Erika Turunen, Aune Flinck & Saija Sambou

Lähisuhdeväkivallan sovittelun erityistarpeet tunnetaan

Tutkimuksen mukaan sovittelijat tunnistavat lähisuhdeväkivallan sovittelun erityispiirteet ja ongelmakohdat melko hyvin koulutuksensa pohjalta, mutta kuitenkin keskeyttävät sovittelun harvoin. Sovittelijat kaipaavat yhtenäisiä käytännön ohjeistuksia esimerkiksi juuri sovittelun keskeyttämiseen ja haastavien tilanteiden harjoittelua koulutuksessa.

Lähisuhdeväkivaltaa sisältävien sovittelualoitteiden määrä lisääntyi vuonna 2011, jolloin lievä pahoinpitely muuttui yleisen syytteen alaiseksi rikokseksi. Hallitusohjelmassa on kirjaus lähisuhdeväkivallan sovittelun rajaamisesta, koska siihen voi liittyä uhrin oikeusturvaa vaarantavia piirteitä. Tällä hetkellä rajaamista tehdään sovittelulain ja sen esitöiden kirjausten mukaan. Mielipiteitä tällaisten rikosten soveltuvuudesta sovitteluun vaihdetaan toisinaan hyvin kiivaasti. Siksi lähisuhdeväkivallan osapuolten kokemuksista tarvitaan lisää tutkimustietoa. Ongelmallista on, että aiheen arkaluontoisuuden vuoksi osapuolia on vaikea saada osallistumaan tutkimuksiin.

Vain poliisilla ja syyttäjällä on oikeus tehdä sovittelualoite lähisuhdeväkivaltarikoksissa. Poliisi tekee ensivaiheen arvion ko. rikosten soveltuvuudesta sovitteluun ja rajaa sovittelun ulkopuolelle rikokset, jotka väkivallan luonteen, vakavuuden tai toistuvuuden vuoksi eivät sovellu sovitteluun. Sovittelutoimiston ammattihenkilöstö selvittää edelleen sovittelun edellytyksiä arvioiden mm. osapuolten vapaaehtoisuutta, osapuolten välistä suhdetta sekä uhrin voimavaroja sovitteluun. Vuonna 2011 jo aloitevaiheessa rajattiin sovittelun ulkopuolelle noin 40 prosenttia aloitteista.

Lähisuhdeväkivaltaa sovittelevat vapaaehtoiset saavat erityiskoulutuksen, johon sisältyy noin 50 tuntia lähiopetusta ja lisäksi pienryhmätyöskentelyä, oppimistehtäviä, käytännön harjoittelua ja laaja kehittämistehtävä. Koulutuskokonaisuus kestää noin 1,5 vuotta.

Tutkimusaineisto ja tarkoitus

Tämä artikkeli on osa laajempaa Pohjoismaiden kriminologisen yhteistyöneuvoston rahoittamaa tutkimusta, jossa selvitämme, toteutuuko lähisuhdeväkivallan sovittelumenettely uhrin oikeuksia ja oikeusturvaa kunnioittavalla tavalla ja tapahtuuko sovittelussa uudelleen uhriksi joutumista. Lisäksi tarkoituksena on selvittää, vastaako nykyinen sovittelijoiden erityiskoulutus käytännön sovittelun tarpeita. (ks. myös Haaste 3/2012)

Koska emme voineet haastatella lähisuhdeväkivallan sovittelun osapuolia, haastattelimme lähisuhdeväkivallan sovittelijoiden koulutukseen osallistuneita. Ensimmäinen ryhmähaastattelu tehtiin syksyllä 2011 koulutuksen ensimmäisellä lähiopetusjaksolla, jossa olimme tutkijoina mukana. Lokakuussa 2012, 15 kuukautta koulutuksen aloittamisen jälkeen, teimme Webropol-kyselyn. Kysely lähetettiin 35 koulutukseen osallistuneelle. Vastauksia saatiin 24 (vastausprosentti 69).

Kyselyssä selvitimme, millaista lähisuhdeväkivaltaa sovittelijat olivat koulutuksensa aikana sovitelleet sekä mitä erityispiirteitä ja haasteita niihin liittyi. Kyselyssä oli kuusi teemaa: sovittelujen määrä, lähisuhdeväkivallan toistuvuus, sovittelutapaamiset, sovittelumenettely ja sovittelun vaikutukset. Kysyimme myös ehdotuksia lähisuhdeväkivallan sovittelijoiden koulutuksen kehittämiseksi.

Viisiportaisella kysymysasteikolla yksi tarkoitti "ei koskaan" ja viisi "aina". Kyselyssä oli myös avoimia kysymyksiä ja mahdollisuus vapaamuotoiseen palautteeseen. Sovittelijoita pyydettiin myös arvioimaan, antoiko koulutus riittävästi valmiuksia lähisuhdeväkivallan sovitteluun. Tässä artikkelissa raportoimme kyselyn tulokset.

