Hannu Niemi

Syyntakeisuusarviointien muutokset – syyt ja seuraukset

Lainsäädännön, oikeuskäytännön, vakavien rikosten määrän ja oikeuspsykiatristen näkemysten muutokset ovat vähentäneet selvästi ratkaisuja, joissa syyllinen on vapautettu tai rangaistusta alennettu tekijän mielentilan perusteella. Mielentilaratkaisujen hajautuminen kahteen järjestelmään, oikeustoimeen ja terveydenhoitotoimeen, tuo erilaisia ongelmia sekä oikeudellisen toiminnan että mielenterveysongelmaisen rikoksentekijän hoidon näkökulmasta.

Mielenterveysongelman käsite voi olla venyvä riippuen siitä, tulkitaanko sitä lääketieteellisin tai juridisin perustein taikka yleisen elämäkokemuksen perusteella. Lääkärit voivat pohtia lähinnä hoidon tarvetta, kun taas oikeustoimijat haluavat kartoittaa henkilön syyllisyyttä rikokseen ja sen astetta. Mielenterveyden ja syyntakeisuuden jonkinasteinen vaje voi olla lääkärin näkökulmasta tarpeeton ja suorastaan epätieteellinen kategoria, kun se voi hyvinkin palvella kriminaalipoliittisia tarpeita. Tällä asian kiistanalaisuudella on ollut todellisia seurauksia rikosoikeudenkäyntien lopputulosten kehitykseen, kuten seuraavassa voimme havaita.

Syyntakeisuutta ja mielentilan tutkimus lainsäädännössä

Lainsäädännön sisältö ja siinä tapahtuneet muutokset sekä niiden lisäksi oikeuskäytäntö ovat muokanneet mielentilaratkaisuja ja niiden määrien kehitystä merkittävällä tavalla. Keskeiset säännökset ovat rikoslaissa, oikeudenkäymiskaaressa ja mielenterveyslaissa.

Rikoksesta voidaan tuomita rangaistukseen tekijä, joka on teon hetkellä täyttänyt 15 vuotta ja hän on syyntakeinen (RL 3:4.1). Syyntakeisuuden sijasta laissa on määritelty syyntakeettomuus. Kaikki rikoksentekijät, joita ei ole todettu syyntakeettomiksi, ovat syyntakeisia. Syyntakeisia ovat sekä täydessä ymmärryksessä toimineet että alentuneesti syyntakeisiksi todetut.

Vuoden 2004 lainmuutoksen mukaisesti tekijä on syyntakeeton, jos hän ei tekohetkellä kykene mielisairauden, syvän vajaamielisyyden taikka vakavan mielenterveyden tai tajunnan häiriön vuoksi ymmärtämään tekonsa tosiasiallista luonnetta tai oikeudenvastaisuutta taikka hänen kykynsä säädellä käyttäytymistään on sellaisesta syystä ratkaisevasti heikentynyt (RL 3:4.2). Laki pitää sisällään kaksiportaisen arvion tekijän psyykkisestä kunnosta. Ensin arvioidaan se, onko henkilö mielisairas, vajaamielinen tai kärsiikö hän vakavasta mielenterveyden tai tajunnan häiriöstä. Jos tässä päädytään sairautta osoittavaan diagnoosiin, on vielä tutkittava se, oliko sairaudella syy-yhteys joko siihen, ettei tekijä ymmärtänyt tekonsa luonnetta tai siihen, että hänen kykynsä kontrolloida käyttäytymistään on ratkaisevasti heikentynyt. Se milloin ymmärrys- tai kontrollointikyky on ratkaisevasti heikentynyt, jää lopulta oikeuskäytännössä ratkaistavaksi.

Alentuneessa syyntakeisuudessa on puolestaan kyse siitä, että tekijän kyky ymmärtää tekonsa tosiasiallinen luonne tai oikeudenvastaisuus tai kyky säädellä käyttäytymistään on mielisairauden tai muun edellä luetellun syyn vuoksi merkittävästi alentunut (RL 3:4.3). Vajaamielisyyden ei tarvitse olla tässä tapauksessa syvää eikä mielenterveyden tai tajunnan häiriön vakavaa. Eroa on myös siinä, että syyntakeettomuudessa tekijän kyvyn pitää olla ratkaisevasti heikentynyt, kun taas alentuneessa syyntakeisuudessa riittää, että se on merkittävästi alentunut. Alentunut syyntakeisuus ei vuodesta 2004 lähtien ole enää vaikuttanut rangaistusasteikon maksimiin, minkä vuoksi henkilö voidaan poikkeustapauksissa tuomita täyteen rangaistukseen.

