Heikki Kuutti

Vihapuhe ja uhkailu mediassa

Perinteinen media ei syyllisty vihapuheiden ja uhkailujen levittämiseen. Ilmiö ei ole kuitenkaan vieras tiedotusvälineiden ylläpitämillä keskustelupalstoilla, joissa toimitusten on valvottava tarkasti julkaisemiaan viestejä. Vihapuheiden ja uhkailujen lainmukaisuus ylipäätään on ongelmallinen tulkinnan kohde. Liian herkällä julkaisukiellolla rajoitetaan jokaiselle kuuluvaa sanan- ja ilmaisunvapautta.

Yleisen edun pohjalta tapahtuvilla rajoituksilla pyritään ylläpitämään yhteiskunnassa yleistä järjestystä, kuten vähemmistöryhmien turvallisuutta ja estämään yllytyspohjaisia rikoksia. Useimmiten rajoitukset liittyvät asioiden esitystapaan, eivät varsinaisesti siihen, mitä asioita nostetaan julkiseen keskusteluun.

Sananvapauden laaja tulkinta näkyy esimerkiksi Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisuissa, joiden mukaan myös loukkaavat, järkyttävät ja levottomuutta aiheuttavat kärjistykset ja provokaatiot sellaisenaan ovat hyväksyttävää ilmaisunvapauteen kuuluvaa viestintää, ainakin tietyissä rajoissa. Erityisesti poliittiseen keskusteluun osallistumista ei saisi juurikaan rajoittaa.

Rikoslaissa kielletyllä kiihottamisella kansanryhmää vastaan halutaan estää sellaisten lausuntojen tai tiedonantojen levittäminen, joissa uhataan, panetellaan tai solvataan esimerkiksi jotakin kansallista, rodullista tai etnistä ryhmää. Vastaavanlaisen suojan saavat monet muutkin vähemmistöt, esimerkiksi ateistit, ulkomaalaiset opiskelijat ja homoseksuaalit. Uhkaukseksi mielletään mikä tahansa vakavasti otettava aikomus, panetteluksi perätön syyttely ja solvaukseksi loukkaava nimittely tai ihmisarvon alentaminen. Väitteiden kriittinen tarkastelu kuitenkin poistaa toiminnan tahallisuuden. Hyväksyttävää on esimerkiksi kansanryhmän ominaisuuksien tieteellinen – mutta ei näennäistieteellinen - tarkastelu ja väitteiden perusteleminen.

Rajanvetoa julkaisemisessa

Median julkaisutoimintoihin kohdistuvilla rajoituksilla pyritään estämään stereotyyppisten yleistysten leviämistä ja ennakkoluulojen vahvistumista. Jokainen samaan kansanryhmään kuuluva voisi joutua vainon kohteeksi. Kielteisen mediakäsittelyn pitäisikin kohdistua henkilöön yksilönä, ei minkään viiteryhmän jäsenenä.

Eettisesti median toimintoja rajoittaa kielto siitä, että etnistä alkuperää, kansallisuutta, sukupuolta, seksuaalista suuntautumista, vakaumusta tai muuta näihin verrattavaa ominaisuutta ei saa tuoda esiin tiedonvälityksessä asiaankuulumattomasti tai halventavasti. Tämäntapainen tieto voidaan kuitenkin mainita, jos se on olennaista käsiteltävän asian ymmärtämiseksi tai valaisemiseksi. Esimerkiksi toisilleen tuntemattomien romanien keskinäisen välienselvittelyn uutisoinnissa osapuolten etnisen taustan mainitseminen voi olla välttämätöntä, jotta mediayleisö pystyisi ymmärtämään tapahtumien syyn, eli tässä tapauksessa verikostoperinteen. Journalistisesti hyväksyttävä julkaisuperuste voi myös olla jonkin väestöryhmän yliedustus rikostilastoissa, ihonväriin pohjautuva ravintolan porttikielto tai poliisin kaipaamat silminnäkijähavainnot jotakin etniseen ryhmään kuuluvien epäiltyjen tavoittamiseksi.

Sitä vastoin henkilöiden etnisiin taustoihin liittyvät kiertoilmaisut eivät ole hyväksyttäviä. Julkisen sanan neuvoston mukaan alusvaatteiden vohkijoihin kohdistuvalla viittaukselle "kansallispukuiset naiset" ei ollut perusteita, koska etninen tausta ei ollut olennainen tieto rikollisen toiminnan ymmärtämiseksi. Toisessa ratkaisussa pahoinpitelijän kutsuminen "vähemmistökansalaiseksi" ei kuitenkaan osoittautunut ongelmalliseksi, koska nimityksen ei mielletty viittaavan mihinkään yksittäiseen kansanryhmään.

