Raimo Lahti

Onko tutkimuksella vaikutusta politiikkaan?

Esimerkkialoina rikosoikeus sekä lääkintä- ja bio-oikeus

Pohdin kirjoituksessani tutkimuksen vaikutusta päätöksentekoon omakohtaisesti. Akateeminen urani on kytkeytynyt rikosoikeuteen sekä lääkintä- ja bio-oikeuteen. Kummallakin oikeudenalalla olen paitsi toiminut yliopistotutkijana myös osallistunut aktiivisesti lainsäädännön – kuten rikoslain kokonaisuudistuksen – valmisteluun. Vuosina 2009–2011 johdin Suomen Akatemian rahoittamaa hanketta Tieteellinen tutkimus ja oikeus (Lahti 2012). Teemaan liittyy se, miten turvataan oikeudenkäyntiasiassa tarpeellisen tieteellisen tiedon saaminen tuomioistuimen käyttöön (ks. Lahti & Siro 2011).

Tutkimuksen käsite on syytä ymmärtää laajasti kattamaan eri tieteenalat. Päätöksenteolla tarkoitan yhteiskunnallista päätöksentekoa (politiikkaa). Tällöin keskeisessä asemassa on lainvalmisteluun ja muuhun lain säätämiseen liittyvä päätöksenteko, mutta huomiota on kiinnitettävä myös tuomioistuinten ja viranomaisten harjoittamaan lain soveltamiseen.

Rikollisuuden tutkimus ja kriminaalipolitiikka

Vuonna 1967 Inkeri Anttila julkaisi ruotsiksi esitelmänsä konservatiivisesta ja radikaalista kriminaalipolitiikasta Pohjoismaissa, ja se julkaistiin myöhemmin englanniksi (Anttila 2001, 33–47). Siinä hän analysoi kriminaalipolitiikan kehityssuuntia, toi esiin kriminologian uusimpia tutkimustuloksia ja hahmotteli niihin tukeutuvaa tulevaisuuden kriminaalipolitiikkaa. Tämä merkittävä kirjoitus heijasti 1960-luvun yleisempää henkistä ilmapiiriä, jossa vallinnut kriminaali- ja sitä laajempi kontrollipolitiikka joutui uudelleen arvioinnin kohteeksi ja jossa kriminaalipolitiikan ja rikosoikeuden muutostarpeet johdettiin yhteiskunnan muutoksista ja kriminologian osoittamista tutkimustuloksista. Uudenlainen ajattelu näkee rikollisuuden ja rikosoikeuden tutkimuksen eri osa-alueiden olevan tärkeässä vuorovaikutuksessa. Rationaalisessa kriminaalipoliittisessa päätöksenteossa tulee hyödyntää laaja-alaisesti määriteltävää kriminaalitieteellistä tutkimusta.

Suomessa ruvettiin 1960-luvulta lähtien luomaan julkisen talouden ja hallinnon suunnittelujärjestelmiä ja yleisesti kohentamaan tutkimuksen hyödyntämistä yhteiskuntapoliittisessa päätöksenteossa. Tämä ilmeni kustannus-hyötyajattelutavan omaksumisena useissa kriminaalipoliittisissa suunnitteluasiakirjoissa, esimerkiksi valmisteltaessa liikennejuopumusta koskevien säännösten uudistamista vuonna 1975. Vastaavasti kriminologiaa hyödyntäen rikosoikeuskomitea liitti kriminaalipolitiikan läheisesti muuhun yhteiskuntapolitiikkaan ja perusteli rikosoikeudellisen järjestelmän rajallisuutta muihin ennaltaehkäisyn ja kontrollin keinoihin verrattuna. Edelleen komitea tähdensi rangaistusjärjestelmän yleisestävää vaikutusta, mutta torjui sen yksipuolisen kytkemisen rangaistusten ankaruuteen (KM 1976:72). Samankaltaisin perusteluin rikoslain kokonaisuudistuksen ensimmäisen vaiheen esitöissä puolletaan vankeusrangaistuksen käytön supistamista välttämättömimpään (HE 66/1988 vp, 23).

Kriminologian ja muun tutkimustiedon vaikutusta lain säätämiseen on arvioitava eriytyneesti. Esimerkkitapauksissani sellainen vaikutus on helposti osoitettavissa, koska lainvalmisteluasiakirjoissa on suoraan tukeuduttu empiirisen kriminologian tutkimustuloksiin. Välillisempi vaikutus rikoslainsäädännön valmisteluun on tavallisempi, jolloin tutkimustieto muuttaa kriminaalipolitiikan ajattelutapoja. Tällöin on merkittävää, miten paljon ajanmukaista, perustutkimukseen tukeutuvaa tutkimustietoa on saatavilla ja missä määrin tutkijoita osallistuu lainvalmisteluun tai tutkimustiedon hyödyntäminen siinä muutoin turvataan. Rikoslain kokonaisuudistuksessa (1972–2003) tällaiset tutkimustiedon hyödyntämisen edellytykset olivat hyvät muutoin, paitsi että rikosoikeuden teoreettisia perusteita koskeva kotimainen perustutkimus vahvistui uudistuksen kannalta liian myöhään.

