Tuija Brax

Tutkimustiedon käyttö politiikan arjessa

Päätöksentekoon tarvittavaa tutkimustietoa ei aina ole saatavilla.

Kun Osmo Soininvaara taannoin oli peruspalveluministerinä, hän hämmästeli, kuinka vähän sosiaalipoliittisella tutkimuksella on merkitystä ministeriön päivittäisessä työssä. Hän alan entisenä tutkijana törmäsi tilanteisiin niin usein, että viritteli keskustelua asiasta laajemminkin.

Sittemmin muistan tutkimuksen nousseen eduskuntakeskusteluissa esiin silloin tällöin, mutta hautautuneen lähes ikuisuuskysymykseksi. Viimeiset vaalikaudet teemasta virinneet keskustelut on haudattu myös sillä argumentilla, että käynnissä on valtionhallinnon sektoritutkimusuudistus. Uudistuksella on nimenomaisesti pyritty vastaamaan huutoon siitä, että sektoritutkimuslaitosten tulisi toisaalta tulla paremmin kuulluksi päätöksenteon pohjana, toisaalta tutkia selkeämmin juuri niitä asioita, jotka eduskunta ja hallitus kokevat poikkeuksellisen tärkeiksi ja joissa päätöksenteon pohjan pitäisi olla mahdollisimman tutkittua ja sitäkin kautta harkittua. Sektoritutkimusta uudistaa nyt jo kolmas perättäinen hallitus. Saattaa olla, että hankkeesta tuleekin viimein jotain, joten ehkä teema saattaa nousta viimein laajemminkin esille, kun mietitään hyvää hallintoa ja ennen kaikkea hyvää lainsäädäntöä.

Oikeuspoliittinen tutkimus erityisahdingossa

Ennen nimitystäni oikeusministeriksi toimin neljä vuotta eduskunnan lakivaliokunnan puheenjohtajana. Tuona aikana julkisuudessa esitettiin useita kertoja erittäin raflaavia mutta paikkansa pitämättömiä väitteitä Suomen oikeusjärjestelmästä.

Yhtenä kesänä erään poikkeuksellisen kuohuttavan henkirikoksen yhteydessä väitettiin, että murhan ja tapon raja on Suomessa aivan erilainen kuin muissa länsimaissa. Selvitytin asiaa syyskuussa eduskunnan ollessa taas koolla ja mikään esiin tullut ei tukenut tätä laajalle levitettyä väitettä.

Eräänä toisena kesänä ns. kohuraiskaustapauksen jälkeen väitettiin, että Itä-Suomen hovioikeus antaa poikkeuksellisen lieviä rangaistuksia raiskauksista yleisesti. Väite herätti suurta huolta kansalaisten keskuudessa ja aiheutti ymmärrettävästi epäluottamusta koko oikeusjärjestelmäämme kohtaan. Aloin taas syyskuussa selvittää virkamiesvoimin väitteen perusteluja. Kävi ilmi, ettei sen tueksi ollut lainkaan tutkimusta. Mittani täyttyi ja lakivaliokunta hyväksyi yksimielisesti esitykseni siitä, että oikeusministeriö velvoitetaan selvittämään, onko hovioikeuksien välillä löydettävissä selkeitä ankaruuseroja raiskaustapauksissa ja jos, niin millaisia.

Törmäsin tuolloin ensikertaan oikeusministeriön tutkimusbudjetin olemattomuuteen. Silloinen oikeusministeri Johannes Koskinen ei miltään osin kiistänyt tutkimuksen tarpeellisuutta. Päinvastoin, hän ryhtyi heti toimiin. Kävi kuitenkin selväksi, että rahojen kokoaminen hankkeeseen oli vaatinut häneltä paljon aikaa ja järjestelyjä, sillä ministeriön liikkumavara selvittää päivänpolttavia oikeuspoliittisia kysymyksiä on hyvin rajallinen, lähes olematon.

Tutkimus tehtiin Oikeuspoliittisessa tutkimuslaitoksessa huolella ja vuoden päästä tulos oli selvääkin selvempi: Itä-Suomen hovioikeus ei ollut erityisen ymmärtäväinen raiskausten suhteen. Päinvastoin se oli yksi ankarimmista hovioikeuksistamme. Erot hovioikeuksien välillä eivät osoittautuneet kovinkaan suuriksi, joten uutinen oli kaikin puolin ankka. Silti se elää yhä julkisuudessa.

Kun minusta sitten tuli oikeusministeri, pyrin sekä omin budjettilinjauksin että hallituksen sisällä saamaan lisää rahaa oikeuspoliittiselle tutkimukselle, joka oli useissa selvityksissä todettu mitä laadukkaimmaksi ja selvimmin aliresursoiduimmaksi kaikista sektoritutkimuksista. Suuri sota jäi kuitenkin käymättä siksi, että valtionvarainministeri vetosi sektoritutkimusuudistukseen ja katsoi, että oikeuspoliittisen tutkimuksen alirahoitus tullaan korjaaman sen yhteydessä.

Minulla olisi aika liuta esimerkkejä, joita pitäisi voida tutkia joko siksi, että yhteiskunnassa esitetään painokkaasti vaatimuksia lainsäädännön muuttamiseksi tai siksi, että julkisessa keskustelussa mitä ilmeisimmin esitetään täysin paikkansapitämättömiä populistisia väitteitä niin heinäkuun helteillä kuin pitkin talveakin. Kansalaisilla pitää olla tutkittua tietoa yhteiskunnan perusteista, kuten rangaistustasoisoista, rangaistusten vaikuttavuudesta ja rikollisuuden kehityksestä.

