Katarina Alanko & Pekka Santtila

Pedofilian tutkimus ja hoito

Suomessa on ansiokkaasti tutkittu lapsiin kohdistuvan seksuaalisen kiinnostuksen esiintymistä, syitä ja mittaamista, mutta pedofilian hoidon kehittämisessä Suomi ei ole edellä kulkijoita. Erityisen tärkeää olisi saada käyttöön ennaltaehkäiseviä hoitomenetelmiä.

Pedofilialla viitataan lapsiin kohdistuvaan ensisijaiseen seksuaaliseen kiinnostukseen (ICD-10). Pedofilia on näin ollen psykiatrinen termi, joka eroaa laissa määritellystä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä eli kun henkilö on sukupuoliyhteydessä 16 vuotta nuoremman lapsen kanssa tai koskettelemalla tai muilla tavoin kohdistaa teon, joka on omiaan vahingoittamaan lapsen kehitystä. (Rikoslaki 19.12.1889/39) Tutkimusten mukaan noin 40 prosenttia tapauksista, joissa seksuaalirikoksen uhrina on lapsi, tekijä on pedofiili (Beier 1998).

Pedofilian esiintymistä ja syitä kartoitettu

Pedofiliaa sekä lapsiin kohdistuvaa seksuaalista kiinnostusta on viime vuosikymmeninä alettu tutkia yhä enemmän. Suomi on tällä tutkimusalalla hyvin edustettuna Kanadan, Saksan, Ison-Britannian ja USAn rinnalla. Uudet suomalaiseen populaatiopohjaiseen dataan perustuvat tutkimukset ovat esimerkiksi kartoittaneet lapsiin kohdistuvan seksuaalisen kiinnostuksen (ei siis diagnosoidun pedofilian) laajuutta. Noin 3,3 prosenttia miehistä kertoi tunteneensa seksuaalista kiinnostusta alle 16-vuotiaisiin ja 0,2 prosenttia alle 12-vuotiaisiin (Santtila ym. 2012).

Toinen tuore, samaan dataan perustuva tutkimus pystyi näyttämään, että lapsiin kohdistuva seksuaalinen kiinnostus on pieneltä osalta perinnöllistä (noin 10 % variaatiosta selittyi perinnöllisillä tekijöillä ja noin 90 % yksilöllisillä ympäristötekijöillä; Alanko ym. 2013). Tämä on merkittävää, koska pedofilian etiologia ei ole tiedossa. Aikaisemmin on pystytty toteamaan esimerkiksi yhteys omien lapsuuden seksuaalisen hyväksikäytön kokemusten ja aikuisiän pedofiilisen kiinnostuksen välillä. Nämä yhteydet eivät kuitenkaan ole suoria kausaaliyhteyksiä. Kaikista lapsuudessa hyväksikäyttöä kokeneista ei tule pedofiilejä, eivätkä kaikki pedofiilit ole kokeneet seksuaalista hyväksikäyttöä lapsuudessa. Suomessa on myös kehitelty lapsiin kohdistuvan seksuaalisen kiinnostuksen mittaamiseen menetelmiä, jotka eivät ole invasiivisia (mm. Antfolk ym. 2010; Backstrom ym., 2010; Santtila ym. 2009, Zappalá ym. 2011).

Tuoretta tutkimusnäyttöä hoidon tuloksellisuudesta

Lasten seksuaalista hyväksikäyttöä voidaan ehkäistä eri strategioita hyödyntäen. Rangaistukset toimivat uhkana ja pelotteena. Rakentavat menetelmät puolestaan perustuvat näyttöön perustuvien menetelmien käyttämiseen rikollisten (ja potentiaalisten rikollisten) käyttäytymisen ja käyttäytymismallien muutoksessa (Marshall, Andrews & Fernandez 1999; suomenkielinen katsaus Leino 2011). Tässä tekstissä painopiste on nimenomaan rakentavien hoitomuotojen kuvaamisessa.

