Jukka Kekkonen

Kansalaisliikkeet kriminaalipolitiikan vaikuttajina?

Erilaiset kansalaisliikkeet ja -järjestöt ovat tärkeä elementti toimivassa demokraattisessa järjestelmässä. Ne kuvastavat kansalaisyhteiskunnan tilaa, sen aktiivisuuden tasoa ja elinvoimaa. Samoin ne kertovat paljon ajastaan: mitkä asiat ovat kulloinkin ajankohtaisia suuremman tai pienemmänkin ihmisryhmän mielestä.

Kun kansalaisliikkeitä katsoo historian kautta, nousevat esille kulttuuristen kysymysten ohella demokratian, kansalaisten tosiasiallisten osallistumis- ja vaikutusmahdollisuuksien peruskysymykset. Kansalaisliikkeet ovat myös yhteiskunnallisen vallankäytön legitimiteetin puntareita, jotka kertovat demokratian tilasta. Seuraavan esityksen peruskysymyksen voi tiivistää seuraavasti: mikä on ollut kansalaisliikkeiden vaikutus suomalaiseen kriminaalipolitiikkaan 1960-luvulta nykypäivään? Kuten nähdään, esitys ei voi rajautua vain kriminaalipolitiikkaan, vaan näkökulmaa on avarrettava myös yleisen oikeuspolitiikan suuntaan.


XXX

Suomen oikeuskulttuurin historiassa 1960-luvun puolivälin ja 1980-luvun välinen aika erottuu selvästi omaksi periodikseen. Sitä voidaan kutsua radikaalisen oikeuspolitiikan kaudeksi. Ajan ilmiöt Suomessa eivät olleet irrallaan kansainvälisestä kehityksestä. Yhteiskunnallisen modernisaation ja samalla demokratian aalto pyyhki yli läntisten teollisuusmaiden. Maailman ja oman maan epäkohdat tulvivat joukkotiedotuksen kautta jokaiseen kotiin. Hyvinvointivaltiosta rakennettiin puskuri radikalismin patoamista varten.

Samalla valtavasti laajentunut korkeakoulutus tuotti uuden sukupolven, jolle edes yliopistollinen tutkinto ei tuonut sosiaalista nousua. Tästä asetelmasta versoi yhteiskuntakritiikki 1960-luvun läntisessä maailmassa. Se löysi myös luontevasti syylliset vallitsevaan asiaintilaan: vanhentuneet ja epädemokraattiset yhteiskunnalliset instituutiot sekä konservatiiviset asemiaan suojelleen vallanpitäjät.

Tässä vaiheessa, erityisesti 1960-luvulla, syntyi liikkeitä ja järjestöjä, joiden tavoitteena oli muuttaa yhteiskuntaa ja koko maailmaa parempaan suuntaan. Tämä muutostahto kanavoitui Suomessa aluksi suurelta osin yhden asian liikkeisiin ja sen ohella ja jälkeen poliittisiin puolueisiin. Suomessa liikkeitä syntyi niin kolmannen maailman hädän, seksuaalisten vähemmistöjen, asunnottomien kuin vankienkin asian ajamiseksi.

Vaikka noiden vuosien monesti mahtipontinen retoriikka ylitti saavutukset, ei suomalaisen oikeuspolitiikan muutoksia voi vähätellä. Ankaraksi sisällissodan jälkeen virittynyt kontrollipolitiikka lieveni tuntuvasti. Suomen korkea vankiluku alkoi laskea kohti muiden Pohjoismaiden tasoa päätyen samalla tasolle niiden kanssa 1990-luvulle tultaessa. Myös rikoslain myös rikoslain kokonaisuudistus käynnistettiin vuonna 1972 ja periaatemietintö uudistuksen suuntaviivoista valmistui vuoden 1977 alussa. Samaan aikaan kansalaisliikkeiden aktivistit rekrytoituivat merkittäviin asemiin Suomen valtionhallinnossa ja heidän panoksensa ajan uudistusten toteuttamisessa tuli olemaan huomattavan suuri.


