Matti Laine

Murha ja kulttuuri

Kriminologia-palstalla pohditaan, miksi jotkut kulttuurit murhaavat enemmän kuin toiset.

Kriminologia on vaikea tieteenala. Sen on etsittävä selityksiä rikollisuuden yksilöllisiin syihin (biologia, psykologia) ja samalla löydettävä näiden yhteyksiä laajempiin yhteiskunnan rakenne- ja kulttuuritekijöihin (sosiologia). Tämä kamppailu mikro- ja makrotason selitysten välillä näkyy mm. väkivaltatutkimuksessa. Edelleen saatetaan lähteä siitä, että uusin, yksilötason tieto väkivaltaa aiheuttavista "patologisista" syistä selittää kaiken tarpeellisen. Mutta ongelmaksi nousee heti kysymys henkirikollisuuden valtavasta ajallisesta ja alueellisesta vaihtelusta. Miksi jotkut kulttuurit murhaavat enemmän kuin toiset?

Tätä kysymystä on viime vuosina tarkasteltu useassa yhteydessä kunniakulttuurin käsitteen (culture of honor) kautta. Tällöin on kyse erityisesti mieskunniasta. Keskiajan korkea henkirikollisuus Euroopassa (30–50 surmattua/100 000/v.) selittyy Pieter Spierenburgin (2013) mukaan paljolti sillä, että mieskunniaa saattoi puolustaa vain "ruumillisuuden" väkivallan avulla. Seuraten Norbert Eliasin sivilisaatioteoriaa hän katsoo, että väkivallan merkittävä väheneminen (0,5–1,5/100 000/v.) on osittain seurausta kunnian "henkistymisestä"; sitä voidaan puolustaa muutenkin kuin fyysisen väkivallan avulla. Kunniakulttuurin käsite tekee ymmärrettäväksi myös sellaisen, äärimmäisen triviaalilta tuntuvan väkivallan, jonka syyksi mainitaan mitätön riita, yksi loukkaava sana tai liian pitkä viinaryyppy.

Tämä on kiinteästi yhteydessä valtion ja sen väkivaltamonopolin muodostumiseen. Keskiajan jälkeen valtio alkoi kriminalisoida kunniaväkivallan muotoja – verikostoa, kaksintaisteluja, tappeluja yms. – ja saattoi rangaista niiden toteuttamisesta ankarasti. Oikeutta ei voinut enää ottaa omiin käsiin. Toki tämä prosessi oli asteittainen ja monilla alueilla, joilla valtio oli heikko ja ihmiset katsoivat, että omaisuuttaan, perhettään ja kunniaansa puolustaakseen heidän oli aseistauduttava, väkivallan taso säilyi korkeana (esim. Balkanilla). Kolonialismi ja valloitukset saattoivat estää eräillä alueilla valtion valtamonopolin muodostumista, ja siksi henkirikosaste jäi edelleen korkeaksi. Voidaan jopa käyttää käsitettä "epäonnistunut valtio" (failed state).


XXX

Löytyykö tästä myös selitys Euroopan ja Yhdysvaltojen erolle? Yhdysvalloissa henkirikostaso, vaikka onkin viime aikoina laskenut, on ollut selkeästi korkeampi kuin Länsi- ja Keski-Euroopassa. Euroopassa "kolmas sääty", ottaessaan vallan yksinvaltiailta ja aatelistolta, halusi säilyttää keskitetyn valtamonopolin valtiokoneistolla ja edelleen vahvistaa sitä. Väestö totutettiin yhä enemmän siihen, että sillä ei ollut oikeutta aseistaa itseään. Mutta Yhdysvallat demokratisoitui ikään kuin "liian aikaisin", ennen kuin keskitetty valtiovalta oli muodostunut. Keskitetty valta haluttiin päinvastoin tuhota ja suuri osa väestöstä oli tottunut luottamaan itseensä, perheeseensä ja paikallisapuun. Tässä on tausta myös perustuslain "toiselle lisäykselle", oikeudella omistaa ja kantaa asetta. Alun perin ehkä ajateltiin enemmänkin valtion kontrolloimaa sotilasjoukkoa, mutta tänäkin päivänä Michiganin Militia julistaa, että "yksilöiden ei tule luottaa valtion instituutioihin kotiemme suojelemisessa". Spierenburgin mukaan on aikamoinen historiallinen paradoksi, että ulkoisesti maailman mahtavin sotilasmahti ei sisäisesti saa kuriin omien kansalaistensa aseistautumista.

Historiallisesti korkeimmat väkivaltaluvut löytyvät "Vanhasta Etelästä" ja "Villistä Lännestä". Näillä alueilla miehisen kunnian kulttuuri kukoisti ja valtion valta oli heikkoa (jo sana "villi" viitannee mm. tähän). Spierenburgin mukaan 1800-luvun Etelä oli paljolti kuin keskiajan Eurooppa. Plantaasit olivat kuin ruhtinaskuntia, joiden asioihin ei valtio sekaantunut. Plantaasin omistaja hallitsi yksinvaltiaana perhettään, työntekijöitään ja orjiaan. Vielä pitkään valamiesjärjestelmä esti valtion tehokkaan oikeusmonopolin. Valkoisia ei juuri koskaan sen kautta tuomittu henkirikoksista, oli uhri sitten musta tai valkoinen. Väkivalta kuului asiaan, se oli usein "vain itsepuolustusta". Syntyi myös "vapaaehtoiskomiteoita", jotka usein käytännössä harjoittivat vigilantismia eli lynkkaamista. Valtaa annettiin myös yksityisille etsivätoimistoille, mm. lakonmurtotehtävissä. Euroopassa tällaisia tehtäviä hoiti valtio ja sen väkivaltakoneisto.

