Matti Laine

Tarvitsemme rituaaleja

Kriminologia-palstalla kerrotaan rituaalien merkityksestä vankien kuntoutuksessa.

Rituaalit ja siirtymäriitit näyttävät kuuluvan ihmisluontoon ja ihmisyhteisöjen olemukseen. Niiden funktiona on nähty yhteisöjen kiinteyttäminen ja keskinäisen solidaarisuuden luominen. Vaikka rituaalit ovat ehkä nykykulttuureissa vähentyneet ja arkipäiväistyneet, niitä esiintyy silti. Uudenvuoden yönä halaamme jopa täysin tuntemattomia ihmisiä. Jotkut antropologit ovat sitä mieltä, että on asioita, joita emme voi kokea ilman rituaaleja.

Rankaiseminen, jos mikä, on säilyttänyt rituaalisen luonteensa, vaikka emme enää kokoonnu julkisiin silpomisiin ja teloituksiin. Émile Durkheimille (1893/1990) yhteiskunnallinen rangaistus oli nimenomaan moraalia vahvistava rituaali, joka tuotti sosiaalista koheesiota. Tässä on myös kriittinen kohta. Historiasta löydämme esimerkkejä, miten sinänsä lainmukainen tuomio ja rankaisun toimeenpano ovat johtaneet yhteisön hajoamiseen ja syviin ristiriitoihin. Varsinkin näin on yhteisöissä, joissa valtioon ja oikeusjärjestykseen ei luoteta. Durkheim on siten ideaalisen funktionaalinen, eikä hän näe, miten rankaiseminen voi joskus olla dysfunktionaalista ja tuottaa negatiivisia, ei-tahdottuja seurauksia. Tähän on viitannut myös Georg Herbert Mead (1918). Vaikka Mead yleensä ottaen tukeekin Durkheimin peruslähtökohtia rankaisun sosiaalisten tehtävien suhteen, hän viittaa siihen, miten rikosoikeudellinen rangaistusjärjestelmä ei tuota vain solidaarisuutta, vaan nimenomaan tietyntyypistä solidaarisuutta, jota voidaan kutsua tunnepohjaiseksi aggressiosolidaarisuudeksi. Kiinteyttä syntyy, mutta se perustuu ryhmäkohtaiseen vihamielisyyteen. Punitiiviset tunteet eivät aina ole rationaalisia ja rauhallisia. Meadin mukaan rikosoikeuden istunto muistuttaakin monilta piirteiltään fyysistä kamppailua, jossa nostatetaan taistelun tunteita (syyttäjä vs. puolustus).

Yleensä rituaalien ja siirtymäriittien funktiona voidaan nähdä mm. ahdistuksen lievittäminen (esim. hautajaiset). Siirtymäriitin käsitteen esitellyt Arnold van Gennep (1909/1960) on jakanut siirtymäriitin kolmeen vaiheeseen, jossa ensin irrottaudutaan arkielämän todellisuudesta (peseytyminen, tukanleikkuu, asusteiden muutos yms.). Sitten ollaan väli- tai kynnysvaiheessa, jossa henkilöä pidetään erityisessä paikassa erityisten sääntöjen alaisuudessa ja jossa hänen asemansa on epäselvä. Lopuksi kolmannessa vaiheessa hänet toivotetaan tervetulleeksi uuteen statukseen, uudestisyntyneenä (mahdollisesti uusi nimi, arvomerkit, yhteinen ateria yms.). Rikosoikeudellisen rankaisemisen, erityisesti vankeusrangaistuksen ongelmana on, että se on siirtymäriitti, joka ei koskaan pääty, vaan mm. leimautumisen kautta saattaa jatkua koko loppuelämän.

XXX

Shadd Maruna (2011) on tuonut esiin, miten vankeusrangaistuksesta on tullut juuri tuollainen siirtymäriitti erityisesti epäonnistuneille nuorille miehille. Mutta siitä puuttuu tuo positiivinen kolmas vaihe, riitti jää joko ns. välitilaan tai sitten tapahtuu nöyryyttävä statuksen alentaminen. Ja kun ns. siviilissä ei ole mahdollista kokea positiivisia yhteiskuntaan kiinnittäviä rituaaleja, he luovat niitä itse: "kun yhteiskunta ei meitä koettele, me koettelemme itse itseämme". Näitä kokeita toimeenpannaan varmaan tänäänkin jengien kerhohuoneistoissa. Maruna jopa epäilee, että vankien uudelleenintegroituminen yhteiskuntaan on vaikeaa paljolti siksi, että siihen ei ole kehitetty toimivia rituaaleja. Siksi vapautuvien itsemurhaluvut ovat myös korkeita. Vangitsemisen koemme normaalina, mutta paluu yhteiskuntaan on meille enemmänkin huolen aihe.

Maruna nostaakin esiin mielenkiintoisen ajatuksen siitä, että meidän tulisi luoda huomattavasti näkyvämpiä rituaaleja rikoksentekijöiden yhteiskuntaan paluun ja uudelleenintegroinnin edusauttamiseksi. Nyt niitä ei ole lainkaan tai ne ovat heikkoja ja muodollisia. Oleellista näissä riiteissä tulisi olla statuksen nosto ja niiden tulisi olla leimautumista poistavia (de-labeling). Tähän leimojen poistamisen prosessiin Maruna esittää viisi avainviestiä.