Kriminaalipoliittisissa ajattelutavoissa tapahtui 1970-luvulla suuri murros, jonka seurauksena kriminaalipolitiikalla tavoiteltavat arvopäämäärät ja sille asetettavat päätöksentekokriteerit määriteltiin uudelleen: kohti rationaalista ja humaania kriminaalipolitiikkaa, jolloin rationaalisuus merkitsee vaikutus-, arvo- ja vaihtoehtotietoisuutta (Anttila & Törnudd 1983). Tällainen kriminaalipolitiikkaa määrittävien arvojen ja tavoitteiden eriytyminen sekä keinojen valinnan periaatteiden ja intressien monipuolistuminen ovat vaikuttaneet niihin odotuksiin, joita asetetaan päätöksentekoa hyödyttävälle tutkimukselle.

Tiedonintressin laajeneminen ja arvovalinnat

Myös oikeuskehityksessä 1990-luvulta lähtien tapahtuneet muutokset – rikosoikeuden valtiosääntöistyminen, eurooppalaistuminen ja kansainvälistyminen – ovat asettaneet uusia vaatimuksia kriminaalipoliittiselle päätöksenteolle ja sitä tukevalle tutkimukselle. Sen on oltava entistäkin laaja-alaisempaa oikeus- ja yhteiskuntatieteellistä tutkimusta, ja muidenkin tieteenalojen (ihmis-, luonnon- ja lääketieteen) tuloksilla on enenevää vaikutusta oikeudelliseen päätöksentekoon. Hyvä esimerkki kuvattua muutosta ilmentävästä tutkimuksesta on Sakari Melanderin väitöskirja Kriminalisointiteoria (2008), jossa hän rakentaa teoreettisen mallinsa sekä oikeudelliselle että "vallitsevalle kriminaalipoliittiselle pohjalle".

Tutkimustiedon alan laajentuminen ja sen tarjoaminen mallien hyödyntäminen ei sulje pois viimekätisten arvovalintojen pohjautumista demokraattisen poliittisen päätöksenteon mukaiseen harkintaan. Tutkimus tuo parhaimmillaan esiin empiiristen tutkimustulosten lisäksi päätöksentekoon vaikuttavia oikeus- ja moraaliperusteisia arvolähtökohtia ja mittapuita niiden yhteensovittamiseksi. Se myös analysoi eri punnintavaihtoehtoja arvojen ja tavoitteiden saavuttamiseksi sekä tekee vaikuttavuusarviointeja.

Missä määrin rationaalisen ja humaanin kriminaalipolitiikan mallia on sovellettu Suomessa ja muissa Pohjoismaissa ja mitkä muut seikat selittävät kriminaalipoliittisen päätöksenteon muutosta? Tapio Lappi-Seppälän äskeisestä artikkelista (2012) saadaan aineksia vastaukseen. Perimmältään Pohjoismaiden kriminaalipolitiikkaa ja siten muun muassa sen suhteellisen lievää rankaisullisuutta (kuten melko alhaista vankilukua) selittävät niiden hyvinvointivaltiolle tyypilliset yhteiskunnalliset ja kulttuuriset ominaispiirteet, jotka luovat edellytyksiä kansalaisten luottamukselle ja koetetulle legitimiteetille viranomaisten ja oikeuslaitoksen toimintaa kohtaan. Tutkimustietoon tukeutuvalla, arvo- ja vaikutustietoisella kriminaalipolitiikalla on silti oma osansa tässä kehityksessä – Suomessa ehkä vahvemmin kuin muissa Pohjoismaissa.

Tuore esimerkki rikosoikeudellista seuraamusjärjestelmän uudistamissuunnasta, jossa empiirisen tutkimustiedon hyödyntäminen on keskeistä mutta jonka perusteltavuus on viime kädessä oikeusideologisen tai yhteiskuntapoliittisen arvovalinnan tulos: Vaarallisuusarvioiden merkitystä pitkäaikaisvankien rangaistusten täytäntöönpanossa on lisätty (viimeksi lailla 737/2011), ja suunnitelmissa on edelleen lisätä niitä. Näiden lainmuutosten perusteltavuuden harkintaan vaikuttaa olennaisesti, miten luotettavia sellaiset vankien vaarallisuusarvioinnit ovat tutkimustiedon valossa. Mutta vielä tärkeämpää on, miten tällaista yhteiskunnalle "vaarattomaksi tekemiseen" tähtäävää rikosseuraamusten yksilöllistämistä painotetaan, kun vastapunnuksina ovat vangin eduksi sovellettavat yhdenvertaisuuden, suhteellisuuden ja ennustettavuuden oikeusperiaatteet.

