Jukka-Pekka Takala

Vihapuheen ja viharikosten ehkäisy

Rikoksentorjunta-palstalla todetaan, että vihapuheeseen puuttuminen ei ole tärkeää vain siksi, että se loukkaa kohteensa ihmisarvoa, vaan myös siksi, että se lisää väestöryhmien välisen väkivallan todennäköisyyttä. Parasta vihapuheen ja viharikosten ehkäisyä on väestöryhmien suhteita hiertävien ongelmien korjaaminen ja yhteisymmärryksen rakentaminen. Mutta puuttua pitää myös vihapuheeseen ja viharikoksiin.

Oliko vihapuhe syynä Norjan heinäkuun 2011 joukkomurhiin? Kuten rikoksilla yleensä, tälläkin teolla oli suuri joukko myötävaikuttavia syitä. Julkiset tiedot viittaavat siihen, että Anders Breivikin kohdalla moni asia meni pieleen jo lapsuudessa ja nuoruudessa. Onnistunut puuttuminen tilanteeseen olisi voinut viedä hänen kehityksensä toisille urille. Lähempänä tekoa keskeinen elementti oli pommien tekovälineiden ja aseiden hankinta: miksei turvallisuuspoliisi kiinnittänyt häneen huomiota? Mahdollisesti hänellä oli ja on mielisairaus, joka vaikutti tekoon. Mutta minusta näyttää todennäköiseltä, että sekä teon tekemisen että sen uhrien valinnan – Norjan hallitus ja työväenpuolueen nuorisoleirin osanottajat – takana oli myös viha ja kieroutunut poliittinen ideologia, islamin pelkoon liittyvä halu rangaista norjalaisia "pettureita", jotka edustavat sovittelevaa linjaa. Ja tätä vihaa ja väkivaltaista toimintatapaa rakensi ja ylläpiti ainakin netissä oleva radikaali islaminvastainen samanmielisten joukko.

Entä oliko Oulun marokkolaistaustaisen pizzerianpitäjän murha helmikuussa 2012 viharikos? Nyt, joku päivä teon jälkeen, julkisuudessa olevat tiedot eivät viittaa siihen. Tekijä näyttää olleen hyvin äkkipikainen mies, joka edellisellä kerralla tappoi ystävänsä riidan vuoksi. Voi olla silkka sattuma, että pizzerian marokkolaistaustainen henkilökunta valikoitui pikaistuksissa aloitetun ammuskelun uhreiksi. Toisaalta nykytiedoilla ei voi sulkea pois sitäkään mahdollisuutta, että he joutuivat uhreiksi etnisen taustansa vuoksi. Asia ei ehkä koskaan selviä, koska tekijä ampui itsensä.

Oliko vihapuhe keskeinen tekijä Jugoslavian sodissa tai Ruandan kansanmurhassa? Aivan varmasti. Jugoslaviassa keskenään melko rauhanomaisesti eläneet ja toimineet etniset ryhmät (tai merkittävät osat niistä) ajautuivat nopeasti verisiksi vihollisiksi, mikä suuressa määrin johtui toisia ryhmiä epäinhimillistävästä propagandasta ja agitaatiosta. Ruandassa jo lähtötilanne oli väkivaltaisempi, mutta sen kehittyminen 10–20 % väestöstä surmanneeksi verilöylyksi mahdollistui myös räikeä ja systemaattisesti levitetty vihapuhe. Ehkä liian arkista sanoa, että molemmissa maissa oli paljon toimintaa, joka sopii Suomen rikoslain tunnusmerkistöön törkeästä kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Ei kauhea väkivallan kierre tietysti pelkästä vihapuheesta syntynyt. Takana oli muutakin, kuten Jugoslaviassa valtatyhjiö liittovaltion hajotessa ja se, että näytti olevan mahdollisuuksia "korjata historian vääryyksiä". Tällaisissa tilanteissa on tyypillistä, että ulkoryhmiin jyrkimmän kannan ottavat saavat valtaa ja maltilliset sovittelijat jäävät syrjään tai jopa leimataan pettureiksi, jotka saa (tai pitää) surmata. Näin kävi myös Suomessa kevättalvella 1918.

Vihapuhetta ja viharikoksia voi ehkäistä monella tasolla. Seuraavassa esitellään eräitä lupaavia kokemuksia kolmelta tasolta.

