Matti Laine

Biososiaalista kriminologiaa

Kriminologia-palstalla kerrotaan biotieteiden uusimmasta tiedosta geenien vaikutuksesta rikollisuuteen. Tarkemmin tarkastellaan aivojen välittäjäaineiden toimintaa.

Kriminologian piirissä on viime aikoina pohdittu, onko tapahtumassa tieteellisen paradigman muutos. Noin sata vuotta vallassa olleesta ympäristökeskeisestä, pääosin sosiologisesta paradigmasta oltaisiin siirtymässä uuteen biososiaaliseen paradigmaan (ks. Haaste 4/2010). Yksi taustatekijä tässä on biotieteiden lähes vallankumouksellinen kehitys noin 30 viime vuoden aikana.1

Geenit vai ympäristö? Tämä inttäminen voidaan lopettaa. Rikollisen käyttäytymisen periytyvyys on noin 50 % (sisältäen myös geenit-ympäristö -yhteisvaikutuksen). Tämä ei tarkoita tarkastelua yksilötasolla vaan populaatiossa esiintyvää vaihtelua. Oleellinen kysymys onkin sitten se, mitä on se loppu 50 %. Tämänhetkisten arvioiden mukaan jaetun ympäristön (esim. yhteinen koti) osuus olisi noin 20 % ja 30 % jäisi ei-jaetun ympäristön (yksilölliset kokemukset) vastuulle. Tämä tarkoittaa, että esimerkiksi sisarusten kesken ilmenevän rikollisen käyttäytymisen vaihtelussa muut ympäristötekijät kuin koti ja kasvatus ovat merkittävämpiä. Kehityspsykologi Judith R. Harris on korostanut vertaisryhmästatuksen suurta merkitystä (ks. Haaste 3/2008).

XXX

Aivojen aineenvaihdunnan välittäjäaineilla on oleellinen rooli elämässämme. Havainnollistaakseen näiden merkitystä C. Robert Cloninger esitteli jo 1980-luvulla biologisesti määräytyneet temperamenttiakselit, joita kutakin vastaa yksi välittäjäaine. Ensimmäinen akseli on "palkkioriippuvuus", ja se liittyy noradrenaliiniin. Akselin yläpäässä (R) oleva ihminen on riippuvainen muiden läheisyydestä, paineille herkkä, tunteellinen ylisuorittaja ja hylkäysherkkä. Alapäässä olevat (r) eivät välitä hylkäämisestä, ovat sosiaalisesti riippumattomia eivätkä paljasta juurikaan tunteitaan. Toinen akseli on "harmien välttäminen", jossa erityisesti serotoniini on mukana. Yläpäässä oleva (H) on usein pelokas ja estynyt vieraissa tilanteissa. Hän ennakoi erilaisia ongelmia ja on pessimistinen. Alhaisen harmien välttämisasteen (h) omaavat ihmiset ovat rentoja, luottavaisia, optimistisia, nopeasti toipuvia ja rauhallisia uhkaavissakin tilanteissa. Kolmas akseli on "uuden etsiminen" ja se taas liittyy dopamiiniin.2 Yläpäässä (N) on jännityshakuisia ihmisiä, joita arkipäivän yksitoikkoisuus ärsyttää. Päätökset tehdään nopeasti ja usein impulsiivisesti. Kiinnostuksen kohdetta, mm. kumppania vaihdetaan usein. Itsetuhoista riskinottamista ilmenee. Toisessa päässä akselia olevat (n) ovat rutiinia rakastavia, säästäväisiä ja uskollisia.

Yhdistelemällä isoja ja pieniä kirjaimia saamme erilaisia temperamenttityyppejä, jotka voivat liittyä myös rikollisuuteen: Nhr saattaa viitata psykopatiaan tai antisosiaaliseen persoonallisuuteen ja tyyppi tarvitsee kiihokkeita, ei kaihda riskejä eikä ole riippuvainen muiden hyväksynnästä; nHr on pakonomaisesti käyttäytyvä ja nhr on levollinen mutta eristäytyvä skitsoidi. Cloningerin jaottelu on altis perustavanlaatuiselle kritiikille. Muitakin akseleita lienee olemassa, temperamenttipiirteet ovat vain osa persoonallisuudesta ja välittäjäaineiden rooli on huomattavasti monimutkaisempi. Mutta tällainen karkea yksinkertaistuskin havainnollistaa, missä kaikessa nämä aineet ovat joka tapauksessa mukana. Ehkä tärkein seikka tässä onkin spektriteoria. Olemme kaikki samalla viivalla, vaikkakin vähän eri kohdassa. Psykopaatit ja rikolliset eivät siten ole eri lajia, vaan he ovat samanlaisia kuin monet meistä, mutta eräiltä osin "he ovat vain jonkin verran enemmän".