1) Näiden rituaalien tulee olla symbolisia ja tunnepitoisia. Oikeuden ei tulisi olla vain teknis-rationaalista, vaan enemmänkin ekspressiivinen instituutio, joka luo tunteisiin pohjautuvaa positiivista energiaa. Tällaisia tunteita on esimerkiksi valmistujaistilaisuuksissa. Samoin AA-kerhon tilaisuuksissa kerrotut tarinat ja niiden jakaminen toimivat tunnetasolla. Rituaalien tulisi olla yhteisöön mukaan vetäviä ja ne voivat sisältää kättelyjä, allekirjoituksia ja kaikkein tärkeimpänä anteeksipyyntöjä ja niiden hyväksymistä. Prosessin tulee olla molemminpuolinen, myös yhteiskunta voi pyytää anteeksi. Tärkeää on välittää jatkuvasti toivon viestiä ja näkökulmaa, koska se voi toimia itseään toteuttavana ennusteena.

2) Uudelleenintegroivien rituaalien tulee olla tarpeen mukaan toistettavia. Esimerkiksi kirkossa ehtoollisella käynti on tällainen toistuva rituaali. Taas voimme huomata tätäkin noudatettavan AA-liikkeessä, jossa jokainen ryhmään osallistuminen nähdään onnistumisena ja onnittelujen arvoisena. Ja tarinoita kerrotaan kerta toisensa jälkeen. Myös joissakin erityistuomioistuimissa (huumeoikeudet) noudatetaan tällaisia toistoja, jotka johtavat "valmistumisseremoniaan". Tärkeää olisi Marunan mukaan myös se, että viranomaisia olisi mukana näissä rituaaleissa, koska usein heidän (mm. poliisien) roolinaan on ollut toteuttaa vain oikeuden alentamisseremonioita, joissa leimataan ja statuksia alennetaan.

3) Näiden rituaalien tulee olla yhteisöön kytkeytyviä. Rituaalit toimivat kahdella tasolla; ne eivät vaikuta vain mukana oleviin osallistujiin, vaan myös laajempaan yleisöön (kuten rankaisurituaalit). Siksi niiden tulee olla mahdollisimman julkisia ja näkyviä, koska tavoitteena on nimenomaan yhteisöön sisään ottaminen ja yhteisen solidaarisuuden luonti ja ylläpito. Maruna korostaakin tässä, että rikoksentekijöiden uudelleenintegrointi ei voi olla vain ammattilaisten toteuttamaa hoitoa ja yksilöterapiaa, vaan sen tulee tapahtua vapautuvan vangin ja laajemman yhteisön välillä. Siksi tarvitaan myös vapaaehtoistoimintaa, mm. erilaisia tukiryhmiä. Ongelmana on, että media ja viihdeteollisuus toistaa pääsääntöisesti vain näitä rankaisu- ja alentamisrituaaleja ja uudelleenintegrointi rituaalisella tasolla näkyy niissä harvoin.

4) Rituaalien tulee keskittyä haasteisiin ja saavutuksiin, ei riskeihin. Klassiset rituaalit pitävät sisällään usein rohkeuden tai muun arvostetun ominaisuuden osoittamista ja niissä toteutuu ainakin symbolisella tasolla sisäinen muutos, jonka kautta uusi status ansaitaan. Initiaation tulee olla haastava. Pelkkä vankeusrangaistuksen suorittaminen ei tässä riitä, vaan on lisäksi tehtävä "jotain hyvää". Tähän liittyen riskiarviot ovat ongelmallisia, ne tulevat ulkoapäin, ovat passivoivia ja menneisyyteen keskittyviä. Maruna ottaa vertailukohdaksi hää- ja valmistumisseremoniat. Outoa olisi, jos esimerkiksi häissä toisimme näkyvästi esiin sen, miten suurella tilastollisella todennäköisyydellä tämäkin avioliitto päätyy eroon tai ylioppilasjuhlissa puhuisimme suuresta riskistä jäädä ilman jatko-opiskelupaikkaa. Riskiarvio ehkäisee siirtymäriitin symboliviestiä, joka lähtee siitä, että onnistuminen on aina ansaittu, riippumatta riskistä.

5) Rituaalit saattavat pitää sisällään "taulun pyyhkimisen". Rituaalien tulee jättää jälki, toteemi. Se voi olla kirjallinen, esimerkiksi jonkinasteinen todistus. Se vahvistaa siirtymisen uudelle tasolle, uuteen statukseen niin että ainakin symbolisella tasolla "taulu", menneisyys pyyhitään puhtaaksi ja täydet kansalaisoikeudet saavutetaan. On päästy pois tästä välitilasta, uuteen tilaan ja yhteys menneisyyteen on katkaistu. Ja kuten kriminologinen tutkimus on meille osoittanut, tämä toteutuu usein konkreettisestikin asuinpaikan vaihdoksena, uuteen yhteisöön liittymisenä, perheen perustamisena jne. Menneisyyttä ei tarvitse unohtaa, mutta se voidaan tulkita uudelleen siten, että se auttaa tulevaisuuden käsikirjoituksen luomisessa.

XXX

Marunan ideoimat rituaalit eivät synny tyhjästä, eivätkä ne synny ilman merkittäviä resursseja. Niillähän on myös yhteytensä ns. restoratiivisen oikeusajattelun malleihin, jotka paljolti ovat jääneet marginaaliin, kohdistuneet pikkurikoksiin ja alaikäisiin. Pitäisikö meillä Suomessakin alkaa suunnata huomiota ja varoja aitojen ja merkittävien uudelleenintegrointirituaalien luomiseen muun puuhastelun sijasta?

LÄHTEITÄ:
Durkheim, Émile: Sosiaalisesta työnjaosta. Helsinki: Gaudeamus, 1990 (1893).

Mead, Georg Herbert: The Psychology of Punitive Justice. American Journal of Sociology 23 (1918): 577–602.
van Gennep, Arnold: The Rites of Passage. London: Routledge, 1960 (1909).

Maruna, Shadd: Reentry as a Rite of Passage. Punishment & Society 13 (2011):1, 3–28.

 
Julkaistu 9.3.2012