Päihtymystä tai muuta tilapäistä tajunnan häiriötä, johon tekijä on itsensä saattanut, ei oteta syyntakeisuusarvioinnissa huomioon, ellei siihen ole erityisen painavia syitä (RL 3:4.4). Alkoholin tai muun päihteen pitkäaikainen väärinkäyttö voi kuitenkin johtaa sellaiseen mielenterveyden häiriöön kuten juoppohulluuteen, joka voidaan huomioida jopa niin, että se poistaa rangaistusvastuun kokonaan. Näissä voi käytännössä esiintyä vaikeita rajanveto-ongelmia.

Syyntakeettomuusperusteita ovat mielisairaus, syvä vaajamielisyys sekä vakava mielenterveyden tai tajunnan häiriö. Tällaisten sairauksien luotettava diagnoosi edellyttää lääketieteellistä asiantuntemusta. Tämän vuoksi laissa on säädetty menettelystä, jolla asiantuntemus saatetaan tuomioistuimen tietoon.

Menettelyä koskeva lainsäädäntöuudistus tuli voimaan 1.10.2006. Sen perusteella (OK 17:45) tuomioistuin voi määrätä vastaajan mielentilan tutkittavaksi, jos 1) hänet on annetussa välituomiossa todettu syylliseksi rikokseen, 2) mielentilan tutkiminen on perusteltua ja 3) vastaaja suostuu mielentilatutkimukseen tai hän on vangittuna tai häntä syytetään rikoksesta, josta voi seurata ankarampi rangaistus kuin vuosi vankeutta. Ennen uudistusta syyllisyyttä ei tarvinnut todeta ja riitti, että mielentilan tutkiminen oli tarpeellista. Tuomioistuin voi kuitenkin edellä olevasta poiketen määrätä mielentilan tutkittavaksi jo esitutkinnan aikana tai ennen pääkäsittelyä, jos rikoksesta epäilty on tunnustanut syyllisyyteensä tai jos tarve on muutoin selvä. Samoin mielentila pitää tutkia aina ennen kuin on mahdollista tehdä päätös koko rangaistusajan suorittamisesta vankilassa.

Kaiken kaikkiaan tuomioistuimella on mahdollisuus ja vapaus toimia asiassa kolmella eri tavalla. Ensimmäinen on mielentilalausunnon pyytäminen Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselta, joka määrää, missä tutkimus suoritetaan. Tutkiva lääkäri sekä THL:n asettama lautakunta antavat asiassa lausunnon ja kummatkin lausunnot toimitetaan tuomioistuimelle. Toiseksi tuomioistuimella on mahdollisuus pyytää syytetystä asiakirjalausunto. Kolmas mahdollisuus on se, että tuomioistuin jättää vapaaseen harkintaansa perustuen mielentilalausunnon pyytämättä ja hyödyntää päätöksessään esimerkiksi aiemmin tehtyjä mielentilatutkimuksia.

Mielentilaratkaisujen määrä on vähentynyt

Pyydettyjen ja annettujen lausuntojen vuosittaiset määrät ovat ajan kuluessa vähentyneet merkittävästi. Vuosina 1980–1997 annettujen lausuntojen määrä oli 200–300 vuodessa, mutta vuosina 2006–2012 eli menettelytapanormien muutoksen jälkeen määrä on enää 110–130 vuodessa (kuvio 1). Koska lainsäädäntö jättää tuomioistuimille edelleen melko paljon liikkumatilaa lausuntojen pyytämisessä, myös tuomioistuinkohtaiset erot voivat olla suuria.

Kuvio 1. Terveydenhoitoviranomaisten mielentilaratkaisut ja niiden sisällön mukainen jakauma 1980–2012 (Lähde: THL)

Lausuntojen määrän vaihteluun vaikuttaa myös eräiden törkeiden rikosten kuten henkirikosten ja tuhotyörikosten vuosittaisten määrien muutokset, koska käytännössä mielentilatutkimukset tehdään pääasiallisesti vakaviin väkivaltarikoksiin ja tuhotyöhön syyllistyneistä. Vuodesta 2005 alkaen tällaisten rikosten määrät ovat vähentyneet 1990-luvun ja 2000-luvun alun tasosta. Mielentilatutkimuksista valtaosa koskee henkirikoksia ja muita väkivaltarikoksia (vuosittain noin 80 %). Loput ovat lähinnä tuhotyöhön tai seksuaalirikoksiin syyllistyneitä.