Keskustelupalstojen eettinen ohjeistus

Perinteisellä medialla ovat toimivat suodattimet, eivätkä tämäntapaiset viestit useimmiten pääse julkisuuteen oman toimituksen kautta. Porvoolainen sanomalehti tuomittiin kuitenkin jokin aika sitten kiihottamisesta kansanryhmää vastaan lehden julkaistua yleisönosastokirjoituksen, jossa kritisoitu Israelin palestiinalaispolitiikka oli kytketty tarpeeseen eliminoida juutalaiset.

Päinvastoin kuin tiedotusvälineiden verkkojulkaisuissa, keskustelupalstojen viestejä ei valikoida julkaistavaksi journalistisin perustein. Toimitukset eivät välttämättä myöskään oikolue tai käsittele julkaisemiaan tekstejä. Media-alan ongelmana kuitenkin on se, että yleisön tuottamat verkkoviestit mielletään toimituksen tuottamaksi journalismiksi, jonka luotettavuutta keskustelupalstojen ylilyönnit heikentävät. Alalla onkin pidetty tärkeänä liittää keskustelupalstojen sisällöt osaksi journalismin itsesääntelyä, jotta sisällöt erottuisivat edukseen sosiaalisessa mediassa.

Julkisen sanan neuvoston eettinen ohjeistus mediatalojen oman yleisön tuottamalle verkkoaineistolle korostaa keskustelujen seuraamista ja pyrkimystä estää julkaisemasta sisältöjä, jotka loukkaavat yksityisyyden suojaa ja ihmisarvoa, yllyttävät väkivaltaan tai lietsovat vihaa yksilöön tai kansanryhmään. Toimitusten olisi poistettava tämäntapaiset aineistot heti, kun saavat niistä tiedon. Lisäksi yleisölle on varattava mahdollisuus ilmoittaa toimitukselle asiattomasta sisällöstä niin, että lähettäjä saa ilmoituksestaan vahvistuksen.

Vihapuhe poliittisessa keskustelussa

Apulaisvaltakunnansyyttäjä Jorma Kalske myönsi eräässä tutkimushaastattelussani sananvapauteen kytkeytyvän syyteharkinnan erityisen tulkinnanvaraiseksi. Ongelmana on arvioida esimerkiksi se, missä hyväksyttävä poliittinen arvostelu leikkaantuu vihapuheeksi. Viime kädessä joudutaankin tulkitsemaan kirjoittajan tarkoitusperiä väitteiden julkistamisessa. Usein tällaisten tarkoitusten lopullinen selvittäminen edellyttää oikeudenkäyntiä.

Kalskeen mukaan vihapuhetta saatetaan käyttää poliittisessa keskustelussa eräänlaisena hyväksyttävyyden kaapuun puettuna astinlautana. Ongelmana on piilovaikuttaminen, jossa yleisesti hyväksyttäviin päämääriin ikään kuin debatinomaisesti ujutetaan rasistisia lausumia ja vahvistetaan tätä kautta rasistisia ajatuksia nimenomaan niiden joukossa, joilla kerrotuista asioista on jo valmiina nurjamieliset käsitykset. Erilaisilla kielikuvilla ja kärjistyksillä on helppoa saavuttaa poliittista kannatusta, vaikka asioista ei väitetä mitään konkreettisesti.

Kärjekkäiden mielipiteiden ilmaiseminen ei sinällään ole vaarallista, jos niitä ei mielletä vakavaksi otettaviksi. Rajanvedon tulkinnanvaraisuudesta kertoo kaksi äskettäistä oikeustapausta. Toisessa niistä Facebook-yhteisösivuston avoimen ryhmän "Olen valmis istumaan muutaman vuoden [silloisen maahanmuuttoministeri] Astrid Thorsin taposta" perustaja tuomittiin sakkoihin kunnianloukkauksesta, laittomasta uhkauksesta ja kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Toisessa tapauksessa valtiovarainministeri Jyrki Kataisen ja pääministeri Matti Vanhasen ampumisella ja eduskunnan räjäyttämisellä vihjanneen verkkoviestijän syytteet kaatuivat, koska kirjoitus miellettiin lähinnä mielenpurkaukseksi, eikä näyttöä tarkoituksellisesta uhkauksesta löytynyt.

Tämäntapaisia ongelmia syntyy erityisesti internetin keskustelupalstoilla ja yhteisöpalveluissa, joille kirjoittavien arviointikyky on Kalsketta mukaillen "varsinkin aamuyön tunteina huonoimmillaan samalla kun ilmaisunhalu on kiihkeimmillään".

Kirjoittaja on tutkijatohtori Jyväskylän yliopistossa. Hän on parhaillaan mukana Euroopan komission rahoittamassa sananvapautta ja median toimintavapauksia 14 maassa selvittävässä MEDIADEM-hankkeessa.

 
Julkaistu 9.3.2012