten ja naisten uhriksi joutumisessa ei ollut tilastollisesti merkitseviä eroja (Tilastokeskus vv. 1996–2011); joinakin vuosina kävi jopa niin, että mies joutui kotona naista useammin törkeän väkivallan uhriksi. Varhemmat epäsuhtaiset kuvaukset johtuvat suureksi osaksi siitä, että suomalainen parisuhdeväkivallan tutkimus on pääosin painottunut naisen kokemaan ja miehen tekemään väkivaltaan. Tätä on ollut helppo selittää lähes yksinomaan sukupuoli- ja parisuhdekulttuurin valtarakenteilla sekä miehen kontrollipyrkimyksillä, ns. sukupuolittuneella väkivallalla (Salmi 2009).


Lähisuhdeväkivallan määrittelystä

Nykyisin kiinnitetään huomiota myös siihen, että väkivalta kodin seinien sisällä ei ole pelkästään fyysistä väkivaltaa. Nyt tunnistetaan myös henkinen, seksuaalinen, taloudellinen, hoitosuhteisiin liittyvä ja uskonnollinen väkivalta. Feministinen valtateoria joutuu uuteen tarkasteluun, kun "vallan tekijöitä" perheen sisällä tutkaillaan lähemmin (Bryan 1994). Vallan osatekijöitä ovat mm. ilmeiset ja havaittavat resurssit kuten tulot, koulutus ja ammatti. Tämän lisäksi voidaan erotella ns. vaikeasti havaittavia resursseja kuten älykkyys, suhtautuminen mahdollisiin riskeihin, emotionaalinen tila, sulkeutuneisuus, syyllisyys ja heikko itsetunto. Myös osapuolten suhteen luonteella on merkitystä: riippuvuus, henkinen väkivalta, verbaalinen kyvykkyys/kyvyttömyys. Nämä valtatekijät perheen sisällä saattavat liittyä yhtä hyvin miehiin kuin naisiinkin ja selittää sitä, että kumpikin osapuoli voi valtatilanteesta johtuen käyttäytyä toista kohtaan väkivaltaisesti. Myös tätä kautta sukupuolittuneen väkivallan käsite liudentuu.

Väkivallan syiksi ovat määrittyneet myös monet ns. sosiaalis-psykologiset tekijät kuten lapsuuden traumaattiset kokemukset, työttömyys, yhteisten tavoitteiden katoaminen ja avioliiton rooliodotusten ristiriitaisuus. Tämä ei sovi feministeille. He sanovat, että kun väkivalta redusoidaan sosiaalisiin ja vuorovaikutustekijöihin, väkivallasta tehdään ymmärrettävää ja hyväksyttävää. Juuri tähän liittyy lähisuhdeväkivallan sovittelun pääkritiikki: väkivallasta tuleekin vuorovaikutustaitoihin liittyvä ongelma, joka voidaan kohdata vuorovaikutuksellisin menetelmin ja sen rikosluonne hämärretään. Eikä itse sovittelukaan voi olla tasapuolista, kun uhria vastapäätä istuu painostava rikoksentekijä. Tällöin ei voida myöskään puhua uhrin vapaaehtoisesta osallistumisesta sovitteluprosessiin.


Teorioiden politiikkamerkitys

Feministinen valtateoria johtaa päätelmään, että paras ratkaisu lähisuhdeväkivaltaan on sen saattaminen rikoksena tuomioistuinkäsittelyyn, jolloin tekijä saa ansaitsemansa rangaistuksen. Hoitomuotoina kelpaa vain uhrin ja tekijän hoitaminen erillään: uhrit/naiset turvakoteihin ja tukiryhmiin, miehet lyömättömään linjaan, jussiprojekteihin ja erilaisiin vertaisryhmiin.

