Janne Kivivuori

Mitä kriminologia on?

Hiljattain ilmestyi kirjoituskokoelma, jossa tunnetut kriminologit esittivät näkökohtia tieteenalan luonteesta (What is Criminology?, 2011). Kokoelma sisältää runsaasti hyviä ja kiinnostavia lukuja. Mutta onko otsikon kysymyksen esittämisellä kenties jokin "piilo-opetusohjelma"? Teoksen toimittajien tulkinta ja lukuohje näyttäisi lähtevän siitä, että kriminologia kaipaa refleksiivistä (itseään peilaavaa) pohdintaa identiteetistään. Ainakin minussa teos herätti mietteitä siitä, missä määrin kriminologian kääntyminen katsomaan itseään on tarpeellista ja hyödyllistä.

XXX

Kriminologia on tieteenala, jonka identiteetin määrittää tutkimuksen kohde: rikoskäyttäytyminen ja sen kontrolli. Kriminologiaa on siten tutkimus, joka tutkii näitä ilmiöitä – riippumatta siitä, mistä koulutustaustasta tutkija tulee. Kriminologiaa voikin harjoittaa hyvin monenlaisista lähtökohdista ponnistaen (sosiologia, psykologia, taloustiede, historia...). Myös luonnontieteellisistä lähtökohdista tehdään paljon tutkimusta, joka on erittäin merkityksellistä rikosalttiuden vaihtelun ja sen kontrollin tutkimukselle, ja jonka itse luen kriminologian alaan kuuluvaksi. Onhan esimerkiksi ihmisen ympäristökin paitsi sosiaalinen myös kemiallinen. Alkoholi, huumeet ja niiden saatavuus vaikuttavat rikollisuuteen, ja mahdollisesti sama voi koskea myös ravinnon koostumusta ja jopa ympäristösaasteita. Myös lääkkeet ovat osa kemiallista ympäristöä. Ne voivat vaikuttaa rikollisuuteen ainakin kahdella tavalla. Ensinnäkin lääkkeitä voidaan käyttää varta vasten ja tietoisesti vaikuttamaan käyttäytymiseen tavalla, joka vähentää myös rikosalttiutta. Toiseksi lääkkeillä voi olla ei-aiottuja seurauksia. On esimerkiksi arveltu, että masennuslääkkeiden kehittäminen ja lisääntynyt käyttö on voinut vähentää paitsi itsemurhia myös väkivaltarikoksia.

Kemiallisten aineiden vaikutus ihmisen käyttäytymiseen on kiinnostava kriminologian teorian kannalta. Jos esimerkiksi jokin lääke vähentää rikosalttiutta, rikosalttius ei ole pelkästään sosiaalisten syysuhteiden seurausta. Jos tavoitteena on selittää rikosalttiuden yksilötasoista vaihtelua, kriminologi ei voi lähtökohtaisesti sulkea joitakin syitä huomion ja tietämyksen ulkopuolelle. Sosiaalista syysuhdetta ei saa esiin, ellei pysty analyysissa huomioimaan yksilötasoisia valikoitumistekijöitä – ja päinvastoin. Lähinnä satunnaistetuissa koeasetelmissa ja eräissä sitä läheisesti muistuttavissa asetelmissa on mahdollista sulkeistaa muut syyt kuin tutkijan kontrolloima interventio.

XXX

Kriminologia on siis yhteistä kaikille, jotka tutkivat rikollisuutta tai sen kontrollia. Tämä näkyy hyvin esimerkiksi Tukholman kriminologiapalkinnon voittajissa. Palkinto on saatu käyttäytymisgenetiikasta, yksilöpsykologian pohjalta ja eräs palkinnon saaja on tullut hammaslääketieteen piiristä. Myös yhteiskuntatieteelliset kriminologit ovat edustettuina. Tämä on hienoa. Kriminologiatieteen etulinjassa ei ole kovin yleistä pohtia sitä, "mitä kriminologia on".