Merkittävää on, että tämä Etelässä vallinnut kunnian kulttuuri siirtyi 1920-luvulta mustien mukana pohjoisiin kaupunkeihin. Mustat alkoivat omaksua tuota kulttuuria sisällissodan jälkeen. Kun he nyt olivat vapaita kansalaisia, heidän täytyi yhtä lailla ryhtyä puolustamaan itseään, perhettään ja kunniaansa. Orjilla ei tuota oikeutta ollut. Suurten kaupunkien sisäosiin alkoi muodostua alueita, joissa vallitsi "kadun koodi". Siellä poliisin vaikutus loppui ja siellä alkoi tunne siitä, että vain itse olet vastuussa omasta turvallisuudestasi. Erilainen valtionmuodostumisprosessi ja ruumiillisen kunniakoodin sitkeys selittäisivät näin Euroopan ja USA:n erot.


XXX

Kuuluisa on myös Richard Nisbettin ja Dov Cohenin (1996) versio kunniakulttuurin teoriasta, jolla he selittävät USA:n etelävaltioiden korkeampaa väkivaltaa. Heidän mukaansa taustalla on myös etnisyyteen ja elinkeinoon liittyvät tekijät. Pohjoisen varhaiset uudisasukkaat olivat saksalaisia, hollantilaisia, puritaaneja ja kveekareita, erityisesti maanviljelijätaustaisia. Etelän asuttivat paljolti skotit ja irlantilaiset, joiden esi-isät olivat kelttiläisiä paimentolaisia ja karjankasvattajia. Edellisille oli tärkeää yhteistyö naapureiden kanssa, mutta "vahvuuden maine" ei niinkään. Jälkimmäiset sen sijaan olivat valmiita suojelemaan omaisuuttaan ja kunniaansa kaikin keinoin. Jokaisen miehen tuli olla "oman omaisuutensa sheriffi" ja luottaa vain itseensä. Tämä edisti valtion heikkoutta ja perusteli aseenkannon. Kulttuuri näkyy myös siten, että Etelässä myös naiset tappavat enemmän, vastustavat enemmän asekontrollia ja ovat valmiimpia lasten fyysiseen kurittamiseen kuin muualla Yhdysvalloissa.


XXX

Kunnian kulttuuri ei ole arvojen kokoelma, vaan eräänlainen symbolien, tarinoiden, rituaalien ja maailmankatsomusten työkalupakki, josta löytyy toimintastrategioita ihmisten kohtaamiin ongelmiin. On näyttöä, että sen vahva olemassaolo saattaa lisätä myös muunlaista, mm. välineellistä, väkivaltaa. Irshad Altheimer (2013) on testannut teoriaa vertailemalla 51 valtion henkirikosasteita niiden oletettuun kunniakulttuuriin (mittareina mm. taloudellinen epävarmuus, ihmisten välinen luottamus, oikeusvaltio yms.). Se olikin tärkein henkirikostason ennustaja, jopa tärkeämpi kuin perinteiset rakennetekijät kuten taloudellinen epätasa-arvo ja sukupuolijakauma.

Myös Heikki Ylikankaan klassisessa puukkojunkkaritutkimuksessa (1976) kulttuuri on vahvasti esillä. Sosiaalisen aseman pudotus, aleneva säätykierto törmäsi pohjalaiseen arvojärjestelmään, jossa oli samoja piirteitä kuin Vanhassa Etelässä: olet oman onnesi tai epäonnesi seppä. Tämä aiheutti henkisen ilmapiirin, jossa pientäkään loukkausta ei siedetty. Mutta Etelä-Pohjanmaa rauhoittui. Myös useissa Aasian maissa kunnian kulttuuri on henkistynyt ja henkirikosaste on hyvin alhainen. Näin on mm. Japanissa (0,6 surmattua/100 000/v.). Kolumnisti Jani Kaaro on esittänyt (HS 20.1.2014), että häpeän ja kunnian kulttuureilla on myös poliittinen ulottuvuutensa ja että häpeän politiikka tuottaa kasapäin ruumiita. Myös Spierenburg epäilee, että Euroopassa 1970-luvulta alkanut henkirikosasteen lievä nousu liittyisi etniseen monimuotoistumiseen, syrjäytymiseen ja sitä kautta perinteisen kunniakulttuurin paluuseen. Näitä piirteitä voi nähdä myös tämän päivän jengirikollisuudessa. Jengien tarkastelu ahtaasta poliisinäkökulmasta ("järjestäytynyttä rikollisuutta") ei tarjoa avaimia ilmiön ymmärtämiselle.

Lähteitä:

Spierenburg, Pieter: Violence and Punishment: Civilizing the Body through Time. Cambridge: Polity Press, 2013.

Nisbett, Richard E. & Cohen, Dov: Culture of Honor: The Psychology of Violence in the South. Boulder: Westview Press, 1996.

Altheimer, Irshad: Cultural Processes and Homicide Across Nations. International Journal of Offender Therapy and Comparative Criminology 57 (2013):7, 842–863.

Ylikangas, Heikki: Puukkojunkkareitten esiinmarssi: Väkivaltarikollisuus Etelä-Pohjanmaalla 1790–1825. Helsinki: WSOY, 1976.

Kaaro, Jani: Häpeän politiikka tuottaa kasapäin ruumiita. Helsingin Sanomat 20.1.2014.

 
Julkaistu 19.3.2014
Sivun alkuun |