Poliittisella tasolla feministinen tulkinta on saanut voimakkaasti tilaa: Pääministeri Jyrki Kataisen hallitusohjelman mukaan lähisuhdeväkivallan sovittelua tulee rajoittaa, koska tällaisten rikosten sovitteluun liittyy piirteitä, jotka saattavat vaarantaa rikoksen uhrin oikeusturvaa. Valtioneuvoston periaatepäätös tasa-arvo-ohjelmasta 2012–2015 toteaa saman asian sanasta sanaan. Valtioneuvoston asettama rikosasioiden sovittelun neuvottelukunta taas on kirjannut: "Todettiin, että Kataisen hallitusohjelmassa mainittu lähisuhdeväkivaltaa koskevat rajoitukset on jo otettu huomioon sovittelua koskevassa lainsäädännössä ja lain täytäntöönpanossa sekä sovittelun henkilöstön koulutuksessa" (Pöytäkirja 12.9.2011, kohta 9).

Tämä ei kuitenkaan riittänyt: Naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan ehkäisemisestä ja torjumisesta tehdyn Euroopan neuvoston yleissopimuksen voimaansaattamista valmistelleen työryhmän mietinnössä (28.3.2013) useat naisjärjestöt ottavat jyrkän kannan ja esittävät, että sovittelu tulee kieltää mm. sovittelulaissa tai muutoin.

Naisiin kohdistuvan väkivallan vähentämisohjelmassa 2010 (STM) sovittelumenettely ei kuulu lainkaan väkivallan vähentämistoimiin. Valtioneuvoston Sisäisen turvallisuuden ohjelmassa sovittelua suositellaan nuorten tapauksissa (Sisäministeriö 2012). Ohjelmassa kuitenkin viitataan EU:n valmistelussa olleeseen Uhridirektiiviin (18691/2011) ja myönnetään, että "nykyjärjestelmässä sovittelu ja uhripalvelut voidaan virheellisesti nähdä toisensa poissulkevina vaihtoehtoina".

Euroopan Parlamentin ja Neuvoston ns. Uhridirektiivin (2012/29/EU 25.10.2012) 12 artiklan mukaan jäsenvaltioiden on uhrin suojelemiseksi pelottelulta ja uudelleen uhriksi joutumiselta luotava vähimmäisvaatimukset, joita on noudatettava tarjottaessa sovittelua ja muita restoratiivisen oikeuden palveluja. Nämä vähittäisvaatimukset on Suomessa huomioitu laissa rikosten ja eräiden riita-asioiden sovittelusta (1015/2005). Uhridirektiivin lopputulemana todetaan tältä osin, että "jäsenvaltioiden on helpotettava tapausten siirtämistä sovitteluun tai muihin restoratiivisen oikeuden palveluihin muun muassa vahvistamalla siirtämisen edellytyksiä koskevia ohjeistuksia".

Taistelu ei päättynyt vielä tähänkään. Amnestyn Suomen osasto esitti keväällä 2013 YK:n ihmisoikeuksien komitealle, että Suomen tulee luopua lähisuhdeväkivallan sovittelusta. Komitea esitti loppupäätelmänsä Suomelle 25.7.2013: "Suomen tulisi lisätä väkivallan uhreille tarjottavia palveluita ja turvakoteja". Lausunto ei sisältänyt mainintaa sovittelun kieltämisestä. Lähisuhdeväkivallan sovittelun vastustajien kamppailu kuitenkin jatkui: Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen ja Lyömättömän linjan yhteistyö poliisin kanssa otti toimintaohjeekseen perheväkivallan sovittelun rajaamisen (Hyvärinen & Hautamäki 2013). On mielenkiintoista, että Espoon Lyömätön linja, jolla oman toimintansa vaikuttavuudesta ei ole mitään tieteellistä näyttöä, ottaa tehtäväkseen hallitusohjelman toteuttamisen rikossovittelun osalta. Kenen mandaatilla?