XXX

Välittäjäaineiden takana ovat sitten geenit. Rikollisuusgeeniä ei ole, mutta on eräitä polymorfisia geenejä, jotka voivat luoda alttiutta ominaisuuksiin, jotka taas voivat korreloida rikollisen käyttäytymisen kanssa. Viime vuosina eniten on esillä ollut MAOA-geeni (monoamiinioksidaasi-A), joka tuottaa välittäjäaineisiin vaikuttavaa entsyymiä. Tämän geenin alleelit, vaihtoehtoiset muodot vaikuttavat eri tavalla. MAOA:n korkea-aktiivinen alleeli näyttää suojelevan lapsia siten, että vaikka heidän kasvuolosuhteensa ovat huonot, he selviävät kohtuullisen hyvin eivätkä välttämättä jatka rikollista elämäntapaa. Mutta niiden lapsien, joilla on geenin matala-aktiivinen alleeli, riskit ongelmakäyttäytymiseen ja rikoksiin ovat prosentuaalisesti erittäin korkeat, jos kaltoinkohtelua tapahtuu. Kansanomaisesti on jopa puhuttu "soturigeenistä".3 Aggressiivisen käyttäytymisen potentiaali on suuri, erityisesti jos samaan aikaan testosteronitaso on poikkeuksellisen korkea. Dopaminergiseen järjestelmään liittyvät geenit DAT1, DRD2 ja DRD4 on myös mainittu. Niillä on olemassa riskialleeleja, jotka voivat lisätä mahdollisuutta ADHD:hen, alkoholismiin, muihin päihderiippuvuuksiin sekä väkivaltaiseen käyttäytymiseen.

Kuten todettu, geenit eivät useinkaan vaikuta suoraan. Kokonaisuutta, jonka perimme, kutsutaan genotyypiksi ja sitä ilmiasua (mm. käyttäytyminen), jonka geenit ja ympäristö vuorovaikutuksessa aikaansaavat, sanotaan fenotyypiksi. Kriminologian kannalta tähän on tärkeää tuoda välittävä, sisällä oleva tekijä, joka ei aina ole selvästi havaittavissa: endofenotyyppi. Tässä voidaan pedagogisesti hyödyntää kriminologian perinteisempiä teorioita. Esimerkiksi itsekontrolliteoria (Gottfredsson & Hirschi) esittää, että kaikki rikollisuus voidaan viime kädessä selittää alhaisen itsekontrollin (endofenotyyppi) kautta. Varmaan osassa rikollista käyttäytymistä alhainen itsekontrolli ja rikokset korreloivat. Mutta teorian esittäjien syyselitys on korjattava. Alhaisessa itsekontrollissa genotyyppi on merkittävässä roolissa, eikä vain vanhempien kasvatustapa, niin kuin he ovat väittäneet.

Biososiaalinen kriminologia on myös sosiaalista. Genotyyppi voi luoda alttiutta, mutta joskus vain sitä. Geenin vaikutus johonkin käyttäytymispiirteeseen voi jossain ympäristössä olla vahva, toisessa taas heikko. Kaikille vähänkin kriminologiaan tutustuneille on rikollisuuden ikäspesifisyys ja siihen liittyvä käyrä tunnettu asia. Mutta kun tuon käyrän asettaa päällekkäin käyrän kanssa, joka esittää keskimääräisen testosteronierityksen hedelmöityksestä vanhuuteen, voi hämmästyä. Käyrien jyrkkä nousu (n. 12 v.) ja lasku (n. 35 v.) ovat kuin yksi yhteen. Tämä yhdenmukaisuus tuskin voi olla vain sattumaa. Ja arkikokemuskin sen todistaa, että tietyssä iässä useat pojat (osin tytötkin, sillä testosteroni vaikuttaa myös heihin) ovat kauniisti sanottuna "aika sekopäitä". Mutta testosteronitasot eivät ole vakioita, vaan ympäristö voi vaikuttaa niihin merkittävällä tavalla. Yhdysvalloissa on mm. havaittu, että armeijasta vapautuneilla nuorilla, vähän koulutetuilla mustilla, jotka elävät "kadun kunniakulttuurissa", testosteronitasot ovat erittäin korkeat. Vanhemmilla, enemmän koulutusta saaneilla rodullisia eroja ei voida huomata.