Vihakierteen paikallinen katkaisu

Britanniassa Edlingtonin 8000 asukkaan kylässä, entisessä kaivoskeskuksessa, puolalaisten maahanmuuttajien määrä lisääntyi viime vuosikymmenen puolivälin tienoilla nopeasti. (South Yorkshire Police 2008). Samaan aikaan selvisi myös, että puolalaiset joutuivat hyvin usein rikosten uhreiksi, mutta eivät halunneet ilmoittaa siitä poliisille. Monet rikokset voitiin luokitella viharikoksiksi: niiden motiivina oli uhrin etninen tausta. Puolalaiset eivät luottaneet viranomaisiin eivätkä osanneet ottaa heihin yhteyttä. Monet uskoivat poliisin olevan korruptoitunut ja etteivät saisi puolueetonta apua.

Paikalliset viranomaiset päättivät käynnistää hankkeen, joka puuttuisi viharikoksiin, selvittäisi maahanmuuttajien huolet ja parantaisi yhteydenpitoa, integroitumista ja luottamusta. Kävi ilmi myös, että kylän kantaväestöön kuuluvista monilla oli pelkoja ja ennakkoluuloja puolalaisia maahanmuuttajia kohtaan. Hankkeessa perustettiin monenlaisia fokusryhmiä eri etnisten vähemmistöjen joukkoon ja laajennettiin maahanmuuttajien omakielisiä tiedotteita. Puolalaiset kutsuttiin mukaan sosiaalisiin verkostoihin, ja poliisi osallistui monikulttuurisiin tapahtumiin. Lisäksi paikkakunnalla järjestettiin eri uskontokuntien yhteisiä tilaisuuksia. Raportin mukaan puolalaisiin kohdistuvat viharikokset, joita selvitettiin erilaisten verkostojen kautta, vähenivät vuodesta 2006 seuraavaan vuoteen 95 prosentilla. Vaikka viharikosten lukumäärä ei ollut suuri alkuunkaan, vaikuttaa toimintamalli lupaavalta.

Internetin vihapuheen oikominen

Netistä löytää helposti sivustoja, joilla ihaillaan rasistista väkivaltaa, jopa tappamista. Toisille Breivik on sankari, toisten mielestä hän oli oikealla asialla, vaikka ehkä menikin vähän liian pitkälle. Kolmannet sanovat, että Eurooppa on jo sodassa (vääränlaisia) maahanmuuttajia ja heidän edustamiaan oppeja vastaan. Netin monessa suhteessa hyödyllinen ominaisuus – se että samasta asiasta kiinnostuneet löytävät toisensa ja voivat vaihtaa kokemuksia ja tukea toisiaan – toimii myös rasismin organisoitumisen alustana.

Netissä leviävää ja kehittyvää rasistista ja vihapuhetta täytyy vastustaa monella tapaa. Verkon valvontaa täytyy pitää yllä ja tarvittaessa tehostaa, jotta siellä ilmaantuvat vaaralliset ilmiöt eivät jää huomaamatta. Valvonta vaatii sekä viranomaisten että palveluntarjoajien aktiivisuutta, mutta myös kaikkien nettikansalaisten valppautta. Tarvitaan netin käyttäjien taitojen kehittymistä.

Euroopan maahanmuuttoverkoston piirissä tehtiin rikoksentorjuntaneuvoston sihteeristön aloitteesta joulukuussa 2010 kysely EU:n jäsenmaiden yhteyspisteille hyvistä, tutkituista käytännöistä viharikosten ehkäisemiseksi. Kovin paljon tutkittua tietoa ei tullut esiin. Kautta EU:n on asiaan kuitenkin kiinnitetty huomiota, internetin valvontaa on lisätty, viharikoksien paljastamista on pyritty tehostamaan ja niiden rangaistusasteikkoja on kovennettu.

Belgian vastaus oli kiinnostava. Maan internetin vihapuhetta koskevassa strategiassa on kaksi osaa.

Yhtäältä pyritään saattamaan oikeudelliseen vastuuseen henkilöt, jotka levittävät valheita ja solvauksia levittävät. Tuomioita onkin annettu. Toisaalta pyritään torjumaan ja oikomaan netissä levitettyjä valheellisia ja solvaavia viestejä. Hankkeen verkkosivuilla käydään läpi suuri määrä internetissä levinneitä väitteitä esimerkiksi maahanmuuttajista ja muslimeista ja kumotaan tai oikaistaan niitä. Aina ei ole kyse tyystin tuulesta temmatuista väitteistä. Usein taustalla on jonkin todellisen henkilön todellisia ikäviä tekemisiä tai sanomisia. Pulma on se, että ne esitetään ikään kuin henkilön edustaman etnisen tai muun ryhmän ominaispiirteenä. Tällainen huhujen ja loukkaavien yleistysten oikaiseminen on tietenkin loppumaton työkenttä. Suurta roolia perättömien tai räikeästi liioiteltujen huhujen oikaisussa edustavat aivan tavalliset vapaat kansalaiset, jotka verkkokeskustelussa ottavat kantaa, tarkistavat ja oikaisevat.