Hoidon saralla Suomessa ollaan jäljessä maailman edistysaskelia. Tämä johtunee siitä, että hoitojen tuloksellisuudesta ei ole aiemmin ollut yksiselitteistä näyttöä. Yleisesti ottaen on laskettu, että uusintarikoksen (lapsiin kohdistuneessa seksuaalirikoksessa) riski pedofiileillä on noin 13–17 prosenttia (4–5 vuoden seurannan jälkeen; Hansson & Bussiere 1998), mutta eräät tutkimukset ovat arvioineet, että jopa 50–80 prosenttia pedofiileistä uusii rikoksensa 25 vuoden sisällä (Beier 1998). Meta-analyysissa hoito-ohjelmien tehokkuudesta Hanson ym. (2002) tulivat tulokseen, jonka mukaan hoidot laskivat uusintariskiä eniten, 9,9 prosenttiin. Toisaalta, kun Rice ja Harris (2003) valitsivat samasta meta-analyysistä metodologisesti vahvimmat tutkimukset, heidän tuloksensa näyttivät, että hoidot eivät olleet alentaneet uusintarikoksen riskiä. Ruotsissa Statens Beredning för Medicinsk Utvärdering on vuonna 2011 tehnyt laajan katsauksen hoitojen toimivuuteen ja todennut, että eri hoitomuotojen näyttöä ei ole tarpeeksi laajasti tutkittu. Tutkimustulosten puuttumisen johdosta hoitojen tehokkuudesta ollaan oltu epävarmoja.

Uusimmat tutkimustulokset kuitenkin näyttävät, että hoidot tuloksellisuutta voidaan mitata eri riskitekijöiden avulla ja että lapseen kohdistuvan seksuaalirikoksen uusintariski alenee, kun tarkastellaan näitä riskitekijöitä. Riskitekijät voidaan karkeasti jakaa staattisiin ja dynaamisiin riskitekijöihin (Andrews & Bonta 2010). Aiempaan ryhmään kuuluvat pysyvät tekijät henkilön taustassa, esimerkiksi oma kokemus seksuaalisesta väkivallasta lapsuudessa (Hansson & Bussiere 1998). Dynaamisilla, eli muuttuvilla, riskitekijöillä tarkoitetaan esimerkiksi henkilön tunnetta siitä, miten hyvin hän pystyy kontrolloimaan omia seksuaalisia impulssejaan. Näitä kontrollin tunteita voidaan terapian avulla vahvistaa ja on myös pystytty näyttämään, että dynaamisiin riskitekijöihin pystytään vaikuttamaan hoito-ohjelmien avulla (Beier 2012). Tehokkaimpia hoitomuotoja ovat lääke- ja kognitiivis-behavioraaliset hoidot (riskitekijöihin vaikuttavat hoidot kuuluvat jälkimmäiseen ryhmään).

Uudessa-Seelannissa Beggs ja Grace (2011) pystyivät näyttämään, että niillä seksuaalirikollisilla, jotka osoittivat suurinta edistystä hoidon jälkeen riskitekijöiden kannalta, myös uusintarikoksen riski oli alhaisin. Saksalaisen Dunkelfeld-hoito-ohjelman läpikäyneistä miehestä uusintarikoksen on tehnyt 20 prosenttia (vertailuryhmässä uusintariski oli merkittävästi korkeampi, 27 %), joten tämän ryhmän kohdalla hoito-tulosten voidaan todeta olevan lupaavia, vaikkakin alustavia.

Suomessa, Riihimäen vankilassa käytetään ns. STOP-ohjelmaa rikokseen syyllistyneiden, korkean uusintariskin omaavien henkilöiden hoidossa. Tämän on jonkin verran todettu alentavan uusintarikosten riskiä (Antikainen 2007) – ja arvioitu voivan vähentää riskiä jopa puoleen (Leino 2011).

Saksalainen ennaltaehkäisevä hoitomalli Suomeen?