Tutkimusten kertomus

Lähisuhdeväkivallan sovittelusta on tehty kohtalaisen runsaasti tutkimuksia siihen nähden, että toiminta on vasta aluillaan ja vähäistä eri puolilla maailmaa. Suomen osalta tutkimustulokset ovat kertoneet pääasiassa hyvin myönteisestä asiakaspalautteesta (ks. esim. Flinck & Iivari 2004; Sambou & Uotila 2010; Iivari 2010). Muissa maissa tehdyistä tutkimuksista on syytä mainita ainakin seuraavat:

  • Marian Liebmanin ja Lindy Woottonin (2010) referoimat yli 20 tutkimus- ja kehittämishanketta eri puolilta maailmaa kuvaavat lähisuhdeväkivallan tekijöiden ja uhrien myönteisiä sovittelukokemuksia.
  • Nadine Bals (2008) tutki 509 lähisuhdeväkivaltasovittelun tapausta Saksan Nordrhein-Westfalenin osavaltion oikeusministeriön pyynnöstä. Uhrit eivät toivoneet tekijöilleen sakko- tai vankeusrangaistusta. Päinvastoin: kun uhrit hälyttivät poliisin paikalle, he toivoivat saavansa muuta apua tilanteeseensa.
  • Itävallassa Christa Pelikan (2009) tutki lähisuhdeväkivallan uhreja uusintahaastatteluin. Sovittelulla olikin uhreja voimaannuttava vaikutus. Rikoksen vakavuusasteella ei ollut ratkaisevaa merkitystä sovittelun onnistumiselle. Tapauksen sovitteluun soveltuvuuteen ei ollut vain yhtä ainoaa ja oikeaa määritelmää.
  • Yhdysvalloissa Bryant, Seigle, Jabbar & McGregor (2006) vertailivat sovittelussa olleita ja sovittelemattomia rikoksentekijöitä ja heidän uusintarikollisuuttaan. Sovittelemattomat tekijät syyllistyivät selvästi useammin uusintarikokseen kuin sovittelussa olleet. Sovittelu oli merkittävä tekijä lähisuhdeväkivallan uusintarikoksen ehkäisemisessä.
  • Australialaiseen kokemukseen perustuvan Deleuran & Jarner (2011) tutkimuksen mukaan feministien tutkimustoiminta ja käytäntö perustuvat oletukseen että naiset ovat aina sorrettuja ja suojelun tarpeessa. Tutkimuksen tulokset sen sijaan painottivat, että monet lähisuhdeväkivaltaa kokeneet naiset eivät kokeneet itseään alistetuiksi vaan halusivat edetä sovitteluprosessiin. Pikemminkin naisten henkilökohtaisen valinnan kieltäminen lisäsi heidän ahdistustaan. Sovittelu taas voimaannutti heitä.
  • Daniel Bolivar, Ivo Aertsen ja Inge Vanfraechem raportoivat Euroopan restoratiivisen foorumin tutkimuksessa (2013, painettu tulossa), että Itävallan ja Suomen lähisuhdeväkivallan uhritutkimukset antoivat enemmän positiivista kuin kriittistä palautetta sovittelun soveltuvuudesta lähisuhdeväkivaltatapauksiin.


Feministisen väkivaltatutkimuksen restoratiivinen näkökulma

Yllättäen van Wormer (2008) ja Sarah Curtis-Fawley and Kathleen Daly (2005) tuovat feministis-restoratiivisen näkökulman lähisuhdeväkivallan sovitteluun: Tutkijoiden mukaan hakattujen naisten ja raiskauksen uhrien ja heidän asianajajiensa laajalle levinnyt tyytymättömyys nykyiseen lainsääntöön on avannut ovet lähisuhdeväkivallan vaihtoehtoisten menetelmien kuten sovittelun kehittämiseen. Kirjoittajien mukaan uhrien tyytyväisyystutkimukset osoittavat että myös tapauksissa, joissa rikoksentekijän syyttäminen on ollut paikallaan ja onnistunut, tulos ei ole kuitenkaan kohdannut uhrin selviytymisen (survival) tarpeita. Pikemminkin on niin, että epävirallisemmat menetelmät, jotka korostavat vuorovaikutuksellisia menetelmiä, ovat sopusoinnussa naisten tarpeisiin puhua omassa asiassaan ja omasta puolestaan. Erityisen mielenkiinnon saa restoratiivinen oikeus läheisneuvonpidon (Family Group Conferencing, FGC) tyyppisessä sovittelussa, sillä se vastaa myös feministien huolenaiheisiin, jotka ovat nousseet esiin kansainvälisen naisten ja lasten oikeuksien liikkeistä 1980-luvun lopulla ja sen jälkeen. Läheisneuvonpitotyyppisen sovittelun arvot ovat yhtenevät feminismin arvojen kanssa. Ydinajatuksena tässä on se, että väkivallan uhrit hakevat voimavaroja perhepiiristä ja yhteisöistä mieluummin kuin virkamiesvaltion instituutioista kuten oikeuslaitoksesta.