XXX

Geenit näyttäisivät vaikuttavan myös asioihin, jotka aiemmin on liitetty pelkästään ympäristö- ja tilannetekijöihin. Yksi on rikoksen uhriksi joutuminen. Yhdysvaltalaisessa tutkimuksessa havaittiin, että geenin DRD2 eräs alleeli merkittävästi lisäsi nuoren mahdollisuutta joutua rikoksen uhriksi. Samat geenit voivat vaikuttaa siis molempiin: rikoksentekijä- ja uhriutumisriskeihin. Tästäkin saattaa arkikokemus kertoa, rikosten uhrit ja tekijät ovat usein samaa joukkoa. Toisessa tutkimuksessa arvioitiin, että nuoren vahvasta kiinnittymisestä ("sticky friends") rikolliseen vertaisryhmään (siihen liittyvästä vaihtelusta) selittyy 58–74 % geneettisesti.

Entä jos saamme "soturigeenin"? Televisiosta tuli jokin aikaa sitten dokumentti, jossa pohdittiin pahuuden genetiikkaa. Arvostettu aivotutkija oli huomannut eroja murhaajien aivoissa ja geeneissä ja kun isoäiti mainitsi, että myös omassa suvussa on ollut useita henkirikoksen tekijöitä, päätti tutkija kartoittaa lähiomaiset. Löytyi yksi henkilö, jolla oli "psykopaatin aivot ja soturigeeni". Henkilö oli hän itse. Kun hän raportoi omaisilleen, nämä sanoivat, että he ovat koko ajan tienneet, että hän "on hankala ihminen".4 Miksi hänestä ei sitten tullut sarjamurhaajaa? Ainoa selitys hänen omasta mielestään oli se, että hänellä oli erittäin onnellinen ja hyvä lapsuus. Genotyypistä huolimatta fenotyypistä ei tullut pahinta mahdollista. Meillä kaikilla on toivoa.

LÄHTEITÄ:

Walsh, Anthony & Beaver, Kevin M. (toim.): Biosocial Criminology. New York: Routledge, 2009.

Benson, Michael L.: Crime and the Life Course. New York: Routledge, 2013.

DeLisi, Matt ym.: Teaching Biosocial Criminology I: Understanding Endophenotypes Using Gottfredson ja Hirschi's Self-Control Construct. Journal of Criminal Justice Education 22 (2011):3, 360–376.

Beaver, Kevin M. ym.: Evidence of Gene X Environment Interaction in the Creation of Victimization. International Journal of Offender Therapy and Comparative Criminology 51 (2007):6, 620–645.

Beaver, Kevin M. ym.: Stability of Delinquent Peer Associations: A Biosocial Test of Warr's Sticky Friends Hypothesis. Crime & Delinquency 57 (2011):6, 907–927.

1 Janne Kivivuori on aiheellisesti ihmetellyt, miten suhteellisen tuoreissakin suomalaisissa kriminologian oppikirjateksteissä esitellyt biologiset tutkimukset ovat jopa 30-50 vuoden takaa. Tämänkin tekstin kirjoittaja on koulutukseltaan sosiologi, joka ei ole koulutuksensa aikana opiskellut riviäkään biologiaa; siksi virheet ovat mahdollisia.

2 Dopamiini tai sen vaje on mukana monessa: skitsofreniassa, Parkinsonin taudissa, ADHD:ssa, "levottomissa jaloissa" ja päihderiippuvuuksissa. On epäilty, että aggressiivinen käyttäytyminen stimuloisi dopamiinin eritystä; tuottaisi siis mielihyvää.

3 Suomalaiset päihdetutkijat ovat puhuneet kahdenlaisesta alkoholismityypistä: "warrior" ja "worrier".

4 Mies itse kertoi, että hän saattoi ilman omantunnontuskia lähteä kaljoittelemaan kesken tädin hautajaisten.

 
Julkaistu 22.3.2013