Annetuissa lausunnoissa täydessä ymmärryksessä olleiden osuus on noussut noin 20 prosentista noin 60 prosenttiin 30 vuoden aikana. Vastaavasti alentuneesti syyntakeisten osuus on vähentynyt noin 60 prosentista 12 prosenttiin. Alentuneesti syyntakeisten absoluuttiset määrät ovat myös vähentyneet tuntuvasti 120–180 lausunnon vuositasosta (1980-luku) 10–20 lausunnon vuositasoon vuoden 2005 jälkeen. Syyntakeettomien osuus on pysynyt noin 20–25 prosentissa vuodesta 1980 lähtien (kuvio 1).

Muutos liittyy arvioon syyntakeisuuden ja alentuneen syyntakeisuuden välisestä suhteesta. Kun tekijä arvioidaan alentuneesti syyntakeiseksi, tällä ei ole hoidollisia seurausvaikutuksia toisin kuin syyntakeettomuusarvioinneilla useimmiten on.

Tuomioistuimella on ollut vuodesta 2007 alkaen mahdollisuus pyytää mielentilalausunto myös esitutkintavaiheessa. Tällaisia pyyntöjä on tullut THL:lle vuosittain noin 5–20 vuosina 2007–2012.

Tuomioistuinratkaisut

Tuomioistuin on katsonut tekijän – laskettuna päärikokseen syyllisistä – syyntakeettomaksi noin 50 kertaa vuodessa 2008–2011. Syyntakeettomien absoluuttinen määrä on vähentynyt tasaisesti noin kolmannekseen ja suhteellinen osuus syylliseksi todetuista samoin lähes kolmannekseen 1990-luvun alusta. Alentuneesti syyntakeisina tuomittiin 50 henkilöä vuonna 2011 eli suunnilleen sama määrä kuin todettiin syyntakeettomiksi. Alentuneesti syyntakeisina tuomittujen määrä ja osuus syyllisistä ovat vähentyneet noin kolmasosaan vuodesta 2004 (kuvio 2). Vuotta 2004 edeltäviltä vuosilta ei ole tilastointimuutosten vuoksi saatavissa vertailukelpoista tietoa alentuneesti syyntakeisten määristä, mutta käytettävissä olevan tiedon (säännöksen soveltamiskertojen suhde tuomittujen rikosten määrään) pohjalta voidaan kuitenkin päätellä, että määrän vähentyminen oli tuntuvaa jo ennen sitä eli 1990-luvun alusta lähtien.

Kuvio 2. Tuomioistuimen syyntakeettomiksi ja alentuneesti syyntakeisiksi tuomitsemien (%) osuus syyllisistä päärikoksen mukaan 1990–2011 (lähde: Tilastokeskus).

Syyntakeettomien ja alentuneesti syyntakeisten määrän vähentyminen vastaa odotetusti suunnilleen kehitystä annettujen mielentilalausuntojen määrässä. Syyntakeettomina tuomittujen määrä on kuitenkin noin kaksinkertainen ja alentuneesti syyntakeisten määrä yli nelinkertainen verrattuna mielentilalausuntoihin vuosina 2004–2011. Tämä tarkoittaa todennäköisesti sitä, että tuomioistuimet tekevät huomattavan määrän mielentilaa koskevia päätöksiä ilman mielentilatutkimusta. Näistä tapauksista valtaosa – arviolta 80–90 % – koskee kuitenkin lieviä rikoksia ja niissäkin on tavallisesti ollut käytössä muu lääketieteellinen asiantuntija-arvio.

Yhtenä syynä vähentymiselle on vuoden 2004 lain muutos, sillä aiemmin syyntakeettomuutta oli mahdollisuus tulkita laajemmin kuin nykyisin. Oikeuskäytännön kiristyminen 1980-luvulta alkaen tarkoitti kuitenkin käytännössä rajanvedon tiukentamista niin, että syyntakeettomaksi toteamisen edellytyksenä oli yleensä psykoositasoinen mielenterveydenhäiriö.