Otan tässä esiin yhden monista tapauksista. Halusin uutena ministerinä vastata kansalaisten huoleen lapsiin kohdistuneiden seksuaalirikosten rangaistusten riittävyydestä. Kävi ilmi, että asiasta oli runsaasti näyttäviä otsikoita ja raflaavia vaateita, mutta ei kattavaa tutkimustietoa. Käynnistin selvityksen kauteni alussa ja lähes kahden vuoden päästä olin tilanteessa, jossa pystyin selvillä numeroilla ja oikeuspoliittisilla argumenteilla vahvistamaan, että vaateet rangaistusten koventamisesta suhteessa muihin väkivaltarikoksiin olivat oikeutettuja. Lakiuudistus ehti juuri ja juuri eduskunnankin hyväksyttäväksi saman vaalikauden aikana.

Nykyisillä resursseilla menee siten vähintään yksi vaalikausi siihen, että rationaalisen ja muutenkin hyvän lainsäädännön kriteerit täyttäen voidaan tehdä muutoksia yksittäiseen rikoslain kohtaan. Kun samassa yhteydessä olisin halunnut käynnistää vastaavan prosessin raiskauksista laajemminkin, jouduin puhtaasti rahasyistä laittamaan hankkeet tärkeysjärjestykseen ja tilaamani taustaselvitys aikuisten raiskausten rangaistuksista valmistui vasta vaalikauden lopulla, mutta ehti vaikuttamaan siihen, että nykyisen hallituksen ohjelma velvoittaa toimiin tälläkin saralla.

Tämän vaalikauden havaintoja tarkastusvaliokunnasta

Siirryin vaalikauden alussa eduskunnan tarkastusvaliokunnan puheenjohtajaksi ja sitä kautta päädyin uudestaan mm. Soininvaaraan taannoin esiin nostamalle alueelle: sosiaali- ja terveyspolitiikan tutkimusten riittämättömyyteen tai siihen, ettei tutkimuksia käytetä päätöksenteon tukena.

Esiin on tullut käsittämättömän monta tilannetta, jossa valiokunnalle on kerrottu, että kokonaisen sektorin taustatiedot ovat sangen puutteellisia. Esimerkiksi omaishoidosta ja sen kehittämisestä on käyty näyttäviä vaalikamppailuja jo moneen kertaan ja hallitusohjelma toisensa jälkeen on vannonut omaishoidon nimeen. Niinpä valiokunnan hämmästys oli suuri, kun kävi ilmi, ettei Suomessa kukaan tiedä alkuunkaan, kuinka monta omaishoitajaa tahi heidän hoidettavaansa on. Sen lähes kaikki asiantuntijat tiesivät, että omaishoitajien asema vaihtelee suuresti kunnasta toiseen ja että perustuslain yhdenvertaisuus ei alkuunkaan toteudu, mutta kukaan ei uskaltanut esittää edes suuruusluokka-arviota siitä, kuinka suuresta määrästä ihmisiä puhumme.

Omaishoitajuus on vain yksi esimerkki. Nuorten syrjäytymistä ehkäisevien eri politiikkatointen vaikuttavuutta tarkastaessamme törmäsimme, jos mahdollista, vielä suurempiin perustiedon puutteisiin. Syrjäytyneitä nuoria on laskijasta riippuen viidestä tuhannesta viiteenkymmeneentuhanteen. Tätä jälkimmäistä suurlukua käyttävät mm. useat ministerit asiasta puhuessaan. Luku viittaa kuitenkin kaikkiin nuoriin ja nuoriin aikuisiin, jotka eivät ole tilastoidusti töissä tai opiskelemassa. Läheskään kaikki heistä eivät ole syrjäytyneitä. Joukkoon mahtuu välivuoden viettäjiä, harmailla markkinoilla toimijoita ja pääsykokeisiin lukijoitakin. Silti luku tuntuu muuttuneen faktaksi. Tarkastusvaliokunta selvittää parhaillaan niin omaishoitajien todellista määrää kuin syrjäytyneiden nuortenkin maailmaa omilla keinoillaan, koska ministeriöillä ei yksinkertaisesti ollut kykyä tuottaa perustietoja näinkin keskeisistä yhteiskunnallisista asioista.

Lopuksi

Tätä kirjoittaessani julkisuudessa kohistaan pääministerin tilauttamasta tulevaisuustutkimuksesta. Keskustelun sivujuoni kauhistelee sektoritutkimusuudistushankkeen aietta varata valtioneuvostolle vaalikauden ajaksi joitain kymmeniä miljoonia euroja käytettäväksi vaalikauden tärkeimpien hankkeiden taustatutkimusten teettämiseen kiireellisesti. Toivottavasti nyt osataan nähdä syyt ehdotuksen takana eikä sotkea sitä miltään osiin onnettomaan tulevaisuusselvitykseen. Uskon näyttäneeni kuvaamieni esimerkkien avulla, että Suomessa tehdään kansalaisten arkeen ja tulevaisuuteen liittyviä poliittisia ratkaisuja ja lainsäädäntöä joskus hyvinkin puutteellisin perustutkimustiedoin ja on sietämätöntä, jos tälle vääryydelle ei sektoritutkimusuudistuksen yhteydessä viimein tehdä jotain.

Kirjoittaja on kansanedustaja, joka toimi oikeusministerinä 2007–2011

 
Julkaistu 22.3.2013