Biolääketiede, tutkimus ja oikeus

Lääkintä- ja bio-oikeuden alalla on esimerkkejä siitä, kuinka tieteellinen tutkimus – varsinkin biolääketieteen ja sen teknologioiden kehitys – vaikuttaa melko suoraan lainsäädäntöpolitiikkaan. Tyypillinen esimerkki tästä on Suomessakin lailla 23/2010 voimaan saatettu Euroopan neuvoston yleissopimus ihmisoikeuksien ja ihmisarvon suojaamiseksi biologian ja lääketieteen alalla. Ratifiointi edellytti kansallisen lainsäädännön monialaista kehittämistä, kuten hedelmöityshoitolain (1237/2006) säätämistä. Toisena esimerkkinä mainitsen Juli Mansnéruksen artikkelissa (2012) esiin nostetun kysymyksen, muuttaako solujen uudelleenohjelmoinnin teknologia suhtautumistamme ihmisalkiolle nykyisin annettavaan moraaliseen ja oikeudelliseen statukseen.

Ajankohtainen kolmas esimerkkini koskee vangin valvottua koevapautta koskevaa lainsäädäntöesitystä (HE 140/2012 vp). Siinä ehdotetaan asetettavaksi valvotun koevapauden ja elinkautisvangin ehdonalaiseen vapauteen päästämisen mahdolliseksi ehdoksi, että tämä suostuu sukupuoliviettiä vaimentavaan lääkehoitoon. Tämän ehdotuksen perusteltavuus edellyttää mielestäni sitä, että suostumus pohjautuu vangin vakaaseen tahtoon, tällaisella lääkehoidolla voidaan perustellusti arvioida ehkäistävän vangin syyllistymistä uuteen vakavaan seksuaalirikokseen eikä tämä tavoite ole saavutettavissa lievemmin vangin koskemattomuuteen puuttuvien hoito- tai tukitoimin. Nämä edellytykset ovat kirjattavissa lakiin, joskin vangin aidon suostumuksen mahdollisuuden voi kyseenalaistaa. Vertailuna todettakoon, että seksuaalirikosten pakkokastroinnin lakkauttamisen (1970) perusteluina oli, paitsi tällaisen pakkotoimen epäinhimillisyys, se ettei pakkokastroinnilla tutkimustiedon mukaan ollut sillä tavoiteltuja vaikutuksia (KM 1968: A 11).

Tieteellinen tieto ja asiantuntijat oikeudessa

Asiantuntijatodistelu on keino tieteellisen tiedon saamiseksi tuomioistuimen käyttöön. Oikeudenkäymiskaaren tarkoittamilla erityisillä ammattitiedoilla viitataan asian ratkaisemisen kannalta merkityksellisiin kokemussääntöihin, joiden osaajia ovat tyypillisesti lääkärit, psykologiset ja teknisen alan asiantuntijat. Kansainvälisen keskustelun mukainen lähtökohta on, että asiantuntijoiden lausuntojen tulisi perustua tieteellisin menetelmin koeteltuun tutkimustietoon ja asiantuntijuuden edellytykset määritellään nykyistä tarkemmin. Näitä tarkennuksia on syytä harkita, samalla kun todistelusäännöksiä yleisesti uudistetaan todistelutoimikunnan mietinnön (OM:n julkaisu 69/2012) pohjalta.

Kirjoittaja rikosoikeuden professori Helsingin yliopistossa.

LÄHTEITÄ:
Anttila, Inkeri: Ad ius criminale humanius. Suomalainen Lakimiesyhdistys, Helsinki 2001.

Anttila, Inkeri & Törnudd, Patrik: Kriminologia ja kriminaalipolitiikka. WSOY, Juva 1983.

Lahti, Raimo (toim.): Biolääketiede, tutkimus ja oikeus. Forum Iuris, Helsinki 2012.

Lahti, Raimo & Siro, Jukka (toim.): Asiantuntemustieto ja asiantuntijat oikeudessa. Helsingin hovioikeus, Helsinki 2011.

Lappi-Seppälä, Tapio: Penal Policies in the Nordic Countries 1960–2010. Journal of Scandinavian Studies in Criminology and Crime Prevention, Vol. 13, Suppl. 1, 2012, 85–111.

Mansnérus, Juli: Erilaistuneiden solujen uudelleenohjelmointi kantasoluiksi. Em. teoksessa Biolääketiede, tutkimus ja oikeus, 2012, 119–148.

Melander, Sakari: Kriminalisointiteoria. Suomalainen Lakimiesyhdistys, Helsinki 2008.

 
Julkaistu 22.3.2013