Syyntakeettomina tuomituista 42 % todettiin syylliseksi henki- tai pahoinpitelyrikokseen ja 17 % tuhotyöhön vuonna 2011. Alentuneesti syyntakeisina tuomituista puolestaan 36 % tuomittiin henki- tai pahoinpitelyrikoksesta rangaistukseen. Suhteellisesti eniten sekä syyntakeettomia että alentuneesti syyntakeisia on henkirikoksiin ja tuhotyöhön syyllistyneissä. Henkirikoksen tehneistä 8 % oli syyntakeettomia ja 3 % alentuneesti syyntakeisia vuonna 2011. Vastaavat luvut tuhotyöhön osalta olivat 12 % (syyntakeettomat) ja 5 % (alentuneesti syyntakeiset). Kaikista oikeudessa tuomituista rikoslakirikoksista sekä syyntakeettomia että alentuneesti syyntakeisia oli 0,1 % syyllisistä (päärikosperuste).

Vuoden 2004 lainmuutoksen nojalla tekijä on ollut mahdollista tuomita täyteen rangaistukseen, vaikka hänet katsottaisiinkin alentuneesti syyntakeiseksi. Tarkoituksena ei ole ollut kuitenkaan muuttaa ennen vallinnutta pääsääntöä, jonka mukaan alentuneesti syyntakeinen tuomitaan lievennetyn rangaistusasteikon mukaan. Säännöksellä haluttiin lähinnä antaa tuomioistuimelle mahdollisuus tuomita poikkeuksellisen törkeään murhaan syyllistynyt aina elinkautiseen vankeuteen. Poikkeustapauksiin alun perin tarkoitettua säännöstä on sovelluttu ilmeisen laajasti murhatuomioissa. Seurauksena on ollut tuomioiden koventuminen ja vankimäärän kasvu, koska henkirikoksista elinkautista vankeusrangaistusta kärsivien määrä on lisääntynyt noin kuusinkertaisiksi 20 vuoden aikana (kuvio 3).

Kuvio 3. Elinkautisvangit ja murhatuomiot 1991–2011 (lähde: Rikosseuraamuslaitos ja Tilastokeskus).

Oikeustoimen ja psykiatrian yhteensovitus – onnistuuko?

Mielentilatutkimuspyyntöjen ja mielentilalausuntojen määrä on laskenut selvästi. Ennen muuta vähentyminen on koskenut alentuneesti syyntakeisten kategoriaa. Tässä on nähtävissä kahden eri näkökulman eli lääketieteen ja oikeustoimen yhteensovittamattomuutta kuten edellä on tuotu esiin. Mielenterveyslaki ei lisäksi sääntele lainkaan niitä tilanteita, joissa mielentila tutkitaan esitutkintavaiheessa. Tämä sääntelemättömyys on aiheuttanut juridisia pulmatilanteita.

Tahdonvastaisen hoidon edellytyksenä on lain mukaan ainoastaan mielisairaus. Alaikäinen voidaan määrätä pakkohoitoon myös vakavan mielenterveyden häiriön perusteella. Tuomioistuin voi siten tuomita syyntakeettomiksi myös sellaisia henkilöitä, joita ei voi lain mukaan määrätä tahdonvastaiseen hoitoon. Tämän rikoslainsäädännön ja terveydenhuoltolainsäädännön saumakohdan on arveltu siis jossain määrin vuotavan, mikä on herättänyt toisinaan yleistä huolta ja jopa pelkoa. Hoitokäytännössä rajanveto mielisairauden ja persoonallisuushäiriöiden välillä on ollut kuitenkin liukuva ja rankaisematta jääneet voivat olla hoidon piirissä muulla kuin pakkohoitoperusteella.

Mielentilatutkimuksessa syyntakeettomiksi todetut määrätään kuitenkin säännönmukaisesti pakkohoitoon. Viime vuosina hoitoon määräämispäätöksiä on ollut noin 30 vuodessa. Sen ohella on tehty joitain päätöksiä (4 vuonna 2012) myös myöhemmin. Kaikista syyntakeettomista arviolta kymmenkunta vuodessa on jäänyt määräämättä tahdonvastaiseen hoitoon. Ratkaisuksi on esitetty pakkohoidon kriteerien väljentämistä ja velvoitteista avohoitoa. Avohoidon tarve koskee ennen muuta sairaalasta uloskirjattuja kriminaalipotilaita ja niitä harvinaisia tapauksia, joissa tekijä todetaan syyntakeettomaksi tekohetkellä, muttei ole enää sen jälkeen tahdonvastaisen sairaalahoidon tarpeessa.