Curtis-Fawley and Daly (2005) korostavat, että raiskaustapauksissa restoratiivisen oikeuden strategiat ovat hyväksyttävämpiä feministisestä näkökulmasta kuin tavanomaiset lähisuhdeväkivaltatapaukset, sillä raiskattu joutuu hyvin usein koko rikosoikeusjärjestelmän epäasiallisen kohtelun alaiseksi poliisitutkinnasta oikeuskäsittelyyn saakka mm. ahdistavan ristikuulustelun johdosta. Erityisen suojattomiksi etnisiin vähemmistöihin kuuluvat raiskauksen uhrit kokevat asemansa oikeuskäsittelyssä, jossa he saattavat suorastaan menettää lastensa huoltajuuden vain siitä syystä, että joutuivat raiskatuiksi. Tutkijoiden kollaamat eri tutkimukset osoittavat lisäksi, että uhrit vajoavat helposti passiiviseen rooliin oikeusprosessissa nimenomaan vakavissa lähisuhdeväkivaltatapauksissa. Niinpä sekä väkivaltarikoksen uhrit että tekijät lähtivät halukkaasti mukaan sovitteluprosessiin.

Mutta miksi juuri läheisneuvonpitosovittelu (FGC)? Miksi ei tavallinen rikossovittelu, jota Suomessa käytetään myös lähisuhdeväkivallan sovittelussa? van Wormer korostaa, että läheisneuvonpidossa rikoksen uhrin asema on turvallisempi kuin tavanomaisessa sovittelussa, jossa paikan päällä ovat vain tekijä ja uhri ja kaksi sovittelijaa – ja mahdollisesti uhrin tukihenkilö. Läheisneuvopidossa koolla ovat rikoksen osapuolten ja sovittelijoiden lisäksi uhrin ja tekijän omaiset ja tarvittaessa tukihenkilöt, siis huomattavan laaja piiri ihmisiä, jotka myös osallistuvat aktiivisesti asian käsittelyyn. van Wormerin mukaan tämä antaa lähisuhdeväkivallan uhrille turvallisemman aseman eikä tekijä pääse kiistämään syyllisyyttään helposti isomman auditorion edessä. Läheisneuvonpitosovitteluun voidaan tästä syystä ottaa myös vakavampia tapauksia käsiteltäväksi ilman että on pelkoa uhrin aseman heikentämisestä. Tosin van Wormer ei kiistä myöskään tavanomaisen rikossovittelun käyttämistä lähisuhdeväkivallan sovitteluun, mutta hän toteaa, että läheisneuvonpito tuottaa parempaa sovittelua. Eikö tätä menettelyä pitäisi ryhtyä kehittämään myös Suomessa?

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan dosentti.

Lähteet:

Amnesty Internationalin Suomen osasto (2013): Lähisuhdeväkivallan sovittelusta on luovuttava. www.am-nesty.fi/kampanjat/paattyneet-kampanjat

Bals Nadine (2008) Is victim-offender mediation a promising alternative for handling violence in relations-hips?’ in TOA Infodienst (Newsletter of Service Bureau for VOM and Conflict Resolution of the German Probation Service, Cologne), 2008 (36) December, pp. 16–24).

Bolivar Daniel & Aertsen Ivo & Vanfraechem Inge (Editors) (2013): Victims and Restorative Justice. An Empirical Study of the Needs, Experience, and Position of the Victim within restorative Justice Practices. European Forum for Restorative Justice. 449 pages (painamaton).

Bryan, Penelope (1994): Reclaiming Professianalism: The Lawyer’s Role in Divorce Mediation. Family Law Quarterly. Vol. 28 (1994), ss. 177–222.