Erillistapaamisista ei luovuta

Koulutukseen osallistuneet olivat 15 kuukauden aikana sovitelleet keskimäärin kahdeksan lähisuhdeväkivaltarikosta kokeneiden sovittelijoiden ja ammattihenkilöstön tuella. Lähes puolet vastanneista oli sitä mieltä, että sovitelluissa tapauksissa väkivalta oli ollut harvoin toistuvaa. Kuudesosa kertoi väkivallan olleen toistuvaa usein. Neljännes vastaajista ilmoitti, että väkivalta ei ole ollut toistuvaa. Vastauksista ei kuitenkaan käynyt ilmi, missä vaiheessa väkivallan toistuvuus oli tullut esiin: erillistapaamisten aikana vai yhteisissä tapaamisissa.

Ryhmähaastatteluissa sovittelijat kertoivat, että lähisuhdeväkivaltarikokset sisältävät usein molemminpuolista väkivaltaa. Pyysimme sovittelijoita arvioimaan, kuinka usein heidän sovittelemissaan rikoksissa molemmat osapuolet olivat olleet sekä asianomistajia että syyllisiksi epäiltyjä. Kyselyssä ilmeni, että lähes puolessa tapauksissa molemmat osapuolet olivat kertomansa mukaan pahoinpidelleet toisiaan usein tai aina.

Tulokset osoittivat selvästi, että erillistapaamiset järjestettiin aina ennen yhteistä sovittelutapaamista. Erillistapaamisissa sovittelijat varmistivat molempien vapaaehtoisuuden sekä osapuolten voimavarat yhteiseen istuntoon. Erillistapaamisissa he kuulivat myös osapuolten tarpeet, tavoitteet ja kertomukset sellaisina kuin he olivat ne kokeneet. Sovittelijat arvioivat myös väkivallan luonnetta, sovittelun motiiveja ja odotuksia sovittelusta. Näiden tapaamisten perusteella sovittelu voidaan tarvittaessa keskeyttää jo ennen yhteistä tapaamista, jos sovittelun edellytykset eivät täyty. Kyselyn mukaan sovittelijat olivat havainneet asianomistajan painostamista harvoin tai eivät ollenkaan. Lisäksi rikoksesta epäilty oli ollut harvoin tai ei ollenkaan hallitsevampi sovittelun kuluessa.

Tapahtumien kuvaus täydentyy sovittelussa

Osapuolten kertomus soviteltavana olevaan rikokseen liittyvistä tapahtumista muuttui sovittelun kuluessa harvoin tai ei lainkaan. Vain kolmen vastanneen mielestä osapuolten kertomukset muuttuivat sovittelun aikana usein.

Osapuolten kertomukset erosivat poliisin esitutkintapöytäkirjaan kirjatusta tapahtumien kulusta lähes kolmasosassa tapauksista. Puolet sovittelijoista oli kohdannut eroavaisuuksia esitutkintamateriaalin ja osapuolten kertomuksen välillä harvoin. Lähes puolessa tapauksista osapuolet olivat kertoneet sovittelutapaamisissa, että väkivalta oli ollut molemminpuolista, vaikka esitutkintapöytäkirjassa oli vain toinen osapuoli merkitty rikoksesta epäillyksi.

Sovittelijat olivat yksimielisiä siitä, että rikoksesta epäillyt eivät sovittelussa kiistä esitutkintapöytäkirjassa mainittuja rikoksia. Vain yhden sovittelijan mielestä epäillyt kiistävät rikoksen usein.

Kolmasosa sovittelijoista oli sitä mieltä, että sovitteluun tulon motiivi oli usein molemmilla osapuolilla oikeudenkäynnin välttäminen, kolmasosan mielestä harvoin ja viidesosan mielestä ei ikinä. Muut vastanneet eivät ottaneet kysymykseen kantaa. Tuloksista käy ilmi, ettei ainoastaan tekijä vaan myös uhri oli ilmaissut halunsa välttää oikeudenkäynnin.

Lähisuhdeväkivallan sovittelu on vaativaa

Sovittelijat arvioivat, että sovittelu ei ollut aina helppoa asianomistajalle. Viidesosa vastaajista kertoi asianomistajan voineen usein huonosti, kun rikoksesta puhuttiin. Yli puolet vastaajista kertoi, että näin oli tapahtunut harvoin, kuudesosan kertoman mukaan ei ikinä.

Sovittelijat ilmoittivat keskeyttämisen syiksi painostuksen, teon kieltämisen, mielenterveysongelmat ja valtaepätasapainon. Nämä tilanteet tunnistetaan melko tehokkaasti. Sovittelijat kertoivat keskeyttämistä vaativista tilanteista:

"Epäily, että asianomistaja oli uhriutunut ja uskalsi kertoa vaan ne asiat, mitä hänen oli käsketty puhua. Pitkään jatkunut toistuva väkivalta."