Suomessa ei vielä ole lähdetty systemaattisesti ennaltaehkäisemään lapsiin kohdistuneita seksuaalirikoksia, kuten esimerkiksi Saksassa, Isossa-Britanniassa, Ruotsissa, Hollannissa, Kanadassa, Itävallassa ja monessa muussa maassa. Seksuaalirikoksia ennaltaehkäisevällä hoidolla tarkoitetaan pedofiileille suunnattua vapaaehtoista hoitoa, jonka tavoitteena on auttaa osallistujaa ymmärtämään omaa seksuaalista kiinnostustaan ja välttämään kontrolloimaan siihen liittyvää käyttäytymistä. Hoito voi olla muodoltaan strukturoitu hoito-ohjelma ja/tai lääkehoitoa tai seurata esim. yksilöllistä psyko- tai seksuaaliterapiamallia (Beier 2012).

Suurta huomiota on saanut Saksassa aloitettu Dunkelfeld-hoitomalli, jossa on pystytty näyttämään, että noin vuoden kestävällä strukturoidulla hoito-ohjelmalla voidaan ennaltaehkäistä lapsiin kohdistuvia seksuaalirikoksia. Vuoteen 2012 mennessä Saksassa, ensisijaisesti Berliinissä mutta myös viidellä muulla paikkakunnalla, on hoidettu 119 miestä, jotka ennen hoidon alkua diagnosoitiin pedofiileiksi mutta jotka eivät olleet syyllistyneet lapseen kohdistuneeseen seksuaalirikokseen (Beier 2012). Hoito on ollut avoin myös naisille, mutta siihen on hakenut ainoastaan naisia, jotka eivät täyttäneet pedofilian diagnostisia kriteereitä. Hoito-ohjelmaan osallistujista ainutkaan, joka ei aiemmin ollut syyllistynyt lapseen kohdistuneeseen seksuaalirikokseen, ei ole tehnyt vastaavaa rikosta.

Saksassa on siis hoidettu samalla hoitomenetelmällä miehiä, joilla on aikaisempi tuomio seksuaalirikoksesta lasta kohtaan ja miehiä, jotka eivät hoidon alkaessa olleet syyllistyneet lapsen hyväksikäyttöön. Toisin kuin Saksassa, Suomessa ilmoitusvelvollisuus menee salassapitovelvollisuuden edelle ja kaikki epäilykset ja tiedot lapseen kohdistuneesta rikoksesta tulee viipymättä ilmoittaa poliisille ja lastensuojeluviranomaisille.

Åbo Akademin psykologian oppiaineen tutkijaryhmä on ehdottanut Saksan Dunkelfeld-mallin tuomista Suomeen. Pedofilian esiintyvyys on noin yksi prosentti, joten Suomessa olisi noin 19 000 yli 18-vuotiasta pedofiiliä. Hankkeen puitteissa voitaisiin hoitaa noin 15 vapaaehtoista osallistujaa vuodessa. Hankkeen kustannukset olisivat noin 220 000 euroa vuodessa. Rahoitusta hankkeelle on haettu eri ministeriöistä. Oikeusministeriö on rikoksentorjuntaneuvoston esityksestä myöntänyt hankkeelle 10 000 euron starttirahan, mutta muuta rahoitusta ei tällä hetkellä ole saatu.

Suomessa ei ole muiden Euroopan maiden tavoin myöskään "auttavaa puhelinta" mahdollisille lapsiin kohdistuvan seksuaalirikoksen tekijöille. Suomessa tapahtuvaa hoitoa yksittäisillä terapeuteilla tai lääkäreillä kartoitetaan parasta aikaa, jotta myös hoitotahojen tarpeista ja kokemuksista voitaisiin ottaa apua uusien menetelmien kehittämiseen.

Alanko on tutkija ja psykologi ja Santtila professori Åbo Akademin Psykologian ja logopedian laitoksella.

LÄHTEET

Alanko, K., Salo, B., Mokros, A., & Santtila, P. (2013). Evidence for heritability of adult men's sexual interest in youth from a population-based extended twin design. Journal of Sexual Medicine 01/2013; DOI:10.1111/jsm.12067

Amelung, T., Kuhle, L. F., Konrad, A., Pauls, A., & Beier, K. M. (2012) Androgen deprivation therapy of self-identifying, help-seeking pedophiles in the Dunkelfeld. International Journal of Law and Psychiatry 35, 176–184.