Pitäisikö sitten kaikkien ryhtyä kaikkien alojen tutkijoiksi? Ei tietenkään. Kohtuullinen yleissivistys kriminologian yleistilaan on saavutettavissa, jos jaksaa silloin tällöin lukea artikkelin oman tutkimusalueen tai taustatieteenalan ulkopuolelta; jo keskeisten julkaisujen sisällysten ja abstraktien lukeminen kannattaa. Useilta aloilta on löydettävissä myös hyödyllisiä katsausartikkeleita tai meta-analyyseja, joita kannattaa erityisesti etsiä ja lukea. Sen sijaan omassa tutkimuksessaan rikollisuuden tutkijan ei kannata – ainakaan yksin – loitontua kovin kauaksi oman taustakoulutuksensa ytimestä. Tämä on käytännöllinen työnjakokysymys, ei ontologinen, "todellisuuden vaatima" erottelu.

Nykykriminologiassa pyrkimys yleiskatsauksellisuuteen ja laaja-alaisuuteen onnistuu parhaiten juuri näitä tarkoituksia varten kehitettyjen metodien, kuten systemaattisen katsauksen ja meta-analyysin avulla. Tutkimuksen paljous tai erikoistuminen ei siten ole ratkaisematon ongelma sille, joka haluaa muodostaa yleiskuvan jonkin tutkimuskysymyksen saralta. Myös teorioita testaavaa tutkimusta voidaan kyseisten metodien avulla summata. Vaikutelmani on, että maamme yhteiskuntatieteissä systemaattisen katsauksen ja meta-analyysin opettaminen ja käyttö on ilmeisesti pitkälti laiminlyöty.

Tutkimusten lukemisen ja yhteenvetometodien käytön lisäksi myös yhteistyö auttaa. Tieteidenvälisyydessä ja monitieteisyydessä on syytä pyrkiä aitoon tieteidenvälisyyteen. Tuntuu hieman koomiselta, jos sosiologi ja sosiaalipolitiikan tutkija tekevät tutkimusta yhdessä ja korostavat voimakkaasti, että kyseessä on tieteidenvälisyys tai monitieteisyys. Aidon tieteidenvälisyyden tulisi ylittää vähintään sosiaali- ja yksilötieteiden välinen raja, mielellään myös yhteiskunta-, käyttäytymis- ja luonnontieteiden väliset rajat.

XXX

Kaiken kaikkiaan tuntuu hieman vanhanaikaiselta kipuilla siitä, "mitä kriminologia on". Tutkimusala on siirtynyt paradigmaattiseen vaiheeseen, jossa ontologiset (todellisuuden perusluonnetta koskevat) ja tieteenalan identiteettiä koskevat kysymykset ovat empiirisen tutkimuksen kannalta toissijaisia. Pahimmillaan sen pohtiminen, mitä kriminologia on, voi jarruttaa uuden tiedon karttumista. Hyvän vaihtoehdon filosofoinnille ja peiliin katsomiselle tarjoaa esimerkiksi sellainen käsitys, että kriminologisessa tutkimuksessa on pitkälti kyse "käsityötaidosta", tutkimuksen konkreettisen tekemisen oppimisesta, kuten esimerkiksi Travis Hirschin (2002) artikkelikokoelman otsikko, The Craft of Criminology, hyvin viestii. Tältä pohjalta ponnistaen kannattaa opiskella metodologiaa ja lukea johtavien tieteellisten aikakauslehtien tuoreita artikkeleita ja abstrakteja. Uutta tietoa näyttäisi kertyvän eniten siellä, missä vähiten kipuillaan siitä, mitä kriminologia on.

Kirjoittaja on Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen kriminologisen yksikön tutkimusjohtaja sekä sosiologian dosentti Helsingin yliopistossa. Hänen oppikirjastaan Rikollisuuden syyt (Nemo, 2013) ilmestyy keväällä uudistettu laitos.

 
Julkaistu 22.3.2013