Susanna Särkkä

Kirkon diakoniatyö kohtaa yhteiskunnan toiset kasvot

Diakoni Nina Klemmt tietää, mitä on köyhyys. Helsingin Kallion seurakunnassa suurin osa diakonien asiakkaista on köyhiä, moni lisäksi yksinäisiä, päihde- ja mielenterveysongelmaisia. Kirkko tarjoaa heille hengellisten palveluiden lisäksi muun muassa mahdollisuuksia harrastaa ja retkeillä. Klemmtin mielestä on tärkeää, että köyhäkin tulee kuulluksi ja häntä kohdellaan ihmisenä, ei sosiaalitapauksena.

Tiistaina iltapäivällä Alppilan kirkon isossa eteisaulassa kuuluu puheensorina ja pingispallon tasainen napsutus. Pingistä pelaa kaksi nuorehkoa miestä. Pyöreän pöydän ääressä joukko hieman vanhempia naisia kutoo ja askartelee postikortteja

– Tiistaisin meillä on hengauspäivä. Kuka tahansa saa tulla kirkkoon ja oleskelutiloihin. Voi olla puhumatta kenelläkään tai sitten purkaa sydäntään. Ihan miten haluaa. Tärkeintä on, että tänne tulevilta ei vaadita eikä edellytetä yhtään mitään, Helsingin Kallion ja Alppilan seurakunnan diakoni Nina Klemmt sanoo.

Hengauspäivän hektisin heti on lounasaikana. Tiistaisin Alppilan kirkolla kaksi helsinkiläistä trendikokkia valmistaa aterian, jonka saa kahdella eurolla.

– Tänäänkin oli noin 150 syöjää. Lounas on tullut vain entistä suositummaksi, kun Helsingin Sanomat teki siitä jutun. Mutta hyvähän se vain on, että ihmisiä käy. Tuskinpa kukaan upporikas tulee kirkolle syömään eli valtaosalle edullinen lounas tulee todelliseen tarpeeseen. Osa ruokailijoista löytää tiensä myös kirkon muuhun toimintaan, Klemmt sanoo.

Klemmt on työskennellyt Alppilassa diakonina 11 vuotta. Ennen Helsinkiin tuloaan hän oli diakonina Jyväskylässä ja Hartolassa.

– Helsingissä korostuu yksinäisyys ja juurettomuus. Alppilan ja Kallion alueella isoin osa asiakkaistani on koyhiä tai suhteellisesti pienituloisia yksineläviä. Päihde- ja mielenterveysongelmat ovat tavallisia. Tarjoamme heille henkistä ja aineellista apua sekä konkreettista toimintaa ja yhdessä tekemistä.

– Mutta kirkko on kirkko. Tärkeintä on hengellisten palveluiden tarjoaminen ja auttaa ihmisiä löytämään Jumala, mutta emme tuputa emmekä pakota ketään. Asiakkaat saavat ottaa tai jättää teologisen puolen. Onneksi yhä useampi kuitenkin haluaa nykyisin myös hengellistä tukea.


Köyhyys riivaa monella tavalla

Diakonin puheille kaikki ovat yhtä tervetulleita. Klemmtin mukaan minkkiturkin sisälläkin voi olla paljon kärsimystä ja olemassaoloon liittyviä ongelmia. Mutta varakkuus vapauttaa ihmisen monesta huolesta.

– Teen työtäni katsomalla asioita köyhyyden kautta. Köyhyys sinällään jo syö voimia, kun ihmisen pitää miettiä jokaisen asian kohdalla tarkkaan, mitä se maksaa. Huoli toimeentulosta vie usein yöunet, ihminen masentuu ja voi sortua päihteisiin, hän kertoo.

– Vähäinenkin sairaus tai pienikin ylimääräinen meno voi syöstä köyhän täydelliseen ahdinkoon. Köyhä ei voi tehdä juuri mitään sellaista, jota keskiluokka pitää itsestäänselvyytenä. Tästä syystä on tärkeää, että voimme tarjota ihmisille mahdollisuuksia harrastaa ja retkeillä ilmaiseksi.

Alppilan kirkolla on muun muassa jumppia ja tiistaisin ilmainen kuntosali. Miehille on oma äijäkerho, jossa he käyvät miesporukassa esimerkiksi matseissa, kalastamassa, saunomassa.

– Yritämme saada ihmisen raiteilleen ennen kuin hän luisuu kokonaan hunningolle. Tai sitten autamme heitä ylös alhosta, kuljemme kaverina rinnalla, autamme konkreetisissa asioissa, kuten opiskelu- ja työpaikan sekä asunnon hakemisessa.

Diakonit jakavat pieniä toimeentulotukia sekä 25 euron ruokakasseja. Toimeentulotukea varten hakijan on todistettava varattomuutensa samalla tavalla kuin sosiaalivirastossa.

– Tärkeää on kuitenkin toimeentuloanomuksia käsitellessäkin kohdella hakijaa yksilönä ja humaanisti. Köyhyys on myös sitä, että ei tule kuulluksiksi. Köyhää kohdellaan usein sosiaalivirastoissa tai vaikkapa lääkärissä sosiaalitapauksena, ei ihmisenä, jolla on oikeus puhua ja ottaa kantaa omiin asioihinsa.