Keskustelussa on suuri määrä sellaista puhetta, joka loukkaa ja saattaa kärjistää väestöryhmien suhteita sekä vaikeuttaa sovun ylläpitoa olematta rikollista. Asioista täytyy myös voida keskustella. Tärkeintä on, että keskusteluyhteyttä ei katkaista, että väärinymmärryksiin ja suuttumuksen aiheisiin etsitään yhdessä rakentavia ratkaisuja, jotka kunnioittavat kaikkien ihmisyyttä ja ihmisoikeuksia (kunnioittava kaikkien uskontojen kulttuuria). Väkivallan lietsomiseen ja kiihottamiseen kansanryhmää vastaan täytyy kuitenkin panna raja.

Viharikoksista tuomittujen kuntoutus

On myös jonkin verran kokemusta opetus- ja terapiaohjelmista, joissa viharikoksista tuomittuja on pyritty irrottamaan viharikoksia suosivista ajattelu- ja reagointitavoista. Lancasterin yliopiston tutkijat etsivät Euroopasta tällaisia ohjelmia (Iganski ym 2011). Montakaan käynnissä olevaa ja kunnolla arvioitua ohjelmaa he eivät löytäneet, muutaman kumminkin. Joitakin toteutetaan vankila-aikana, toisia ehdonalaisvalvonnassa, ja ruotsalainen EXIT-Sweden tarjoaa apua henkilöille, jotka pyrkivät irrottautumaan äärioikeistolaisista tai rasistisista ryhmistä.

Eräät ohjelmista käsittelivät kaikenlaisia viharikoksia, mutta aika monet keskittyvät äärioikeistolaisista ja natsihenkisistä motiiveista väkivaltarikoksia tehneiden rikollisten kuntouttamiseen ja ajattelumallien muuttamiseen. Jälkimmäisiin kuuluu saksalainen ohjelma "Hyvästit vihalle ja väkivallalle", jota toteutetaan vankilassa osittain ryhmäkokouksina ja -keskusteluina. Hanke on toiminut vuodesta 2001 lähtien ja sen on läpikäynyt noin viisisataa osallistujaa. Ohjelman käyneistä noin 30 % tuomittiin uudesta rikoksesta, kun arvion mukaan muiden vastaavanlaisten vankilasta vapautuneiden uusimisaste on 78 %. Raportin tekijät pitävät saksalaisohjelman olennaisina piirteinä ryhmädynamiikkaa ja sitä, että ohjelma aloitettaessa lähdetään ikään kuin puhtaalta pöydältä ilman, että osanottajien toimintaa tai asenteita tuomitaan moraalisesti. Ohjelma pyrkii rakentamaan myönteisiä asenteita, ei tuomitsemaan.

Huomio myös taustasyihin

Vihapuheeseen puuttuminen ei ole tärkeää vain siksi, että se loukkaa kohteensa ihmisarvoa, vaan myös siksi, että se lisää väestöryhmien välisen väkivallan todennäköisyyttä. Suomessa tuskin pian puhkeaa eri väestöryhmien välisiä laajoja aseellisia yhteenottoja, mutta jos tilanne jostakin syystä kärjistyy, vihapuheen historia jouduttaa väkivallan kierrettä. Vihapuhe ei kuitenkaan synny tyhjiössä. Vihapuheen leviämistä edesauttavat vanhat ennakkoluulot mutta myös kuulijoiden ja lukijoiden kokemat todelliset harmit ja vaikeudet, jotka vihapuhe esittää leimatun väestöryhmän aiheuttamiksi. Parasta vihapuheen ja viharikosten ehkäisyä on väestöryhmien suhteita hiertävien ongelmien korjaaminen ja yhteisymmärryksen rakentaminen. Mutta puututtava on myös vihapuheeseen ja viharikoksiin.

LÄHTEITÄ
Paul Iganski; David Smith; Liz Dixon; Vicky Kielinger; Gail Mason; Jack McDevitt; B Perry; A Stelman; J Bargen; S Lagou; R. 2011. Rehabilitation of hate crime offenders (Research report submitted to the Equality and Human Rights Commission of Scotland).

South Yorkshire Police (2008) Operation Abash – ‘Polska' Orientated Partnership. A Tilley Award project description.

 
Julkaistu 9.3.2012