XXX

Ideologiset tuulet alkoivat muuttua 1970- ja 1980-lukujen taitteesta lähtien. Taustalla oli tässäkin tapauksessa suuria ja kansainvälisillä kentillä ensin näkyneitä muutoksia. Ideologisella tasolla muutos näyttäytyi vaatimuksina valtiovetoisuuden heikentämisestä yhteiskunnan ohjailussa. Politiikan ja talouden suhde alkoi muuttua talouden eduksi. Kritiikki kohdistui "liian laajaksi" ja "holhoavaksi" paisuneeseen hyvinvointivaltiolliseen sääntelyyn. Tilalle tarjottiin uusliberalistista markkinavetoista yhteiskuntapolitiikkaa eri muodoissaan. Suomessa uuden linjan yhteiskunta- ja oikeuspoliittisen linjan johtotähtiä olivat sääntelyn purkaminen, kilpailun lisääminen ja hallinnon tehostaminen New Public Management -ideologian oppeja seuraillen.

Muutos edelliseen kauteen oli selvä, vaikka muutokset se rantautuivat eri aloille eri vauhtia ja eri vahvuisesti. Mielenkiintoista kyllä, suomalaisen oikeuspolitiikan lohkoista kriminaalipolitiikka oli kenties se alue, joka sitkeimmin pystyi puolustautumaan uusia virtauksia vastaan. Juuri tässä kohdassa vahva asiantuntijavetoisuus ja akateemisen osaamisen ja lainvalmistelun kytkentä tuli selvimmin esille.


XXX

On syytä pohtia, mikä oli kansalaisjärjestöjen rooli ollut tässä kaikessa? Kysymys liittyy myös yksilöiden, historian toimijoiden, panoksen arviointiin. Yleistä on ollut esimerkiksi rationaalisen ja humaanin kriminaalipolitiikan henkilöiminen (kärjessä Inkeri Anttila) ja suomalaisen kriminaalipolitiikan asiantuntijavetoisuuden alleviivaaminen, kun puhutaan suomalaisen kriminaalipolitiikan "menestystarinasta". Vähättelemättä tippakaan kriminaalipolitiikan toimijoiden merkitystä, on syytä alleviivata yhteiskunnallista tilannetta, jossa he toimivat. Tuo tilanne avasi mahdollisuudet heidän ajatustensa toteuttamiselle.

Oikeuspolitiikan linja on kuitenkin muuttunut tuon vaiheen jälkeen – myös kriminaali- ja kontrollipolitiikassa. Suunta on aikaisempaa ankarampi, vaikka voinee sanoa, että kriminaalipolitiikasta ei ole tullut samalla tavalla puoluepolitiikan kysymys tai median suosikkiaihe kuin esimerkiksi anglosaksisessa maailmassa. Kriminaalipolitiikka on edelleen ollut rationaalista, mutta 60-lukulaiset sosiaalisen oikeudenmukaisuuden painotukset ovat siitä kyllä karisseet vuosikymmenten myötä.

Huomattava muutos on nähty myös siinä, että erilaisten järjestöjen ja kansalaisliikkeiden osuus kriminaalipolitiikan aktiivisina toimijoina ja keskustelun herättäjinä näyttää hiipuneen. Jo 1980-luvulla muutos näkyi siinä, että "edistyksellisten" (keskustasta vasemmistoon) lakimiesten järjestö Suomen demokraattiset lakimiehet (nykyisin DEMLA) siirtyi harjoitetun oikeuspolitiikan tukijasta sen kriitikoksi. Viimeisten vuosikymmenten aikana ei ole juuri löytynyt järjestöjä tai liikkeitä, jotka olisivat puhuneet esimerkiksi syrjäytymisen ja rikollisuuden välisistä yhteyksistä, ankaroituvasta kontrollipolitiikasta tai keskustelleet siitä, onko laki eri yhteiskuntaluokkiin kuuluville sama. Kansalaisliikkeiden kuihtuminen on ollut nähtävissä yleisemminkin. Jo 1990-luvulla voitiin havaita esimerkiksi rauhanliikkeiden toiminnan näivettyminen.