Klmettiä raivostuttaa sosiaalitoimiston jatkuvat yritykset vierittää vastuutaan kirkon diakoniatyön harteille. Viimeksi eilen hänen luokseen tuli sosiaalitoimiston lähettämä asiakas, jota ei julkisista varoista haluttu auttaa.

– Hyvinvointivaltiossa ihmisen perustoimeentulo ei saa olla diakoniatyön tai kolmannen sektorin vastuulla, yhteiskunnan on huolehdittava jäsenistään.


Aikuisillekin on asetettava rajat

Klemmt asuu Alppilassa. Hän liikkuu mielellään diakonin vihreässä virka-asussa, johon kuuluu liperikaulus.

– Ihmiset tulevat juttelemaan kadulla ja saattavat sitä kautta tulla asiakkaaksi. Olen vuosien varrella oppinut tuntemaan kulmakunnan asukkaita ja päässyt seuraamaan heidän elämäänsä.

Klemmt on nähnyt myös sen, kuinka köyhyys ja syrjäytyneisyys periytyvät sukupolvelta toiselle. – Täällä on perheitä, joissa on ihan normaalia, että isä vetää äitiä jatkuvasti lättyyn tai että vanhemmat pistävät itsensä aivan sekaisin. Joissakin piireissä jopa ihannoidaan tällaista elämänmuotoa. Tosin toisinaan ei ole muuta vaihtoehtoakaan, koska hintana on henki tai vähintään sormet, mikäli haluaa irtautua porukasta.

– Moni sanoo, että ei ole v-tun väliä millään. Mutta ihmistä ei saa jättää hunnigolle. On ainakin yritettävä ottaa ikävätkin asiat puheeksi ja yritettävä saada heidän elämänsä jollekin tolalle. Joskus voi riittää muutamakin oikea ja oikea-aikainen kysymys, joka herättää ihmisen ajattelemaan elämäänsä uudella tavalla. Joskus se vaatii pitkää terapiaa, hän kertoo.

– Hienoa on, kun saa postikortin entiseltä asiakkaalta, joka on kouluttautunut, saanut töitä ja oman asunnon. Juuri eilen ratikassa kuului hihkaisu Nina, Nina. Entinen asiakkaani halusi kertoa, että hän oli saanut elämänsä raiteilleen, opiskellut hoitoalalle ja oli onnellinen. Lupasin tarjota hänelle Pommacit ja leivokset!


Osattomat voivat ryhtyä kapinaan

Klemmtiä huolestuttaa yhteiskunnan kahtiajakautuminen ja markkinaliberalismin mukaisen köyhät kyykkyyn -mentaliteetin leviäminen.

– Ihanteena on vahvojen yhteiskunta, jossa yrittämisellä pärjää ja jokaisen kansalaisen pitää tuottaa tulosta. Kaikki eivät vain kerta kaikkiaan siihen pysty. Niistä, jotka eivät pysy mukana, on pidettävä huolta.

Klemmt huomauttaa, että sosiaalituet ovat jääneet laahaamaan 1990-luvun alun tasolle. Köyhät ovat köyhtyneet entisestään.

– Jos tämä meno jatkuu, pelkään että osattomat käyvät vielä kimppuumme – tai jos ei meidän, joidenkin virkamiesten kurkkuun. En missään tapauksessa kannata väkivaltaa, mutta ymmärrän, jos ihmiset, joilla ei ole osaa eikä arpaa yhteiskunnassa, lyövät hanskat tiskiin.

Tai sitten he lannistuvat lopullisesti. Selvityksen mukaan Suomessa on jo noin 200 000 ihmistä, jotka eivät edes hae heille kuuluvia tukia, koska eivät jaksa.


Juopotkin tervetulleita

Kello alkaa olla neljä ja on aika sulkea kirkko. Viimeisenä asiakkaana on melkoisessa hutikassa oleva laitapuolen kulkija, joka on myöhästynyt muutamalla tunnilla lounaalta. Klemmt ohjailee vanhan tuttavansa ystävällisesti selkään taputellen ulos ja kutsuu hänet seuraavana tiistaina syömään.

– Periaatteessa meille tullessa pitää olla selvin päin, mutta joustamme jonkin verran. Pari siideriä ei estä osallistumasta toimintaamme, kunhan ei häiritse muita. Pahemmassakin kunnossa olevien annamme syödä, kunhan he tulevat tähän aulaan, pois muiden silmien alta. Monesti he haluavat itsekin mennä syrjään, koska he eivät halua asettaa raitistuneita kavereitaan kiusaukseen. Sitä paitsi kyllä juopoillakin pitää olla oikeus tulla kirkkoon ja kuulla Jumalan sanaa. Heille pitää antaa mahdollisuus muuttaa elämänsä suuntaa paremmaksi.

 
Julkaistu 19.3.2014
Sivun alkuun |