Päätöksen pakkohoitoon määräämisestä tekee Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Päätös tehdään aina mielentilatutkimuksen päätteeksi. Muulloin eli lähinnä silloin, kun syyntakeettomuuspäätös tehdään THL:ltä saatujen asiakirjojen nojalla (OK 17:44), tuomioistuimen tulee saattaa kysymys hoidon tarpeesta THL:n selvitettäväksi, jollei se ole ilmeisen tarpeetonta silloin, kun tuomioistuin on jättänyt rikoksesta syytetyn hänen mielentilansa vuoksi rangaistukseen tuomitsematta (RL 3:4.5). Tarpeelliseksi selvityksen teko on koettu käytännössä silloin, kun rikos on kohdistunut uhrin henkilökohtaiseen koskemattomuuteen eli tekijän voidaan arvioida olevan vaaraksi muille ihmisille. Käytäntöä voi arvostella psykiatrisen hoidon näkökulmasta, koska tekijän itsensä tarvetta saada hoitoa ei huomioida.

Tuomioistuimen ratkaisu tuomitun alentuneesta syyntakeisuudesta voi myös olla hoitonäkökulmasta ongelmallinen. Todetaan siis, että rikoksentekijä kärsii psyykkisistä ongelmista, mutta hänet toimitetaan vakavasta rikoksesta sairaalan sijasta vankilaan. Vankiloissa on mahdollista saada mielenterveyspalveluja, mutta tavanomaiset vankilaolosuhteet tuskin vastaavat mielenterveyspotilaiden tarpeita. Yksi mahdollisuus voisi olla se, että jostakin vankilasta rakennettaisiin erityinen "hoitovankila", jossa voisi saada vahvennettuja mielenterveyspalveluja.

Kuten aiemmin todettiin, mielentilalausunnoissa mutta myös oikeuskäytännössä alentuneesti syyntakeiseksi on määritelty vuosien mittaan yhä harvempi. Tässäkin törmäävät yhteen lääketieteen näkökulma hoidon tarpeesta ja kriminaalipoliittinen näkemys syyntakeisuudesta enemmän jatkumona kuin joko–tai-kysymyksenä.

Nykyinen kahden toimijan järjestelmä on tuottanut ailahtelevuutta ratkaisutoimintaan ja järjestelmien yhteensovittamispulmia. Ailahtelevuus näkyy tilastoissa varsinkin alentuneesti syyntakeisina tuomittujen määrän romahtamisena ilman, että olisi tehty tätä kehitystä edistävää lainsäädäntömuutosta. Vuoden 2004 lainmuutoskaan ei selitä kehitystä, koska se oli nähtävissä jo vuosia ennen. Joidenkin syyntakeettomiksi todettujen mutta silti hoitoa paitsi jääneiden hoitoon saattaminen voitaisiin ratkaista ehkä nykyistä paremmin niin, että tuomioistuin päättäisi asiasta kokonaisvaltaisesti. Toinen tai rinnakkainen mahdollisuus olisi sosiaali- ja terveysministeriön työryhmän vuonna 2005 tekemä ehdotus väljentää pakkohoidon edellytyksiä ja luoda uusia toimintamalleja kuten velvoittava avohoito.

Kirjoittaja on erikoissuunnittelija Oikeuspoliittisessa tutkimuslaitoksessa.

LÄHTEET:

Kotilainen, Irma: Mielentilatutkimusprosessi. . Esitelmä Oikeuspsykiatrian päivillä 3.9.2012.

Lappi-Seppälä, Tapio (2005) Syyntakeettomuussäännösten soveltamiskäytäntöjen tutkimisesta. Teoksessa Rikos, rangaistus ja prosessi: Juhlajulkaisu Eero Backman.

Lappi-Seppälä, Tapio & Niemi, Hannu (2012) Rangaistuskäytännön yleiskuvaus. Teoksessa Rikollisuustilanne 2011. OPTL:n tutkimuksia 262.

Piirtola, Hilppa (2004) Alentunut syyntakeisuus ja enimmäisrangaistuksen käyttö. Teoksessa Lahti ym. Rikosoikeuden uudistuneet yleiset opit.

Rikos- ja mielenterveyslain yhteensovittaminen. Kriminaalipotilaita koskevat säännökset. Sosiaali- ja terveysministeriön työryhmämuistioita 2005:20.

Suontaka, Marika, Lindberg, Nina & Putkonen Hannu (2007) Kriminaalipotilaille harkitaan velvoitteista avohoitoa. Duodecim.

Tuhkanen, Harri (2012) Rikollisuuden syyt, syyntakeisuus ja mielentilan tutkiminen. Tutkielma. Kriminologia. Lapin yliopisto.

 
Julkaistu 22.3.2013
Sivun alkuun |