Taustalla on suuria globaalisen poliittisen arkkitehtuurin muutoksiin liittyviä tekijöitä. Berliinin muurin kaatuminen (1989) johti kylmän sodan päättymiseen ja liberaalisen demokratiamallin voittoon. Muutos näkyi demokratiasiirtyminä Euroopassa ja eri puolilla maailmaa (mm. Etelä-Afrikassa ). Samanaikainen Euroopan integraatiokehitys vahvisti osaltaan ihmisoikeusretoriikkaa, mutta myös ihmisoikeuksia vaalivien instituutioiden rooli korostui Euroopan ihmisoikeustuomioistuimesta kansainvälisen rikostuomioistuimen perustamiseen.

Tästä maaperästä on noussut ennen näkemätön määrä ihmisoikeusaktivismia. Alalla toimii suuri määrä järjestöjä – mutta kuten voimme havaita, niiden toiminnan painopiste ei ole ollut kriminaalipolitiikassa. Olisikin perin epäanalyyttistä väittää, että kansalaisaktivismin taso olisi pysynyt ennallaan kiinnostuksen kohteiden vain muuttuessa. Näin ei todellakaan ole asian laita. Nykyisen aktivismin laajuus, kiinnostuksen kohteet, toiminnan painopisteet ovat erilaisia kuin 1960-luvun synnyttämien liikkeiden.

Ihmisoikeustoimijoiden tarkastelukulma on vähemmän yhteiskunnallinen kuin aikaisempien vuosikymmenten toimijoiden. Vastaavasti ne tuntuvat luottavan oikeudellisiin instituutioihin ja mekanismeihin enemmän kuin niiden edeltäjät. Toiminnan painopiste on siirtynyt oikeuspolitiikasta oikeuskäytäntöön.


Yhteenvetoa

Historian tarkastelu opettaa, kuinka jokainen aikakausi tuottaa omat ongelmansa. Sama koskee toimijoita, jotka hakevat niihin ratkaisuja. Edellä analysoidun radikaalin oikeuspolitiikan kauden ohelle itsenäisen Suomen aikana on käyty 1930-luvun puolivälissä raivokas keskustelu kuolemanrangaistuksen oikeutuksesta. Tuossa keskustelussa nimenomaan kuolemanrangaistuksen vastustajat muodostivat aktiivisen kansanliikkeen, joka keräsi laajan adressin (yli 127 000 nimeä) kuolemanrangaistuksen käyttöönottoa vastaan.

Nykyinen taloustilanne ja viimeisten vuosikymmenten yhteiskunnallinen muutos, jossa hyvinvointivaltiolliset rakenteet ovat joutuneet vähintäänkin uhanalaisiksi, voi luoda maaperää uudenlaiselle kansalaisaktivismille.

Viime kädessä kysymys on demokratian toimivuudesta. Merkkejä laajenevasta tyytymättömyydestä poliittisen järjestelmän toimimattomuuteen – sanalla sanoen demokratiavajeeseen – on nähty Välimeren molemmilla rannoilla, mutta myös Yhdysvalloissa ja muissa rikkaissa valtioissa. Luokkaerojen kasvulla, maahanmuutolla ja rikollisuudella on osansa näissä prosesseissa. Maaperää uudenlaisille protestiliikkeille on olemassa.

Kirjoittaja on oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden professori Helsingin yliopistossa.

Aiheesta kiinnostunut löytää analyysia tätä teemaa sivuavista aiheista osoitteesta www.helsinki.fi/oik/tdk/henkilökunta/kekkonen/htm .

 
Julkaistu 19.3.2014
Sivun alkuun |