Bryant, Seigle, Jabbar & McGregor (2006) Mediating Criminal Domestic Violence cases: How Much is Too Much Violence? Los Angeles.

Curtis-Fawle Sarah, & Daly Kathleen (2005). Gendered violence and restorative justice. Violence Against Women, 11, 603–638,

Deleuran Pia & Jarner Sisse (2011, eds.) Conflict Management the Family Field Close Relationships - Mediation as a Way Forward. / DJ@PF Publishing Köpenhagen, Danmark 2011.

Flinck, Aune & Juhani Iivari (2004): Lähisuhdeväkivalta sovittelussa. Tutkimus- ja kehittämishankkeen realistinen arviointi. FinSoc Arviointiraportteja 5/ 2004. Stakes, Helsinki.

Sisäministeriö (2012) Rikoksen uhrin ja tekijän ohjaaminen palvelujen ja avun piiriin ja rikosuhripalvelujen saatavuuden varmistaminen Sisäisen turvallisuuden ohjelman alatyöryhmäraportti.

Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2012/29/EU, annettu 25 päivänä lokakuuta 2012, rikoksen uhrien oikeuksia, tukea ja suojelua koskevista vähimmäisvaatimuksista sekä neuvoston puitepäätöksen 2001/220/YOS korvaamisesta

Hyvärinen Salla & Hautamäki Jari (2013): Katkaise väkivalta. Lähisuhde- ja perheväkivaltarikoksesta epäillyn ohjaaminen esitutkinnasta väkivaltaa katkaisevaan palveluun. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Ohjaussarja.

Heiskanen Markku & Elina Ruuskanen (2010): Tuhansien iskujen maa. Miesten kokema väkivalta Suomessa. Yhdistyneiden Kansakuntien yhteydessä toimiva Euroopan kriminaalipolitiikan instituutti (HEUNI). Julkaisusarja No. 66. Verkkojulkaisu.

Katherine van Wormer (2008) ja Curtis-Fawley, S. and Daly K. (2005)

Liebman Marian and Lindy Wootton (2010) Restorative Justice and domestic violence / Abuse. A report commissioned by HMP Cardiff Funded by The Home Office Crime Reduction Unit for Wales 2010

Naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan ehkäisemisestä ja torjumisesta tehdyn Euroopan neuvoston yleissopimuksen voimaansaattamista valmistelleen työryhmän mietinnössä (28.3.2013)

Naisiin kohdistuvan väkivallan vähentämisohjelma 2010 (STM)

Pelikan Christa (2009) ‘On the efficacy of Victim-Offender-Mediation in cases of partnership violence in Austria, or: Men don’t get better, but women get stronger: Is it still true?’ Research Report of the Institute for Sociology of Law and Criminology, Vienna.

Salmi Venla (2009): Kohti monimuotoista parisuhdeväkivaltatutkimusta, Oikeus 2009 (38); 2: 119–137.

Sambou Saija – Uotila Erika Oikeus (2010a): Lähisuhdeväkivallan sovittelun haasteet.

Tutkimus lähisuhdeväkivaltarikosten sovittelussa tehdyistä sopimuksista sekä syyttäjien ja sovittelijoiden näkemyksistä lähisuhdeväkivallan soveltuvuudesta sovitteluun. 2010 (39); 2: 167–176

Tilastokeskus (2012): Poliisin tietoon tullut rikollisuus 1996–1011.

Uotila Erika and Saija Sambou (2010b) On mediation in Intimate Partner Violence, published in the Journal of Scandinavian Studies in Criminology and Crime Prevention (11:2 / 2010).

Valtioneuvoston asettama rikosasioiden sovittelun neuvottelukunta. Neuvottelukunnan pöytäkirja 12.9.2011, kohta 9.

van Wormer, Kathrine (2008): Restorative Justice as Social Justice for Victims of Gendered Violence: A Standpoint Feminist Perspective. Oxford Journals, Social Sciences, Social Work. Volume 54, Number 2, pp 107-116 April 2009

YK:n ihmisoikeuskomitea (2013): Tiedote 158/2013 25.7.2013


 
Julkaistu 19.3.2014
Sivun alkuun |