"Uhri halusi asian käsittelyn etenevän ja selviävän, mutta oli mahdollista, että yhteistapaaminen pahentaisi hänen pelkoaan. Molemmilla osapuolilla oli asiantuntija-avun tarve. Pari oli hyvin epäsuhtainen; fiksu nainen ja avuton mies. Naisen kertomassa oli jotain salailua omasta osuudesta; oli liikaa epävarmuustekijöitä."

"Tilanne ei ole ollut tasapuolinen molemmille."

"Asianomistaja haluaa tehdä sopimuksen juridisten seuraamusten välttämiseksi. Muutamassa tapauksessa on ollut havaittavissa mielenterveysongelma, jolloin sovittelu on keskeytetty ja osapuolet ohjattu mielenterveyspalveluihin."

Siitä huolimatta, että sovittelijat tunnistivat ongelmakohdat, he vain harvoin keskeyttivät sovittelun. Vain kaksi vastaajaa ilmoitti keskeyttäneensä sovittelun aina, jos edellytykset eivät olleet täyttyneet.

Tulosten mukaan koulutuksessa opitaan tunnistamaan sovittelun riskit. Sovittelijoilta tulee kuitenkin edellyttää sovittelun keskeyttämistä silloin, kun he huomaavat, että asianomistajalla ei ole riittäviä voimavaroja. Lähisuhdeväkivallan sovittelijoille on tarpeen laatia selkeät ja valtakunnallisesti yhtenevät käytännön ohjeet sovittelun keskeyttämisen kriteereistä.

Sovittelu yksi mahdollisuus väkivallattomaan muutokseen

Tulosten mukaan sovittelijat näkivät sovittelusta olleen usein hyötyä osapuolille. Sovittelijat olivat sitä mieltä, että osapuolet hyötyivät erityisesti siitä, että heitä tuettiin jatkopalveluihin hakeutumisessa. Sovittelijat ilmaisivat hyötynä myös sen, että osapuolten elämäntilanteisiin tuntui tulevan selkeyttä sovittelun aikana. Yli kahdessa kolmasosassa tapauksista osapuolet olivat hakeutuneet jatkopalveluihin sovittelun jälkeen. Tämä kirjattiin sopimuksiin vain puolessa tapauksista. Sovittelumenettelyssä tulisikin korostaa, että osapuolet voivat halutessaan kirjata sopimuksiin myös jatko- ja tukipalveluihin hakeutumisen. Myös sopimuksen täyttymisen seuranta voidaan liittää osaksi sopimusta, seurannasta vastaavat sovittelutoimistojen ammattilaiset.

"Osapuolien kommenttien mukaan sovittelusta oli kuitenkin jotain eteenpäin vievää hyötyä, selkeyttävää, tuen piiriin ohjausta."

Lähes kaikki sovittelijat näkivät sovittelusta olleen apua niin asianomistajan kuin rikoksesta epäillyn elämäntilanteen parantumisessa. Lähes kaikissa vastauksissa nousi esille myös sovittelun positiivinen vaikutus väkivallattomuuteen pyrkimisessä.

Kehittämistyön tavoitteena uhrin oikeuksien toteutuminen

Sovittelijat arvioivat saamansa koulutuksen tason korkeaksi. Se oli antanut heille tarvittavat tiedot lähisuhdeväkivallasta ja restoratiivisesta lähisuhdeväkivallan sovittelusta. Koulutus oli myös pääosin vastannut käytännössä esiin tulleisiin haasteisiin ja antanut heille riittävästi keinoja havaita valtaepätasapaino ja puuttua vaikeisiin tilanteisiin.

Sovittelijat toivoivat kuitenkin lisää käytännön harjoittelua vaikeisiin tilanteisiin puuttumiseksi ja ohjeita sovittelun keskeyttämiseksi. Haastavia tilanteita voitaisiin harjoitella esimerkiksi case-työtapojen ja demovideoiden avulla. Myös palautekeskustelujen laajempaa käyttöä, yhteistyön lisäämistä muiden toimijoiden kanssa, prosessin nopeuttamista ja jatkuvaa koulutusta toivottiin.

Sovittelun menetelmällistä osaamista tulee vahvistaa, jotta sovittelijat pystyvät tukemaan osapuolia tasavertaiseen dialogiin. Myös sovittelun keskeyttämiskriteeristö vaatii täsmentämisestä. Koulutuksen ja kehittämistyön tavoitteena tulee olla restoratiivisen sovittelumenettelyn laadullinen parantaminen siten, että se toteutuu uhrin oikeuksia ja oikeusturvaa kunnioittavalla tavalla. Tähän velvoittaa myös Euroopan parlamentin ja neuvoston uhridirektiivi (2012/29/EU).

 
Julkaistu 22.3.2013