Antfolk, J., Zappalà, A., Bäckström, A., Dombert, B., Mokros, A., & Santtila, P. (2010). The rapid serial visual presentation as an attention-based measure of sexual interest. Manuscript submitted.

Antikainen, A-M. 2007. Ihmisellä on oikeus ja kyky muuttua: Lasten seksuaalisten hyväksikäyt-täjien kuntouttaminen. Kuopion yliopisto.

Andrews, D.A & Bonta, J. 2010. The Psychology of Criminal Conduct. Anderson.

Beggs, S.M. &Grace, C. G. (2011) Treatment Gain for Sexual Offenders Against Children Predicts Reduced Recidivism: A Comparative Validity Study. Journal of Consulting and Clinical Psychology, 79, 182–192.

Beier, K. M (1998) Follow-up study of previously expert-appraised child molesters Int J Legal Med, 111: 131–141.

Beier, K.M. (2012). The German Dunkelfeld Project: Proactive Strategies to Prevent Child Sexual Abuse and the Use of Child Abusive Images. ATSA 31st Annual Research and Treatment Conference October 2012 Denver, Colorado, USA.

Hanson, R. K. & Bussière, M. T. (1998). Predicting relapse: A meta-analysis of sexual offender recidivism studies. Journal of Consulting and Clinical Psychology, 66, 348–362.

Hanson, R. K., Gordon, A., Harris, A. J., Marques, J. K., Murphy, W. D., Quinsey, V. L., & Se-to, M. C. 2002. First report of the collaborative outcome data project on the effectiveness of psychological treatment for sex offenders. Sexual Abuse: A Journal of Research and Treat-ment. ICD-10.

Leino, I. (2011). Kirjallisuuskatsaus seksuaalirikollisten hoidon tuloksista ja ongelmista. Opinäytetyö, Laurea.

Marshall, W.L, Anderson, D & Fernandez, Y. 1999. Cognitive Behavioural Treatment of Sex Offenders. Wiley.

Rice, M. E., & Harris, G. T. (2003). The size and sign of treatment effects in sex offender therapy. In R. A. Prentky, E. S. Janus, & M. C. Seto (Eds.), Sexually coercive behavior: Understanding and management (pp. 428–440). New York, NY: New York Academy of Sciences.

Rikoslaki 19.12.1889/39 Finlex. http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1889/18890039001

Santtila, P., Antfolk, J., Bäckström, A., Hartwig, M., Sariola, H., & Sandnabba, N. K. (submitted). Men's sexual interest in children: incidence and correlates in a population-based sample.

Santtila, P., Mokros, A., Viljanen, K., Koivisto, M., Sandnabba, N. K., Zappalà, A., & Osterheider, M. (2009). Assessment of sexual interest using a choice reaction time task and priming: a feasibility study. Legal and Criminological Psychology, 14, 65–82. Citations 4/3.

Statens Beredning för Medicinsk Utvärdering, SBU (2011). Medicinska och psykologiska metoder för att förebygga sexuella övergrepp mot barn. Hämtad från: http://www.sbu.se/upload/Publikationer/Content0/1/Medicinska och psykologiska metoder för att förebygga sexuella övergrepp mot barn.pdf

Zappalà, A., Antfolk, J., Bäckström, A., Dombert, B., Mokros, A., & Santtila, P. (2011). Using a Dual-Target Rapid Serial Visual Presentation Task (RSVP) as an Attention-Based Measurement Procedure of Sexual Preference: Is it Possible to Fake? Psychiatry, Psychology and Law.

Maailman terveysjärjestö, World Health Organization. (1997). The ICD-10 classification of mental and behavioural disorders: Clinical descriptions and diagnostic guidelines. Geneva: World Health Organization.

 
Julkaistu 22.3.2013